Reipas ja tunnollinen lammas

No se vähän riippuu. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta olisin kokenut varsin ärsyttäväksi, jos vanhempani olisivat kutsuneet itse itsensä meille kylään silloin, kun heille olisi sattunut sopimaan. Mieluummin siis niin, että mä kutsuin heidät meille kyläilemään, kun mulle sopi,  ja he sitten taas omaan kotiinsa, kun heille sopi. Vanhempani kun vielä ovat aina tottuneet siihen, että kahvin kanssa on jotain tarjottavaa, eikä mulla taas ole koskaan ollut mitään vierasvaraa jemmassa. 



Mitä sitten tulee auttamiseen (olipa kyse lastenhoidosta tai mistä tahansa muusta), niin meillä on aina ollut se periaate, että joka apua tarvitsee, pyytää sitä muilta. Ei siis niinpäin, että apua tarjoava soittaisi ja kysyisi, haluaistko vaikka jäädä ylitöihin tai tehdä jotain muuta ilman lapsia. 



Tuo soitttelemattomus saattaa johtua siitä, että eivät halua tuppautua. Ajattelevat, että teillä on siinä se oma lapsiperhearkenne eivätkä halua vaivata. Kuitenkin soittaisivat "huonoon aikaan". 



Omat vanhempani alkoivat ihan itse pyytää mun lapsiani sinne (siis ihan vain lapset) siinä vaiheessa, kun olivat jo sen ikäisiä, että ymmärsivät puhetta ja myös tottelivat. Eli vähän isompina, sellaisina 5+ iässä. Veivät huvipuistoihin, Muumimaailmaan ja ulkomaillekin. 



Jos haluaisit lastesi tapaavan isovanhempia useammin, kutsu heidät kylään. 

Ei ole tunnelmallinen koti. Pikemminkin mulla on hyvin omituinen sisustusmaku. Omituisuudet ovat kuitenkin kotini yläkerrassa ja varsinkin nyt, kun vesivahinkoremontin jälkeen hommasin uudet huonekalut olohuoneeseen, asuntoni alakerta näyttää ihan "normaalin" ihmisen kodilta ja yläkerta sitten on mun "mörköluola". Tai no Aapo eli tollanen luurankolamppu oli ihan pakko hankkia alakertaan, jotta en vaikuta liian normaalilta. Yläkerrassa ei koskaan kukaan vierailija käy, joten vaikea sanoa, mitä joku tuumaisi, jos kävisi. 



https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhiiJanr9pSCp…

Vierailija kirjoitti:

Olen pitänyt itsestään selvyytenä että minä ja lapseni hoidamme vanhempani. Olen tähän henkisesti valmis ja varautunut. Perheestä pidetään huolta. 

Ovatko lapsesi myös varautuneet siihen, että eivät koskaan muuta kovin kauas isovanhemmistaan? Jos saavat hyvän työtarjouksen jostain ulkomailta, kieltäytyvät työtarjouksesta? Olet myös varautunut siihen, että vaikka olisit itse fyysisesti huonommassa kunnossa ja sairaampi kuin vanhempasi, silti hoidat vanhempasi? Säästäjä ja sijoituksiakin on niin paljon, että pystyisit olemaan kenties 10 vuottakin pois työelämästä?



Mä ymmärrän hyvin sun ajattelutavan, mutta vain omalta kohdaltasi. En lastesi kohdalla, koska lapsillasi on oikeus päättää omasta elämästään ja tehdä omaa elämäänsä koskevat ratkaisut itse. Mun mielestä on kohtuuton taakka nuorelle, jos  hänen pitää valita niin ammatinsa, puolisonsa kuin työpaikkansa sen mukaan, missä isovanhempansa haluavat asua. 



Pyrin itsekin hoitamaan vanhempani loppuun asti, mutta se ei kyllä onnistu ilman ulkopuolista apua. Jos pystyisin tekemään vielä hoitajan töitä, olisin varmasti tekemässä hoitajan töitä. Vähintäänkin keikkahommia oman työni ohella. Nivelreumani ja moninivelrikkoni vuoksi en kuitenkaan pysty. Osa sairaanhoidollisista hommista toki onnistuu oikein hyvin, mutta jo pelkästään sängystä nostaminen saatika sitten suihkuun vieminen ei ole enää asia, johon kykenisin oman terveyteni puolesta. Äidilleni joudun joka kerta sanomaan, kun lähden taluttamaan häntä jonnekin, että hänen pitää ihan itse pitää musta tukevasti kiinni. Mä yritän pysyä itse pystyssä ja jos hän alkaa kaatumaan, sitten hän roikkuu vaan mun käsipuolessani ja jos hyvin käy, pysytään pystyssä, ja jos huonosti käy, kaadutaan molemmat, mutta vähän hitaammin ja pehmeämmin. En mä pysty mitenkään estämään hänen kaatumistaan, jos hän ei itse pidä kunnolla kiinni. 

