Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät lapset menneet ennen sen enempää heti Pikkukakkosen jälkeen nukkumaan kuin nykyäänkään. 

Nykyään monet vanhemmat vaativat, että lapsi EI SAA NUKKUA päiväkodissa ollenkaan tai vaan vähän, että lapsi saadaan pikaisesti nukkumaan yöunia, kun päiväkodista on tultu kotiin. Minusta se on kammottavaa, että 3-vuotiasta pidetään väkisin hereillä tai herätetään kesken syvän unen. Mutta kun vanhemmat eivät viitsi olla kotona illalla lapsensa kanssa, niin lapsi pitää saada varhain nukkumaan. 

Meillä ainakin meni. Herätys oli aamulla kuudelta. Ehkä nykyisin lapsetkin altistuu liikaa älylaitteille ja sen vuoksi ovat levottomia, jos ovat nukkuneet päiväunet. Eivät malta pysyä sängyssä vaan pitää olla yliväsynyt, jotta pysyy. Tai sitten lapset nukkuvat aamulla pidempään.

Jos mä oikein muistan, Pikku Kakkonen loppui klo 18:30. Siitä sitten iltapalalle, iltapesulle, hampaiden pesulle ja iltasatu. Yleensä klo oli noin 19:30 ja kyllä mun lapseni iässä, jossa vielä nukkuivat päiväunet, silloin jäivät jo omaan sänkyynsä. Jonkin ajan päästä eli viimeistään klo 20 nukahtivat. 10 tunnin yöunet ja 1,5 - 2 tunnin päiväunet oli siihen aikaan 3-vuotiaille ihan suositeltavakin määrä unta. 



Mutta tuli tästä mieleen, että onko nykyisin niin, että kotitöitä aletaan tehdä vasta sitten, kun lapset on saatu nukkumaan? Eli se "parisuhdeaika" meneekin kotitöissä? Eli niitä ei pystytä tekemään silloin, kun lapset ovat hereillä?

Vierailija kirjoitti:

Miksi omien lasten hoitaminen koetaan nykyään niin raskaaksi, että jatkuvasti jonkun muun pitäisi olla ottamassa vastuuta lasten hoitamisesta? Ollaanko niin laiskoja ja loputtoman mukavuudenhaluisia, ettei meinata kestää tavallista lapsiarkea? Eikö kestetä tavallisuutta, kun ollaan vain kotona, eikä ole mitään valmiiksi järjestettyä viihdykettä ja toimintaa?

Varmaan on monia syitä, mutta joitakin vuosia sitten monesti mediassa hehkutettiin, miten lapsen hankkiminen ei muuttanut elämässä yhtään mitään. Ihan samalla tavalla saattoi elää kuin ennen lapsiakin. Harrastaa pystyi ihan kuten ennen lapsiakin jne jne. Varmaan joillain olikin tuo tilanne, mutta monelle siihen uskominen saattoikin tuottaa pettymyksen. Kun tajusi, että aika nalkissahan sitä vauvan ja pienten lasten kanssa kotona on. 30 vuotta sitten ei aikuisilla ollut läheskään sitä määrää erilaisia harrastuksia tai muuta kivaa menemistä ja tekemistä kuin mitä olisi nyt. Kirjoitin tästä jo aiemmin ketjuun, että arki oli sitä, että käytiin töissä, tultiin kotiin,  laitettiin ruokaa, siivottiin vähän, luettiin kirjaa, katsottiin telkkaria jne. Olipa lapsia tai ei. Joten lapsi sopi siihen arkeen ja kotiin pyörimään ja touhuamaan omia leikkejään ihan hyvin. Lapsi ei ollut este ruuanlaitolle, kirjan lukemiselle, telkkarin katsomiselle tms. Lapsi olisi kyllä silloinkin ollut este kuntosaleilla käynneille tai ystävien kanssa kahvilassa tai ravintolassa käynneille yms, mutta ei silloin sellaisia harrastettukaan kuten nykyisin. 

Nro 327: "Yksinäisyys tulee vanhuksena, kun oma sukupolvi on jo kuollut tai muuten vaan toinen jalka haudassa. Silloin voittajia ovat ne joiden luona nuoremmat sukupolvet vierailevat. Mutta tätä on luonnollisesti vaikea ymmärtää, jollei sitä ole itse elänyt tai sitä itse sivusta seurannut..."



Itseasiassa aika moni yksinäinen vanhus kaipaa nimenomaan omia lapsiaan. Jotka eivät kaiken kiireen keskellä ehdi käydä kovin usein. Ei ainakaan niin usein kuin vanhus haluaisi. Ne taas, joilla ei ole lapsia ollutkaan, eivät kaipaa lapsiaan.



Mä olen nyt seurannut ihan liiankin kanssa, miten omaa lasta - siis minua - hyppyytetääån milloin mistäkin syystä käymään. Puhelimessa ei edes kerrota, miksi mun pitää mennä sinne. Koska puhelimessa voisin antaa ohjeet ja sanoa, mitä pitää tehdä. Olen niin korviani myöten täynnä ollut tässä vähän toista vuotta tätä "ihanaa autuutta olla vanhempieni lapsi", että meinasi jo oma terveys mennä. Onneksi ei enää tarvitse niin usein. Mutta voin rehellisesti myöntää, ettei mua huvittaisi käydä vanhempieni luona enää ollenkaan. Mulla on lapsia, mutta olisi kamalaa, jos he joutuisivat joskus olemaan kuten minä olen nyt joutunut. Keskustelen mieluummin vaikka robotin tai tekoälyn kuin laitan omat lapseni tällaiseen tilanteeseen. 

