Reipas ja tunnollinen lammas

Mä ymmärrän kyllä hyvin ongelman tukiverkostojen puuttumisessa. Mutta tulipa mieleeni yksi juttu. Monen mielestä isovanhempien kuuluisi hoitaa lapsenlapsiaan, jotta voisivat olettaa, että lapsensa hoitaisivat heitä sitten, kun he ovat vanhoja. Mutta miten tällaiseen ajatteluun sopii tilanne, että kun nyt sitten vanhempanne ovat aikoinaan auttaneet teitä lastenne hoidossa ja lapsillanne on nyt, kun omat vanhempanne tarvitsevat teidän apuanne, lapsia, joita luonnollisesti teidän pitäisi myös hoitaa, jotta aikanaan lapsenne hoitavat teitä. Eli teidän pitäisi samaan aikaan hoitaa sekä omia vanhempianne että lapsenlapsianne?

Mulla ei ole lapsenlapsia, mikä on erityisesti mun vanhempieni kannalta erittäin hyvä asia. Mun siskollani taas on tilanne, että hänellä on sekä ikäloput huonokuntoiset vanhempansa että myös lapsenlapsia. Ja on edelleen itsekin työelämässä. Olen välillä miettinyt, että jos mun lapsillani olisi lapsia, niin ei mun olisi ollut mahdollista hoitaa omia vanhempiani niin paljon kuin olen tehnyt. Enhän mä voisi esimerkiksi klo 3 aikaan aamuyöllä jättää taaperoa kotiini nukkumaan, kun lähden etsimään muistisairasta äitiäni tuolta kaduilta tai muuten joudun menemään vanhemmilleni, kun he eivät pärjääkään kahdestaan. Sinänsä kiva ajatus, että isovanhemmat hoitavat lapsenlapsiaan ja vastaavasti sitten lapset omat vanhempansa, toimii hyvin vain silloin, kun on vain yksi sukupolvi tarvitsemassa hoitamista. Jos on sekä vanhuksia tarvitsemassa auttamista ja hoitoa että lapsia tarvitsemassa hoitoa, se väliin jäävä sukupolvi onkin aika lailla puun ja kuoren välissä. 

Omassa kaveripiirissäni iloisimpia ja tyytyväisimpiä elämäänsä tuntuvat olevan ne, jotka ovat varsin hiljattain jääneet vanhuuseläkkeelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen elettiin isommissa yhteisöissä. Nykymalli eli ydinperhe ei toimi.

Perheet on kyllä ampuneet itseään tässä jalkaan. Kun kaikki perheellistyttyään haluaa vain olla sen ydinperheensä kanssa, nekin jotka voisivat auttaa häviävät tuttavapiiristä, kun eivät enää kelpaa seuraksi.

Osittain myös nuoret ennen lastenhankintaa. Jos mun siskonpoika olisi kadonnut ensin 15:ksi vuodeksi mun elämästä ja sitten tullut vauvansa kanssa ja sanonut, että nyt me alettais tarvita sulta lastenhoitoapua, niin tuskin olsin ryhtynyt lapsenlikaksi. Mutta hän kävi mun luonani kahvilla tai joskus ihan vaan iltaa istumassa jo nuorena sinkkumiehenä ja sitten myöhemmin tulevan vaimonsa kanssa. Ja niinpä mun mielestä on ollut ihan kivaakin olla välillä lastenhoitoapuna ja joskus pyydän lapsia meille viikonlopuksi ihan vain siksi, että mun mielestä ne lapset ovat kivoja. Siskonpoika vaimoineen voi sitten sen aikaa tehdä mitä haluavat.

Nro 143: "Ja tähän lisään vielä, että täällä tosiaan tuo lapsiperheille tarkoitettu kotipalvelu on sitä, että työntekijä tulee ohjaamaan kotiin. Suurin apu yleensä perheille tulisi siitä, että joku siivoaisi, tekisi ruokaa tai hoitaisi joskus lapsia. Ei se, että joku tulee vierestä kertomaan mitä pitäisi tehdä. "

Mä ymmärrän tuon ihan hyvin. Meillä kuitenkin Suomessa on jo pitkään siirrytty siihen, että se "joku" on jonkin palvelua tarjoavan yrityksen työntekijä. Ei siis enää edes mikään sote-työntekijä vaan yksityinen firma.  Ja siitä palvelusta sitten apua tarvitseva maksaa. Vielä kasarilla oli aika vähän edes pizzerioita, mistä sai tilattua pizzaa kotiinkuljetuksella. Nyt ainakin kaupungeissa on vaikka minkälaista tarjontaa ja jos ei halua ravintolaruokaa, voi tilata ostoksensa kotiinkuljetuksella vaikka Prismasta tai Cittarista. Ja ostaa eineksiä, jotka voi vaan nakata mikroon. Vanhuksille on ateriapalveluita, mutta enpä usko, että kukaan lapsiperheellinen haluaisi maksaa sellaista summaa niin huonolaatuisista aterioista. 



Mulla oli aikoinaan varsin hyvät tukiverkostot, mutta se koski lähinnä lastenhoitoapua. Ei kukaan käynyt meillä siivoamassa eikä laittamassa ruokaa enkä minäkään kenenkään kaverini tai naapurini luona. Lapsenvahteina oltiin, mutta muut hommat piti tehdä itse tai vaikka sitten just ruuan osalta ostaa "Saarioisten äitien tekemää". Jos oltiin sairaana, ei kertakäyttöastioiden käytön vielä siihen aikaan ajateltu tuhoavan maapalloa. Jopa neuvolassa kehotettiin menemään välillä sieltä, missä aita on matalin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse meinaisin lapsia tehdä,ensimmäinen ajatus ei olis,että onkohan tukiverkkoja. Kyllä ensimmäinen ajatus olis,onko mulla rahkeita eli talouspuoli ja kiinnostaako ylipäätään,onko lapsi todella haluttu. Olen ehkä niin positiivinen,että uskon,et aina tarvittaessa löytyy apua?

Kyllä olisi oikeasti syytä miettiä myös niitä tukiverkkoja. Kun ei sitä apua todellakaan aina tarvittaessa saa, tai pitää olla jo todellakin pää kainalossa ennen kuin saa. Tosin se mitä ne vanhemmat ja sisarukset ja ystävät lupailee ennen lasten syntymää, ei vielä ole kerro siitä minkä verran he todellisuudessa auttaa. 

Mä taas ajattelen niin, että tärkeämpää olisi kyetä luomaan uusia tukiverkostoja. Koska ethän sä voi lasta suunnitellessasi tietää, missä tukiverkostoosi laskemasi ihmiset vaikkapa 5 vuoden päästä asuvat tai elävätkö he silloin sellaista elämäntilannetta, että voisivat olla avuksi (vai ovatko silloin kenties syöpähoidoissa tai puolisonsa omaishoitajina). Tai ovatko ylipäätään elossa enää silloin. Mä olin nuorena lapsettomana aikuisena osa hyvän ystäväni tukiverkostoa, mutta kun itse sain esikoiseni, ystäväni kuoli autokolarissa. Syntymästään siihen, että lapsi voi olla esimerkiksi yön yksin kotona, menee kuitenkin reilusti yli 10 vuotta ja sinä aikana tukiverkostojen suhteen voi tapahtua mitä tahansa.