Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa ei arvosteta kaveruuksia ja tuttavuussuhteita. Monille nähtävästi on 100% läheinen ystävyys tai välit poikki. Aika raskasta.

Useimmilla niitä liibalaaba tuttuja on luontaisesti, esim työkaverit, ex-työkaverit, naapurit... Sellaisia ihan ok ihmisiä joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa just muutaman kerran vuodessa, kun se suhde on koko ajan ollut sellainen pinnallinen. Mutta näitä tuttavuuksia harva tarkoituksellisesti haalii lisää, ne on enemmän sellaisia "ei niin väliksi näenkö tätä tyyppiä enää ikinä". Ja joskus suhde luonnollisesti muuttuu sellaiseksi. 

 

Mutta muutos, jossa on oltu (ainakin toisen mielestä) ystäviä, ja sitten toinen sanookin että haluaa ns downgradata ystävyyden tällaiseksi hälläväliä tuttavuudeksi, on ihan eri asia. Siinä ihmissuhde muutetaan yksipuolisella päätöksellä ilman konkreettista syytä (esim muutto tai työpaikan vaihto) vähemmän merkitykselliseksi. Kontrasti on vielä suurempi, jos syynä on "sinulla on nyt vaikeaa enkä halua tukea sinua kuin ystävä". Eihän tällaiseen ihmiseen voisi luottaa enää ollenkaan. 

Mä ajattelen toisin.  Mulla on sekä ystäviä,  kavereita että tuttavia.  Kukaan ystävistäni ei asu kävelymatkan päässä,  mutta kavereista useampikin.  Kavereilleni voin laittaa viestin,  että lähdetkö varttin päästä mun kanssa viemään piskin ulos.  Kiva,  jos lähtee,  mutta ei haittaa,  jos ei lähde.  Tai kysyä,  lähteekö paikalliseen syömään tai lasilliselle viiniä tai vaikka käymään mun luona kahvilla.  Heidän kanssaan voi tehdä kaikenlaista spontaania,  mutta ystävien kanssa ei. Kaksi ystävistäni on pyörätuolissa,  joten heidän kanssaan vieläkin hankalampaa sopia mitään. Meille he eivät edes pääse,  koska pihassani on rappuset.  Toisella heistä käy kotihoito,  joten ajankohdat tapaamisille riippuu myös kotihoidon aikatauluista. Ja jos jonnekin kahvilaan tai ravintolaan mennään,  niin paikan pitää olla esteetön.  Mulla ei ole autoa eikä ajokorttiakaan ja kummankin heistä luokse mulla menee julkisilla 1,5 tuntia yhteen suuntaan.  Eli vaatii aina etukäteen suunnitelman,  missä ja milloin tavataan. 

Asun rivitalossa ja vastapäätä asuu 70+ nainen.  Hänkin liikkuu huonosti.  Ollaan ihan vaan naapureita ja tuttavia.  Hän tykkää kesäisin istua pihallaan.  Mulle ei ole ongelma kantaa omasta pihasta pöytä ja itselleni tuoli hänen pihaansa.  Viime juhannuskin vietettiin yhdessä.  Grillasin omalla pihallani ja kannoin tarjottavat hänen pihaansa.  Istuttiin siellä melkein keskiyöhön asti. 

Mulle jokaisen ihmisen,  jonka kanssa viihdyn,  ei tarvitse olla ystävä.  Kaverit ja tuttavatkin on ihan jees. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö sinua hävetä? Sanoit julmasti päin naamaa toiselle, että hän on rasittava, et jaksa häntä, eikä sinua kiinnosta tavata kuin joskus ihan pinnallisesti. Jos käytöstapasi ja empatiakykysi ovat tuota luokkaa, eivätköhän loputkin ihmiset kaikkoa ympäriltäsi.

Olen periaatteessa samaa mieltä.  On kuitenkin ihmisiä,  jotka nimenomaan haluavat,  että heille sanotaan suoraan.  Tälläkin palstalla olen monesti lukenut,  miten pitää sanoa suoraan,  jos jokin asia ystävyyssuhteessa rassaa tai ei syystä tai toisesta enää jaksa pitää yhteyttä kuten aiemmin.  Läheskään kaikki eivät pidä hyvänä vaihtoehtona, että toinen alkaa pitää yhteyttä harvemmin, vastaa viesteihin pidemmällä viiveellä jne eli alkaa yksipuolisesti ottaa etäisyyttä. Tosin suoraan sanomisesta voi sitten seurata,  että toinen vetää hernepellon nenäänsä eikä halua olla enää koskaan missään tekemisissä. 