Nostanpä tähän vielä yhden palstalla usein esille tulleen asian. Nimittäin sen, että jos et hoida lapsenlapsiasi, sitten lastesi ja lastenlastesi ei tarvitse hoitaa sinuakaan, kun tulet vanhaksi. Näinhän täällä usein lapsiperheelliset sanovat, kun haluaisivat lapsensa lasten isovanhemmille hoitoon. Jos lapsesi ei tee lapsia eli on vela, silloin et tietenkään voi hoitaa lapsenlapsiasi (koska sellaisia ei ole). Ja tällä samalla palstalogiikalla sen velan ei myöskään tarvitse hoitaa sinua (koska et ole hoitanut lapsenlapsiasi). Vela siis vapautuu myös velvollisuudesta hoitaa omia vanhempiaan, eikö vain? Velalla ei ole omia lapsia hoidettavanaan, mutta ei aikanaan omia vanhempiakaan hoidettavanaan. Sille lapsettomalle itseasiassa varsin hyvä diili. 

Nro 304: "Näinhän se on. Mutta jos ei pelaa, niin silloin ei ainakaan voi voittaa.

Oma kokemukseni on, että vanhuksien kylään pyytely alkaa usein, kun heillä kunto alkaa heikkenemään ja ikä alkaa lähestyä kahdeksaakymmentä. Tällöin olen parilta henkilöltä kuullut myös katumuksen äänensävyjä siitä, miten itse tuli suhtauduttua apua / seuraa tarvitseviin sukulaisiin."

Ymmärrän kyllä sun pointin. Mun olisi täysin mahdotonta alkaa pyytelemään serkkujeni lapsia kylään, koska en tiedä edes heidän nimiään  saati sitten että mulla olisi heidän yhteistietojaankaan. En voisi kutsua kylään edes serkkujani, koska ei mulla ole heidänkään puhelinnumeroitaan. Ehkä numerotiedustelusta saattaisi löytyä vielä elossa olevien serkkujen numerot. 



Mulla on vain yksi sisko ja häneen olen yhteydessä. Asutaan nimittäin naapureina. Siskoni lapsia hoidin paljon silloin, kun olivat lapsia. Meillä oli vuosikymmeniä aika tiivis sukuyhteistö mun vanhempieni jälkeläisten kesken. Yhteiset joulut, yhteiset vappulounaat jne jne. Pandemia muutti tilanteen ja alettiin viettää erillään ja pienemmissä porukoissa. Aikoinaan juhlittiin myös kaikkien synttärit ja jopa nimipäivät, mutta kun porukka alkoi kasvaa, ne jäi. Nyt ollaan vietetty enää synttäreistä pyöreät vuodet (niin ja äitini 95-vuotissynttärit) ja sitten alle 10-vuotiaiden (joita on kaksi) synttärit. Siinä missä aiemmin kokoonnuttiin yhteen monta kertaa vuodessa, enää ei kokoonnuta. Kaikilla on omat elämänsä ja omat juttunsa. Ei mun lapseni soittele mun siskolle eikä siskoni lapset mulle. Paitsi jos tarvitsevat jotain. Enkä minä tai siskonikaan soitella toistemme lapsille, paitsi jos tarvitaan jotain. Eli aika harvoin, puolin ja toisin. 



Mun vanhempani ovat jo reilusti yli 90 ja aika harvoin lapsenlapsensa siellä käyvät. Vanhempieni sisarusten lapset vieläkin harvemmin (ehkä kerran viidessä vuodessa jos sitäkään). Vaikka varmaan mun vanhemmat tykkäisivät, jos kävisivät. Mutta nuoremmalla sukupolvella on omat kiireensä. Eikä varmaan vanhusten horinat jaksa edes heitä kiinnostaa, mitä en kyllä yhtään ihmettele. Äiti on jo muistisairas, isä ei. Mutta kyllä muakin kyllästyttää käydä kuuntelemassa ne isän samat jutut uudestaan ja uudestaan. Kun ei vanhan ihmisen elämässä tapahdu enää mitään, niin samat jututhan sillä sitten pyörii mielessä. Käyn vain sen vuoksi, että sattuu olemaan mun isäni. Jos olisi setäni tai enoni, en jaksaisi käydä. 



Pointtini tässä on, että toivottavasti mun siskoni lapset ei 20 vuoden päästä koe velvollisuudekseen tulla kuuntelemaan mun horinoitani. Jos siskoni silloin vielä elää, voidaan horista keskenämme. Missään tapauksessa en oleta, että kukaan muu sukulainen, jonka olemassaolosta en edes tiedä tai jonka olen nähnytkin viimeksi joskus 30-40 vuotta sitten, tulisi kuuntelemaan mun horinoitani. Koska sehän olisi sitten sama, vaikka kävijä olisi seurakunnalta tai SPR:ltä. Vieras ihminen jokatapauksessa.