Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Ovatko vanhempanne itse ajatelleet, että heillä voisi olla muistisairaus? Ovatko siis itse tajunneet, ettei kaikki ole ok? Vai onko vain ulkopuoliset tajunneet.
ap
Ei äiti ainakaan mulle koskaan mitään tuollaista maininnut. Tosin äitini ei ole koskaan ollut mikään "tekniikan ihmelapsi", mutta isäni taas on ihan työnsäkin puolesta ollut, joten kaikki uuteen teknologiaan liittyvä oli isän hommia. Äiti kyllä osasi käyttää yksinkertaista kännykkää, kun isä näytti, miten se toimii. Jossain vaiheessa isä oli ottanut äidiltä kännykän pois, koska äiti oli alkanut tilata kaiken, mitä joku puhelinmyyjä hänelle myi.
Lisään vielä tuohon äitini ensimmäiseen karkureissuun, että se tapahtui hyvin aikaisin aamulla ja äiti vaikutti mut kohdatessaan hämmästyneeltä ja suhteellisen selväjärkiseltä, joten aluksi mietin, että olisiko lähtenyt kävelemään unissaan ja herännyt siihen, että pysäytyin hänet. Nyt tiedän, että näin ei ollut.
Vaikea sanoa, koska isä hyvin pitkään salasi äidin kaikki oireet. Meillä myös on ihan aina ollut niin, että isä puhuu paljon enemmän kuin äiti. Ja puhuu asioista, jotka isää kiinnostavat, joten ei äiti aiemminkaan niihin keskusteluihin osallistunut. Lisäksi isällä on ollut ajokortti, äidillä ei, joten joko isä on käynyt kaupassa tai ovat käyneet yhdessä kaupassa. Äiti jäi työelämästä pois ennen isää, joten oli aika loogista, että isä kävi kotimatkalla yksin kaupassa. Havahduin äidin muistisairauteen vissiin ekaa kertaa reilu vuosi sitten, kun isä soitti ja kertoi äidin lähteneen ovesta ulos haahuilemaan. Juoksin perään (asun siis naapurissa) ja kun kysyin äidiltä, mihin hän on menossa, oli kuulemma menossa kotiin. Vasta myöhemmin tajusin, että hän oli menossa lapsuudenkotiinsa (jota ei ole enää olemassakaan) eikä siihen kotiinsa, missä asuu.
Äidin kohdalla ei siis ole hoidettu mitenkään, koska isä salasi liian pitkään, että olisi jotain hoidettavaa. Tilanne on edennyt aika nopeasti ja nyt viimeisen puolen vuoden aikana ei ole ollut sellaista viikkoa, etteikö isä olisi vähintään kerran soittanut mulle, että äiti on karannut taas tai että hän ei nyt pärjää äidin kanssa. Keskiviikkona tilanne oli sellainen, että en mäkään enää pärjännyt ja äiti oli pakko toimittaa sairaalaan päivystykseen, mistä olikin sitten aika nopeasti siirretty kriisipaikalle hoivakotiin. Siellä se nyt on ainakin pari viikkoa ja arvioidaan, millä edellytyksin voidaan kotiuttaa.
"Nuorten perustelu on se että heidän mielestään se on ajanhukkaa sekä haittaksi työpaikalle ja työnantajalle jos tekeekin työtä johon ei sovellu, johon ei ole kykyjä ja jossa ei pärjää."
Minusta nuoret ajattelevat tuossa ihan oikein. Mitä hyötyä on työnantajalle työntekijästä, joka ei sovellu tekemäänsä työhön, jolla ei ole kykyjä tekemäänsä työhön ja joka ei selviä tekemästään työstä?
Mutta noin yleisesti aiheeseen. Uskoisin, että moni nuori haluaisi saada työstään muutakin kuin vain palkan. Maailmassa on paljon muitakin mielenkiintoisia asioita, joihin voisi aikansa käyttää eli työssä ei käydä sen vuoksi, ettei keksittäisi mitään muutakaan tekemistä. Työstä siis halutaan nykyisin palkan lisäksi onnistumisen kokemuksia, arvostusta, tunnetta että tekemällään asialla on jotain todellista merkitystä jne.
Mä olen nuoresta lähtien tehnyt töitä ainoastaan palkan takia. On ollut työpaikkoja, jotka ovat olleet ihan ok ja niitä, jotka eivät ole olleet. Jälkimmäisistä olen lähteneyt menemään heti, kun uusi työ on löytynyt. Mutta en ole koskaan ajatellut, että mun pitäisi saada työstäni jotain sisältöä elämääni. Jos palkka on hyvä, voin vaikka siirtää pyyhekumia vasemmasta kädestä oikeaan ja taas vasempaan jne koko työpäivän ajan. Tällä hetkellä teen vain 3-päiväistä työviikkoa. Nykyiset työtehtäväni ovat pääsääntöisesti turhia. Kirjoitan sivukaupalla erilaisia dokumentteja, joita yrityksellä erilaisten viranomaismääräysten mukaan pitää olla. Tietäen, että kukaan ei tule koskaan lukemaan yhtäkään niistä dokumenteista. Ne vaan pitää olla tehtynä. Turhaakin turhempaa byrokratiaa, mutta hommasta maksetaan sen verran hyvin, että pärjään 3-päiväisen työviikon palkalla. Keksisin parempaakin sisältöä elämääni ja voisin tehdä asioita, joista olisi jollekulle oikeasti jotain hyötyäkin, joten ymmärrän hyvin, että nuorta ihmistä ei tällainen työ kiinnostaisi kuin korkeintaan just sen palkan takia.
Toi luonteen muutos on aika yleistä. Ja just siihen negatiivisempaan suuntaan. Mun äitini luonne ei kauheasti muuttunut ja sen, mitä muuttui, muuttuikin positiivisemmaksi. Hän vaikutti olevan hyvin tyytyväinen kaikkeen. Ongelmia syntyi vasta sitten, jos äidille sanoi vastaan. Mutta eihän me omaiset oltu siellä alussa sellaisissa tilanteissa, että olisi edes tarvinnut sanoa mitään vastaan. Äiti oli hyvällä tuulella ja iloinen, kun käytiin siellä. Ongelmat alkoivat ilmetä isän kanssa, kun isä ei saanut äidille menemään perille, että asia X on näin eikä kuten äiti väittää. Äiti ja isä alkoivat riitelemään ja lopputulos oli se, että isä joutui soittamaan mut paikalle. Tässä vaiheessa kyllä jo huomasin, että äiti ei enää muista asioita ja elää omassa laalaa-maailmassaan, joka on ihan erilainen kuin tämä reaalimaailma. Vanhempieni riitelyt johtuivat siitä, ett nämä kaksi maailmaa eivät kohdanneet ja kumpikin oli mielestään oikeassa.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/