Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 43: "Vanhus ei jostain syystä itse ymmärrä ryöväävänsä kaiken ylimääräisen ajan töissäkäyviltä perheellisillä lapsiltaan. Päivystysvalmis 24/7/365.

Ei nuori ihminen (60+) unta kaipaa niinku... aina se nuoriso valittaa ja liioittelee 😑"

Tämä on oikeasti hankala asia. Eli miten asettaa rajat. Mun äitini ei onneksi osaa käyttää enää puhelinta tai siis osaisi (heillä edelleen toimiva lankapuhelin), mutta missään ei ole kenenkään puhelinnumeroita eikä ole edes puhelinluetteloita. Isäni on äidin omaishoitaja, mutta isä liikkuu huonosti ja kulkee rollaattorilla. Meillä tilanne siis on, että isä soittaa mulle. Olipa päivä tai yö, isä soittaa mulle, kun hänellä on jotain ongelmaa äidin kanssa. Asun naapuritalossa, joten matka ei ole pitkä ja joskus on tosiaan ollut se tilanne, että äiti on lähtenyt karkuteille ja mä olen sitten juossut ulkona etsimässä sitä. Joskus on ollut myös tilanne, että äiti on tarvinnut sairaanhoitoa. Mutta 9/10 soitoista on sellaisia, että en mä voi asialle tehdä yhtään mitään. Isä ei suostu puhelimessa edes tarkemmin kertomaan, mikä siellä on hätänä vaan haluaa, että mä menen sinne. Yleensä äidillä ei ole mitään hätää vaan isä vaan on turhautunut ja kyllästynyt siihen, että äiti on ihan tonttu eikä tee kuten isä kehottaa tekemään.

Viimeksi nyt sunnuntaina tuli taas illalla tällainen "hälärisoitto" ja kun menin katsomaan, äiti istui ihan rauhassa vessanpöntön päällä eikä vaan halunnut tulla sieltä pois. Niillä on kaksi vessaakin eli ei ollut siitä kiinni, ettei isä itse olisi päässyt vessaan. Heti, kun menin sisään, isä alkoi marmattaa, miten hankalaa äidin kanssa on. Ja sitä marmatusta jatkui koko sen ajan, kun olin siellä. En ollut kuitenkaan kovin kauaa, koska ei siellä mitään oikeaa hätää ollutkaan ja mulla oli ruuanlaitto kesken. Koska isä ei suostu puhelimessa kertomaan tarkemmin mitään, mun on tavallaan pakko mennä sinne, koska olisihan äiti saattanut satuttaa itsensä, kaatua tai jotain ja olisi vaikka luita murtunut tms. Niiden vuorokausirytmikin on ihan vinksallaan ja tyypillinen aika näille soitoille on aamuyöllä 2-4 välillä. Onneksi saan tehdä vain 3-päiväistä työviikkoa, koska en todellakaan jaksaisi täyttä työviikkoa tämän lisäksi. 

Vierailija kirjoitti:

 "Alussa äiti ymmärsi itsekin unohtaneensa asian eikä mitään isompaa ongelmaa tullut. Kun äidin sairaus paheni, hän joka kerta kuultuaan vanhempiensa kuolemasta, järkyttyi syvästi. Sai siis "ensimmäistä kertaa" tiedän, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Ja jokainen läheisensä menettänyt tietää, miten riipaisevaa oli se hetki, kun kuuli läheisensä menehtyneen. Ei siis ollut enää mitään järkeä aiheuttaa äidille uudestaan ja uudestaan surua."

 

Reipas ja tunnollinen lammas, kirjoitit tuon yllä olevan. Lainaukset ei tunnu toimivan kunnolla. Ilmeisesti muistisairaalla katoaa sekin käsitys, että minkä ikäinen itse on. Ei ymmärrä sitä, että on itse jo iäkäs, eivätkä omat vanhemmat mitenkään voisikaan olla enää elossa, mutta omassa mielessä on kai sitten sen ikäinen, että voisi vielä "mennä kotiin". Se on surullista. 

Juuri näin. Mun äitini on nyt 96 v ja muistaa minutkin sellaisena noin 30-35 -vuotiaana. Noh, näytän 62-vuotiaana aika erilaiselta kuin silloin :D Joka kerta, kun menen käymään vanhemmillani, alan puhua äidilleni jo eteisessä. Siis huikkaan "moi äiti" ja kun siirryn peremmälle asuntoon, puhun koko ajan joko isälle tai  äidille jotain. Hän tunnistaa mun ääneni, mutta ei kasvojani. Vieraat kasvot eivät häntä haittaa, kunhan hän kuulee ensin tutun äänen. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa katsoa Areenasta elokuva The Father. Siinä hyvin tulee ilmi tuo, että millaiseen maailmaan muistisairas katoaa. Tai voisi kuvitella, että katoaa, eihän sieltä kukaan palaa kertomaan, että millaista se on. Sitä vähän ihmettelin elokuvassa, että hyödyttääkö se asioiden jatkuva selittäminen tai oikaiseminen mitään, jos toinen ei kuitenkaan muista. Eikö voisi vähäpätöisemmissä asioissa sanoa vaan, että joo joo, näinhän se on. Eikä hämmentäisi sairaan mieltä lisää selittämällä loputtomiin?

