Reipas ja tunnollinen lammas

Olen aina tykännyt Juice Leskisen biisistä,  jossa se laulaa: " En ilosta itke, en surusta itke. Jos itken, niin itken muuten vaan." 

Mä itken todella harvoin.  Ja silloinkin vain ollessani yksin.  En koskaan muiden nähden. Äidin hautajaisissakin porukka vuodatti kyyneleitä, mutta mulla ei ilmekään värähtänyt.  Ei se tarkoita,  että  en tuntisi mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Synnyin 60-luvulla eikä silloin saanut kaikkien aikaan itkeä tai näyttää mielipidettään ja tunteita. Perheessä sai itkeä osan sisarusten nähden osan ei, isä ei tykännyt heikkouden näyttämisestä, äiti lohdutti kun oli hyvällä päällä. Siinä oppi tuntemaan miten erilaisia ihmiset on ja suhtautuvat erilailla asioihin eri tilanteissa. Ihmetyttää nykyään ohjelmat ym. joissa ihmiset vetistelee pienimmästäkin, en moiti sitä se on tietysti vaan hyvä asia mutta ihmetyttää miten ajat ja asiat muuttuu ihmisen eliniän aikana. Ja kun nyt kyyneleitä tulee jonkun asian vuoksi säälittää ihmiset jotka vieläkin menevät toimintakyvyttömäksi kun itken, lohdutusta ei saa.

60-luvulla syntynyt minäkin. 

Mä olen vain kerran törmännyt high effort  -mieheen.  Mentiin treffeille hienoon ja kalliiseen ravintolaan. Elettiin 1980-luvun alkuvuosia ja yleensä miehet ehdotti just jotain kävelyä tai ehkä leffassa käyntiä. Jälkiruuan aikaan tämä high effort sai sitten sanotuksi,  että haluaisi mun isän firmaan töihin 🤣 Onneksi mulla oli mukana tarpeeksi rahaa,  että sain maksettua omat sapuskani itse.  Toisia treffejä tän tyypin kanssa ei tullut.

P: Surullista luettavaa.  Mutta tavallaan tuttua.  Mä sain lapsena tukkapöllyä tai selkäsaunan,  jos itkin jostain sellaisesta asiasta, mistä isäni mielestä ei olisi saanut itkeä. Kerran... olin  8 tai 9 v... satutin jalkani ulkona pahasti. Verta tuli tosi paljon. Ja sattui ihan sikana. Iso lasinpala oli lähes halkaissut jalkapohjani. Nilkutin kotiin, mutta en itkenyt, koska en  halunnut saada  vielä tukkapöllyäkin lisäksi. Isä kyllä itse sen haavan nähtyään alkoi voida huonosti,  joten äiti sitten antoi ensiavun,  tilasi taksin ja vei mut päivystykseen.  

Tälleen ihan kohta eläkkeelle jäävänä naisena sanoisin,  että meidän kulttuurissa jo silmiin katsominen ja hymy tulkitaan viestiksi haluta tehdä lähempää tuttavuutta.  Siksi kuljemme naama nurinpäin ja katse maassa tai ainakin jossain sivulla. 

Suomessa hyvin moni nainen on ihan tyytyväinen siihen,  mitä pystyy itse itselleen tarjoamaan. Monissa muissa maissa  - varsinkin noissa mainitsemissasi  - naisilla on huomattavasti pienemmät mahdollisuudet rahoittaa itselleen sellainen elämä kuin haluaa. Miehillä on rahat ja naisten pitää olla mielinkielin päästäkseen niistä rahoista jaolle. Vaikka meiltäkin löytyy pintaliitoelämästä haaveilevia naisia,  moni nainen on kuitenkin ihan tyytyväinen matalampaankin elintasoon.  Varsinkin,  kun sen rahoittamiseen riittää ihan vaan omat tulot.