Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Olisiko ratkaisu monisukupolvinen suurperhe. Eikös joskus muinoin monta eri sukupolvea elänyt samassa pihapiirissä ja kulttuuriin kuului omaisista huolehtiminen. Tosin nyt on aika eri. Vaikea toteuttaa nyt. Ehkä joku amish-, hutteriitti tai mennoniittiyhteisö onnistuisi tässä. En tiedä.

Tuo voisi olla vaikea toteuttaa nykyaikana Suomessa. Työikäisen edellytetään olevan töissä tai ainakin hakevan töitä ja ottavan sellaisen vastaan, jos työpaikan saa. Työnantajlla on lakisääteinen velvollisuus antaa vapaata lasten sairastuessa ja myös joissain muissa läheistä koskevissa tilanteissa, mutta noi läheisiä koskevat tilanteet tarkoittaa vain tilapäistä poissaoloa, jotta asiat järjestetään siten, ettei vapaata enää tarvita. Se ei tarkoita, että voi vuosikausia useamman kerran viikossa olla muutaman tunnin kerrallaan tai koko päivän pois töistä, kun pitää kipaista kotikommuuniin auttamaan vanhusta milloin missäkin asiassa. Pahimmassa tapauksessa päivittäin lounasaikaan pitää huolehtia siitä, että vanhus saa lämmintä ruokaa ja lisäksi vielä syö sen ruokansa. Ja ottaa mahdolliset päivälääkkeensä. (Mun äitini on muuten nyt keksinyt, että "lääkkeet on humpuukia" ja isä alkaa olla taas pulassa ihan lääkkeiden antamisenkin osalta).



Meillä on myös vanhoilla ihmisillä oikeus asua siellä, missä haluavat. Ja se ei läheskään aina ole se paikkakunta, jossa vanhusten lapsilla ja lasten puolisoilla on työpaikat ja lapsenlapsilla koulut. Jotkut ovat tässäkin ketjussa jo kertoneet, ettei vanhus suostu muuttamaan lähemmäs lapsiaan, jolloin edes jonkinlainen auttaminen onnistuisi. 



Mä en tiedä, kuinka paljon silloin muinoin oli vanhuksia, jotka virtsasivat sänkyihinsä ja lastensa nojatuoleihin tai sohville. Kuinka moni tuhri itseänsä ulosteilla ja levitti sitä vaikkapa seiniin. Oliko silloin sellaisia vaippahousuja, joita vanhukset eivät kyenneet itse ottamaan pois jalastaan. No joo, sellaisia ei ollut. Muinoin tuo kaikki toimikin sen vuoksi, että elinikä oli lyhyempi ja sairaudet eivät olleet samalla tavalla parannettavissa/hoidettavissa kuin nykyisin. Vanhuksista saattoi olla apua ihan vaikka siinäkin, että he vahtivat, ettei tuli pääse sammumaan (sen sijaan, että olisivat huolimattomuuttaan sytytelleet tulipaloja). Vanhuksista oli siis näissä yhteisöissä aina edes jotain hyötyä ja yleensä kuolo korjasi ennenkuin ei enää ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on nyt vuoden verran ollut vanhemmat huonossa kunnossa. Toisella pitkällä edennyt muistisairaus, kävelee rollaattorin avulla (ilman sitä ei kävelä), ja toisella syöpä toisella syöpä. Meitä sisaruksia on neljä joista vanhin ja toiseksi nuorin hoitaa vanhempien asioita ja toimii omaishoitajana ja omaishoitajan tuuraajana.

 

Tämä oli minulle sisk

Minusta tuo teidän järjestely kuulostaa ihan hyvältä. Varsinkin, kun teistä kaksi on omasta vapaasta tahdostaan halunnut ryhtyä omaishoitajaksi ja omaishoitajan tuuraajaksi. Mä olisin periaatteessa halunnut hoitaa vanhempani itse loppuun asti, mutta koska en ole itsekään enää terve, niin se ei onnistu. Jos pystyisin, pystyisin myös tekemään töitä hoitajana vanhustenhuollossa. Ja jos olisin vielä hoitotyössä, silloin mulla ei olisi mitään mahdollisuuksia kesken työpäivän lähteä vanhemmilleni apuun. Nykyinen työnantajani on onneksi tässä suhteessa ollut joustava, joskin tietenkin kaikki se aika, minkä kesken työpäivän käytän vanhempieni apuna olemiseen, on palkastani pois. 



