Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten suhteiden määrä romahtaa. Enää ei ole säännöllisesti porukkaa jossa jauhaa pskaa. Vapaa-ajalla jokaisella on omat juttunsa eikä välttämättä aikaa nähdä, saatikka että saisi isomman porukan kasaan.

Tämä varmaan pitää paikkansa. Mä en ole koskaan kaivannut isoja porukoita vaan aina olen mieluummin jutellut ihan kahdestaan tai korkeintaan kolmestaan ihmisten kanssa. Ei ole ollut vaikeaa saada yhtä tai kahta ihmistä tapaamaan. Ei mun tarvitse kuin aurinkoisena päivänä mennä tohon rivaripihalleni istumaan, niin naapurin rouvasta (joka siis on jo eläkkeellä ja istuu mielellään omalla pihallaan) saan heti seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee lisääntymään, kun irtisanomiseen riittää asiallinen syy tammikuusta alkaen. 

Vanhuuseläkkeellä on miljoona neljäsataa tuhatta ja kohta alkaa itku, kun perikuntien asuntoja ei saa myytyä eikä vuokrattua. 

Pitäisi olla päivänselvää, ettei kolme miljoonaa ihmistä pysty elättämään sekä miljoonaa lasta että 1,4 miljoonaa eläkeläistä. Pitää valita jompikumpi, itse valitsisin lapset koska heissä on tulevaisuus.

Ihan mielenkiinnosta: mitä eläkeläisille sitten tehdään?

Mun ehdotus on, että koska eläkkeitä ei voi suoraan leikata, niin kiristetään eläkeläisten  progressiivista verotusta. Tai laitetaan eläkeläisille jotain uusia veroja. Vaikka vanhusturvavero tai mitä nyt ikinä keksitäänkään esimerkiksi yli 1800 €/kk eläkettä saaville . Pääsen eläkkeelle ensi elokuussa ja kuuluisin itsekin niihin, joilta verojen muodossa leikkattaisin. Mutta olen valmis siihenkin, jotta lapsista ja nuorista voidaan huolehtia. 

Vierailija kirjoitti:

Plussat onkin jo pitkälti mainuttu. Mutta toistan saman mikä oli jo edellä, eli eläkkeellä jäädessä tosiaan humpsahtaa johonkin outoon tyhjiöön, kun ei ole enää mitään vastuita mistään, ei stressiä eikä kukaan kaipaa. Sen kun vain elelee menemään päivän seuratessa toistaan samanlaisina. Rahatkin riittävät kun omassa on halpa asua ja tarpeet ovat nykyisin kovin pienet.

Minä kyllä kaipaan työelämää ja toimiston ihmissuhteita sekä hauskanpitoa, siellä vitsit lensivät ja oli muutenkin virikkeitä.

Mulla taas on virikkeitä niin paljon, että pitää miettiä, mistä oikein aloittaisi. Sitä mukaa, kun jotain hommaa teen, mulle tulee 10 uutta ideaa, mitä seuraavaksi. Ja vaikka mulla ihanat työkaverit olikin, niin mieluummin silti vietän aikaani ystävieni kanssa kuin työkavereiden kanssa. Mä aloitin etätyöt jo 2013 ja ennen sitä en jaksanut töiden jälkeen tavata juuri ketään. Ärsyynnyinkin joka ainoa kerta, kun puhelin soi vapaa-ajallani. Kun aloitin etätyöt, jaksoinkin taas paremmin ihmissuhteita. Nyt, kun olen oloneuvoksena, on jopa mukavaa tavata välillä muita ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Pennuilla ei oo enää resilienssiä olla ilman jotain mitä ne haluaa. Ne näkee älypuhelimesta että tolla on tollanen niin mullaki pitää olla. 

OIkeestihan köyhienki pennuilla on nykyään paljon enemmän tavaraa ku 1991.

Siksi puhutaankin suhteellisesta köyhyydestä eikä absoluuttisesta köyhyydestä. Mä olen onnekas siinä, että kasvoin itse ja sain myös lapsenikin kasvattaa aikana, jolloin ei ollut vielä lasten ja nuorten kilpavarustelua. Aikana, jolloin ajateltiin, että jos jotain kalliimpaa ostetaankin, se ostetaan vain vanhemmille eikä lapsille. En minä eikä mun lapsenikaan koskaan ajatelleet, että voi miten ihanan kallis merkkilaukku kaverin äidillä on tai miten hienolla autolla kaverin isä ajaa. Joo, joku kaveri saattoi käydä pianotunnilla tai baletissa tai pelata lätkää, mutta ei se ollut mikään itseisarvo. Mun lapsetkin kuuluvat siihen sukupolveen, jotka saivat vanhempiensa vanhat puhelimet sitten, kun vanhempi osti  itselleen uuden. Mun lapset ehti aikuisiksi just ennenkuin alkoi tulla ajatusmaailma, että vanhemmat syö vaikka 2 viikkoa kuukaudessa  veteen keitettyä kaurapuuroa, jotta lapsi saa uuden iPhonen. Olen ennenkin kirjoittanut palstalla, että sillä on eroa, kuuluuko lapsi 24 oppilaan luokallaan niihin 22:een vai niihin 2:een, jolla ei ole. Jos suurimmalla osalla ei ole ja vain muutamalla on, se on lapselle helpompaa. Mutta jos suurimmalla osalla on ja lapsella ei ole, se ei olekaan lapselle enää niin helppoa. 

Pääsen vasta ensi elokuussa eläkkeelle, mutta hyppäsin pois työelämästä jo nyt syyskuun alussa. Kokemusta oloneuvospäivistä siis vasta 2 kuukautta ja nekin on menneet sairastellessa. Mutta hyvä puoli on, että ei tarvitse puolikuntoisena olla töissä. Tein kyllä jo 2,5 vuotta sitten päätöksen kokeilla elää tulevien eläkepäivieni elintasolla ja vaikka oli tarkoitus kokeilla vain pari kuukautta, pärjäsinkin sen verran hyvin, että lyhensin työaikaani ja aloin tehdä vain 3-päiväistä työviikkoa. Mulla siis tavallaan "pehmeä lasku" eläkepäiviin. Eniten olen tykännyt nyt siitä, että "ei ole pakko jos ei haluu". Herätyskelloa ei tarvitse enää mihinkään. Kännykän voi pitää äänettömällä vaikka koko päivän. Kukaan ei määrää, mitä mun pitää tehdä ja milloin. Voin tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä yhtään mitään. Ja mulla lisäksi se, että kukaan ei tarvitse. Mua on elämäni aikana tarvittu niin moneen asiaan sekä työelämässä että vapaa-ajalla, että nautin nyt siitä, että kukaan ei enää tarvitse.  Vapaus kaikesta on aika ihanaa.