Esität hyviä kysymyksiä. Käsittääkseni tuon rekisterin tarkoitus on ollut ehkäistä pentutehtailua. Miten rekisteri siihen sitten auttaa, en osaa sanoa. Sirutuksen hyvä puoli on se, että jos koirasi pääsee karkuun, omistajan tiedot on saatavilla lukemalla sirusta. Mutta koska sirua ei vaihdeta omistajan vaihdoksen yhteydessä, rekisterissä on sitten tieto, kuka koiran omistaa nyt.  Mun edellisellä koirallani oli korvassa tatuointi ja koska koira oli Kennelliiton rekisterissä, tatskan perusteella olisi saatu omistajan eli mun tiedot. 



Mullakin nyt jo iäkäs koira enkä ole ottanut selvää, mitä sitten pitää tehdä, kun koira kuolee. Kai sitä vaan itse ilmoittaa rekisteriin, että koira on kuollut. 

Vierailija kirjoitti:

Halua voisi olla lisätä sitä avohoitoa ja erityisesti kotihoitoa. Niitä työntekijöitä jotka haluaa työskennellä kotihoidossa ei vain tahdo löytyä. Enkä usko että siihen tulee kovin nopeasti muutosta. Toki kun pulaa on kaikesta jatkohoidosta ei riittävästi löydy työntekijöitä jolla lisättäisiin sitä intervallihoitoa tai tehostettua asumispalvelua tai esim. perusterveydenhuollon osastohoitoa.

Mä olen aika usein miettinyt, mistä tämä johtuu. Tosin mulle jo nuorena sairaanhoitajana kasarilla sanottiin (olin ollut kotisairaanhoidossa ja sitten vanhainkodissa töissä), että mun koulutukseni menee kyllä ihan hukkaan, jos jään sinne mummoja ja pappoja hoitamaan. Eli jo silloin asenne oli vähän se, että vanhustenhoitoon nyt ei ainakaan kannata jämähtää. Niinpä mäkin lähdin sieltä erikoissairaanhoidon puolelle. 



Maailma on muuttunut paljon näinä vuosikymmeninä ja voi olla, että nykyisin eri ikäiset ovat vähemmän toistensa kanssa tekemisissä kuin ennen. Tenit jäävät mieluummin kotiin kuin lähtevät mukaan mummolaan. Sukujuhliakaan ei pahemmin vietetä. Yhteisiä jouluja jne. Vanhukset ovat outoja ja ehkä jollain tavalla vähän pelottaviakin. Ja ainakin se on satavarmaa, että niiden seurassa on teinin mielestä tylsää. Puhuvat asioista, jotka tapahtuivat kauan ennenkuin teini oli vielä edes pilkkeenä isänsä silmäkulmassa. Puhuvat ihmisistä, joista teinillä ei ole hajuakaan, ketä nämä olivat. Jos jotain tuoreempaa asiaa koittaa ottaa puheeksi, niin loppputulos on aina se, että kyllä vaan ennen oli kaikki niin paljon paremmin. Isovanhemmisa saattaa olla ihan kivat lapsuusmuistot, mutta sitten tilanne muuttuu, kun isovanhemmat muuttuvat raihnaisiksi. Kenties kärttyisiksikin. Itsepäisemmiksi. 



Yksi takuuvarma asia mielestäni on se, että jo vuosia on ollut kummallinen lähihoitajien mollaamis- ja halveksuntamentaliteetti. Että on luuseri, jos opiskelee lähihoitajaksi ja vieläpä vanhustenhoitoon. Eikös nyt mihinkään parempaan pysty kuin vanhusten vaippoja vaihtamaan, häh? Kun mä kasarilla opiskelin sairaanhoitajaksi, ei ollut mitään hävettävää, jos oli apuhoitaja/perushoitaja. Ei ole mikään ihme, jos tuo koulutus ja työ ei oikein motivoi nuoria. Vielä, kun tähän lisää sen, millaista somen mukaan hyvän elämän pitäisi olla, hoivatyö vanhustenhoidossa on siitä elämästä yhtä kaukana kuin itä on lännestä.