Mulla on yksi kaveri,  joka haluaa,  että hänelle sanotaan suoraan.  Ollaan tunnettu jo parikymmentä vuotta.  Kun sanon suoraan jostain asiasta,  hän suuttuu ja voi pitää kuukausiakin kestävän radiohiljaisuuden.  En mäkään häneen silloin ota yhteyttä vaan annan olla rauhassa.  Jossain vaiheessa sitten tulee taas viestiä.  Ollaan monesti puhuttu siitä,  haluaako hän,  että sanon suoraan vai ei.  Edelleen haluaa,  että sanon suoraan.  Ja sitten taas suuttuu.  Hän haluaa,  että meidän suhde on tällainen ja mulle se on ihan ok.  Kiva ihminen,  mutta vähän draama queen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, mutta nythän kaikki on hyvin. Sait mitä halusit, etäisyyden ja (ikuisen) tauon. Nytkö jo mieli muuttui? Olisit tyytyväinen.

Mulla eräs ex-ystävä olisi halunnut musta ns. hauskat puolet. Ehdotti siis, että voidaan olla ystäviä niin, etten saisi kertoa murheistani hänelle, kun häntä ei kiinnosta olla tukena. Minua ei sattuneesta syystä kiinnostanut enää olla hänen ystävänsä.

Mulla taas yksi ex-ystävä halusi musta nimenomaan sen kuuntelijan ja ilmaisen terapeutin ja muiden ystäviensä kanssa oli sitten kaikki hauskat jutut.  Tutustumisen alussa esitti kyllä ihan muuta,  mutta reilun vuoden päästä selvisi,  mihin tarkoitukseen mua tarvitsi.  Ollaan kyllä ihan väleissä edelleen ja muutaman kerran vuodessa kysellään puolin ja toisin kuulumisia.  

Mä olen kyllä luonteeltani sellainen,  että mitä vaikeampaa elämäntilannetta elän, sitä mieluummin haluaisin iloista ja positiivista seuraa. Sellaista,  että voin edes hetkeksi unohtaa kaiken shitin.  Saada jotain ihan muuta ajateltavaa.  

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia.  Jotkut ymmärtävät,  että elämäntilanteiden muuttuessa myös yhteydenpito voi muuttua.  Joillekin riittää vähempikin tai  erilainen (esim tapaamiset vaihtuu viesteihin) yhteydenpito ja jotkut taas haluavat lopettaa koko ihmissuhteen, jos se ei enää jatku sellaisena kuin oli aiemmin.  Sinä teit oman päätöksesi ja ystäväsi omansa. 

Olen eri mieltä. Toki yhteydenpito voi muuttua esim. elämäntilanteen muuttuessa. Mutta jos ystävyys on todellista, niin kyllä uudessakin elämäntilanteessa haluaa antaa toista varten aikaa tavalla tai toisella. Jos vaikka Anna ja Laura muuttavat 500 km päähän toisistaan ja näkevät harvoin, ei se ole ongelma, jos on yhä halua esim. soitella ja vaihtaa kuulumisia säännöllisesti. Mutta ei se ystävyyttä ole, jos muuton myötä ei enää viitsi toisen kanssa pitää yhteyttäkään. Yhteydenpito ei ole koskaan ollut helpompaa kuin nykyisin, mutta silti lankapuhelinaikana ennen kännyköitä ihmiset soittelivat enemmän.

Ei ole noin mustavalkoista.  Jos Annalla on elämässään raskas vaihe ja samoin on   Lauran ystävillä  Miialla ja Jonnallakin ja lisäksi ehkä  Lauralla itselläänkin ongelmia töissä tai parisuhteessa,  niin onko Anna edelleen se,  jota Lauran pitää jaksaa tukea? Tosin em tilanteessa Lauran on toki hyvä kertoa Annalle,  miksi ei jaksa.  Eli että on omiakin huolia ja lisäksi joutuu olemaan tukena parille muullekin. 

Vierailija kirjoitti:

Asennemuutosta tarvittaisi enemmän.

 Yrittäjille ymmärrys, että olemme osa EU:n sisämarkkinaa. Suomen lisäksi voit myydä noin 30 muuhunkin maahan ilman sen kummenpaa byrokratiaa kuin kotimaassakaan. EU ja Eta-alue on meidän kotimarkkina.

Työntekijöille ymmärrys, että työtä voi hakea ja ottaa vastaan noin 30 maasta ilman sen kummenpaa byrokratiaa. Rohkeutta ylittää se kielikynnys ja lähteä. EU maissa on myös paljon englanninkielisiä työpaikkoja. Ensimmäinen puoli vuotta on kielen kanssa vaikeinta, sen jälkeen helpottaa.

Totta tuo.  Ei ole mikään pakko myydä vain toisillemme.  Yleensä kuitenkin käy niin,  että kun suomalainen yritys saa jalansijaa Suomen rajojen ulkopuolella,  yritys myydään ulkomaalaisille sijoittajille.