Kun muistisairaus on vasta alkamassa, on ihan hyvä koittaa muistuttaa, mikä vuodenaika on, mikä viikonpäivä on jne. Mutta jossain vaiheessa ei enää kannata. Me esimerkiksi (kun äiti halusi toistuvasti lähteä tapaamaan vanhempiaan lapsuudenkotiinsa) alussa selitettiin äidille, että hänen vanhempansa ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten. Näytettiin jopa vanhoja valokuvia hautajaisista jne. Alussa äiti ymmärsi itsekin unohtaneensa asian eikä mitään isompaa ongelmaa tullut. Kun äidin sairaus paheni, hän joka kerta kuultuaan vanhempiensa kuolemasta, järkyttyi syvästi. Sai siis "ensimmäistä kertaa" tiedän, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Ja jokainen läheisensä menettänyt tietää, miten riipaisevaa oli se hetki, kun kuuli läheisensä menehtyneen. Ei siis ollut enää mitään järkeä aiheuttaa äidille uudestaan ja uudestaan surua.

Äiti on edelleen viikottain lähdössä käymään lapsuudenkodissaan. Joskus olen kysynyt, että milläs ajattelit mennä, kun siellä on aika kylmä. Vastaa sitten, että laitan lämpimästi päälle ja kävelen rataa pitkin. Hänen lapsuudenkotinsa oli siis radan varressa ja siihen aikaan hyvin usein kuljettiin rataa pitkin. Vietin lapsuudessani paljon aikaa mummolassa ja seutu on mulle sen vuoksi tuttu, joten sitten olen saattanut äidille sanoa vaikka niin, että et sä nyt voi rataa pitkin mennä, koska "Kosken silta" on remontissa eikä siitä nyt pääse yli. Äiti siellä omassa laalaa-maailmassaan tajuaa, että jos sillan yli ei kerran nyt pääse, niin ei hän sitten pääsekään rataa pitkin kotiinsa. Sitten heitän jotain, että "Kosken sillan" pitäisi olla ensi viikolla valmis ja voidaan mennä vaikka yhdessä silloin. Äiti on ihan tyytyväinen ratkaisuun ja hetken päästä ei muista enää koko asiaa. 



Mun isälleni on tuottanut suuria vaikeuksia tällainen, koska isän mielestä pitää puhua totta. Mutta on isäkin nyt vähitellen oppinut huijaamaan äitiä, koska muuten äidin kanssa ei pärjää. 

Tutkimuksessahan todettiin, että empatiaa on eniten niissä maissa, joissa on myös yhteisöllisyyttä. Suomessa ei ole tarvittu yhteisöllisyyttä enää sen jälkeen, kun sotien jälkeen rakennettiin hyvinvointiyhteiskunta. Yksittäisen ihmisen ei tarvinnut enää olla riippuvainen sukulaisistaan tai naapureistaan, koska yhteiskunta otti yhteisön roolin. Myöskään hyvåntekeväisyyttä ei ole tarvittu samassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, koska Suomessa olemme maksaneet rutkasti veroja ja niillä verorahoilla sitten huolehdittiin niistä asioista, joista monessa muussa maassa huolehtii vapaaehtoiset. Nyt tosin alkaa yhteiskunnalla olla rahat vähissä eikä verojakaan voi jatkuvasti korottaa, joten nyt ollaan ajautumassa varsin huonoon tilanteeseen. Yhteiskunta ei enää pystykään kantamaan vastuuta samoista asioista kuin aiemmin ja mistä joskus aikoinaan vastuun kantoivat yhteisöt. 

Muistisairaalle on ihan turha suuttua. Jos muistisairas sanoo pärjäävänsä ihan hyvin, silloin hän oikeasti tuntee pärjäävänsä ihan hyvin. Äitini mielestä heillä ei tarvitse käydä siivooja, koska hänhän siivoaa itse. Noh, ei ole pian kymmeneen vuoteen siivonnut, mutta sitähän äiti ei itse muista. Hänen muistissaan on ne ajat, jolloinv ielä siivosi itse, mutta viimeiset 10 vuotta ovat kadonneet hänen muistoistaan.

Muistisairaan kanssa on turhauttavaa, kun mikään järjellinen ja tässä maailmassa ei mene perille. Toistat samat asiat uudelleen ja uudelleen ilman, että mitään tapahtuu. Pahimmassa tapauksessa muistisairas vaan väittää vastaan ja suuttuu. Muistisairas on vähän niinkuin uhmaikäinen, jonka huomio pitää kääntää muihin asioihin kuin juuri sillä hetkellä olevaan ongelmaan ja yrittää saada hänet houkuteltua toimimaan halutulla tavalla. Muistaen kuitenkin, että voit houkutella nyt, mutta ei muistisairas enää muutaman tunnin päästä muista, mitä puhuttiin. Ei välttämättä edes varttin päästä. 



Omaisilla on huoli muistisairaan pärjäämisestä, mutta muistisairaalla itsellään ei ole huolenhäivääkään sellaisesta. Hänhän uskoo vahvasti siihen, että hän pärjää.