Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Heittäkää vain kivellä.

Minä myönnän, että minuun sattuu se, jos ystävä ei halua nähdä minua kovin usein, mutta muille ystäville on paljonkin aikaa. Väistämättä tulee olo, että en ole yhtä tärkeä ja yhtä hauskaa seuraa. Minun kohdallani vedotaan työkiireiseen ja vaikeuteen löytää vapaata hetkeä tapaamiselle, mutta läheisemmille ystäville tapaaminen järjestyy helposti. En missään nimessä tarkoita, että tapaamisia pitäisi olla saman verran, mutta jonkinlaista kohtuullisuutta kaipaisin. Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.

Olen itse tehnyt sen ratkaisun useammankin kerran, että olen mieluummin luopunut koko ystävyydestä kuin jäänyt sellaiseksi ystäväksi, jota tavataan hyvällä lykyllä kahdesti vuodessa. Nämä samaiset ystävät eivät ole ovin kiinnostuneita minun kuulumisistani, eivät esim. oma-aloitteisesti kysy kuulumisiani, jos kysyn heidän kuulumisiaan. Viesteihini vastataan vähäsanaisesti, vaikka muut ystävät keskustelevat enemmän. Näistä vastahankaisista "nähdään kahdesti vuodessa" ystävyyksistä on tullut olo, että olen tuntenut itseni kelpaamattomaksi ystäväksi ja nämä ystävyydet ovat syöneet paljon itsetuntoani. Samaa tunnetta ei ole ollut ystävyyssuhteissa, joissa toinen vastaa viesteihini muutaman päivän kuluessa tai on kenties valmis näkemään muulloinkin kuin joskus ja jouluna.

Oletko varma,  että hekin pitävät sinua ystävänään eikä kaverinaan? Tai onko ystävilläsi näiden muiden kanssa monenlaista  yhteistä tekemistä (harrastukset ym ) ja sun kanssa sitten vain jutellaan?  Jos ajankäyttöä miettii,  niin kukaan ystävistäni ei olisi ystäväni vaan yksi tuttava,  jonka kanssa kävin lähes päivittäin viemässä koiria ulos, olisi mun ystävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä. 

Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille. 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

Mitenköhän ennen onnistui?

Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään. 

Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda. 

 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

 

Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.

Omat muistot ysäriltä ja 2000-luvun alusta:

-kirjoiteltiin todella paljon kirjeitä, postimerkit oli halpoja

-yhteydenpito säilyi kirjeitse monien kanssa, vaikka olisi muuttanut

-joulukorttejakin laitettiin todella paljon, nykyisin enää murto-osa tuosta

-lankapuhelimella soitettiin matalalla kynnyksellä, niin lapset kuin aikuiset

-2000-luvun alussa netissä ei voinut kauaa roikkua, koska silloin lankapuhelut eivät tulleet läpi (eli niitä puheluita todella tuli, ei muuten olisi rajattu nettiaikaa)

-ekoilla kännyköillä tekstailtiin paljon, nykyään kukaan ei laita mitään hyvää pääsiäistä viestiä tekstarilla/whatsappissa

 

Yhteydenpitovälineet oli paljon alkeellisemmat, mutta yhteydenpitoa oli huomattavasti enemmän kuin nykyään.

Olen vähän eri mieltä yhteydenpidon määrästä. Lankapuhelinten aikaan vain harva tiesi ystäviensä työpuhelinnumeroakaan. Nyt tulee tekstaria tai whatsapp- tai messenger-viestejä pitkin päivää. Lankapuhelin pysyi myös kotona töpseli seinässä eikä puhelimeen vastattu kaupassa,  lenkillä,  autossa jne.  Eikä se kirjeen lähettänyt odottanut saavansa vastausta kovin nopeasti.  Kännykät ja erilaiset äpit on kyllä aiheuttaneen sen,  että ihmisten pitäisi olla 24/7 tavoitettavissa ja jotkut vetää herneen nenään,  jos viestiin vastataan vasta ensi viikolla.  

Muistan vuosien takaa,  kun kerran tulin töistä kotiin.  Skypessä odotti 38 viestiä.  Jos olisin jokaiseen vastaamiseen käyttänyt edes 5 minuuttia, aikaa olisi mennyt yli 3 tuntia.  

Mua pidetään omituisena otuksena,  kun mulla saattaa koko viikonlopun olla kännykkä jossain hukassa.  Enkä ole ottanut kännykkää mukaan,  kun vien roskia tai lähden koiran kanssa ulos.  Monesti mulla on kännykkä äänettömälläkin.  Nytkin mulla näyttää olevan messengerissä uusia viestejä.  Voisin siirtyä kirjeiden aikaan ja vastata viikon päästä.  Tämähän ei monille kävisi päinsä ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka osan mielestä parisuhdetta ja ystävyyssuhdetta ei voi verrata:

Todellisuus nyt vain on se, että kaikki eivät ole kovin haluttuja kumppaneita/ystäviä. Toisilla olisi ottajia joka sormelle ja joku ei sytytä ketään. Sama se on ystävyydenkin osalta. Joillekin ihmisille olisi tarjolla ystäviä tungokseksi asti ja joku mukavakin ihminen saattaa jäädä yksin, kun toiset eivät ole kiinnostuneita tutustumaan häneen. Toinen saatetaan olettaa rajattomaksi omien aiempien kokemusten perusteella, vaikkei toinen rajaton olisikaan.

Olet oikeassa,  mutta mä ajattelen niin,  että parisuhteita on vain yksi kerrallaan,  mutta ystävyyssuhteita voi olla vaikka kuinka monta.  Puolisolta voit odottaa,  että olet hänen elämänsä tärkein ihminen,  mutta ystäviltäsi et. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selitä vanhukselle, että turvaranneketta käytetään vain oikeassa hädässä. 

mitenkäs selität muistisairaalle, että turvaranneketta saa käyttää vain oikeassa hädässä jos ei vanhus muista edes mitä on itse sekunti sitten sanonut? 

Turvaranneke ei oikeastaan sovikaan vanhukselle enää siinä vaiheessa,  kun ei enää ymmärrä sen rannekkeen tarkoitusta.  

Tämä on kyllä iso ongelma.  Vanhuksellehan tulee joka kerta lasku,  kun hälyttää turvapalvelun. Onko sekään järkevää,  että rahat menee sitten turhiin napin painalluksiin? Vaan mikä sitten olisi vaihtoehto?  Hoivakotipaikka tietenkin,  mutta niihin ei niin vaan pääse.