Mulla on ollut muistisairas äitini pari kertaa mun luonani, kun teen etätöitä. Mutta ei siitä työnteosta tule yhtään mitään. Äiti on koko ajan lähdössä lapsuudenkotiinsa enkä voi käydä edes vessassa silloin, kun äiti on täällä. Jos saan äidin rauhoiteltua istumaan telkkarin ääressä, hän höpisee koko ajan, kyselee milloin mitäkin ja yritä siinä sitten keskittyä vaikkapa Teams -palaveriin. Äitini kohdalla ongelmana on myös se, että äiti haahuilee myös öisin. Viime vuosi oli jo varsin rankka, vaikka en omaishoitaja olekaan enkä asu vanhempieni kanssa vaan naapurissa. Puhelin soi öisinkin, kun isä soitti, ettei pärjää äidin kanssa, äiti ei päse vessanpöntöltä ylös  tai äiti oli taas kerran karannut ovesta ulos. Parin tunnin yöunilla mun piti jaksaa sitten työpäiväkin ja isä saattoi soittaa kesken työpäivän, että tule äkkiä tänne. 



Vanhuksista(kaan) ei pitäisi puhua yhtenä massana. Jotkut ovat helppohoitoisia loppuun asti. Tarkoitan, että riittää, kun hoitaa vaikka just laskujen maksut yms. Käyttää lääkärissä sen 1-2 kertaa vuodessa jne. Joitain sitten pitää vahtia 24/7 eikä voi jättää hetkeksikään yksin. Jotkut vanhukset ovat luonteeltaan vaikeita, jotkut eivät. Joillain on muistisairaus, joillain vain fyysisiä rajoitteita. Mun äitini oli luonteeltaan narisija ja kaikesta valittaja. Voivottelija. Mutta se loppui, kun äidin muistisairaus paheni. Ulkopuolinen voisi ajatella, että siinäpä suloinen ja ihana hymyilevä vanhus. Sellainen kaikkeen tyytyväinen. Ja sellainenhan äiti nyt onkin, kunhan muistaa, että pitää itsekin elää siinä äidin laalaa-maailmassa, missä äiti elää. Äidin kanssa pitää elää samoissa harhoissa ja muistoissa kuin missä äiti itsekin nyt elää. Yksikin viittaus siihen, että äiti höpisee omiaan tai ettei muista, että nyt on nyt eikä 60 vuotta sitten, saa äidin raivoihinsa. Isä aika usein turhautuu tähän ja mä olen isälle monet kerrat sanonut, että jos  hän haluaa pärjätä äidin kanssa, hänen pitää kaikkeen, mitä äiti sanoo, vastata: "Kyllä kultaseni" ja sitten kääntää äidin ajatukset johonkin muuhun asiaan. Isälläni on kuitenkin koko elämänsä ollut vahva tarve olla oikeassa ja sen vuoksi tämä on isälle raskasta ja turhauttavaa. 

Nro 318: "Joo, niin minäkin, 79 , olen ruumiini herra.  Vielä 7 vuotta sitten ahkerasti marjastin, liikuin.   En  ole juuri koskaan ollut kipeä enkä ruikuttanut työiässä. On on

Mutta nyt olen itselleni armollinen,  koska leikata ei voi,  ja koska rolla minulle antaa mahdollisuuden hoitaa itse esim lähikauppa-asiat, miksi en hoitaisi omia asioitani.   Kotona en käytä, lönkötän miten lönkötän, imuroin ,siivoan.  Kyynärsauvan otan jos menen autolla jonnekin.

Vaatikaa nyt vielä invalideilta pyörätuolitkin pois, kuntoutusta vaan."



Sä ymmärsit vähän väärin tuon aiemman kommentin, johon vastasit. Kysehän ei ollut siitä, etteikö rollaa voisi käyttää lainkaan, jos on esimerkiksi etenevä sairaus, jonka etenemistä ei voi hidastaa edes kuntoutuksella, tai sairaus tai vamma, jonka vuoksi on pakko käyttää sitä. Kyse oli siitä, että rollaa käytetään vain psyykkisistä syistä. Varmuuden vuoksi. Mulla on ollut kyynärsauvat jo vuosikausia. En käytä niitä varmuuden vuoksi vaan ainoastaan silloin, kun ilmankaan en pärjää. Sullahan on itselläsikin ihan toivotunlainen tilanne eli kotona et käytä rollaa, mutta rollan avulla sun on itse mahdollista käydä kaupassa etkä tarvitse ketään käymään kaupassa sun puolestasi. 



Joskus aikoinaan ei ollut edes tarvetta omaehtoiseen kuntoutukseen. Työ oli usein raskasta ruumiillista työtä ja ihminen kuoli syöpään, sydäninfarktiin, aivoverenvuotoon tms jo ennenkuin kroppa alkoi pahasti vaivata. Tämä omasta terveydestään ja fyysisestä kunnostaan  huolehtiminen on aika uusi asia. Vielä kasarilla jotain polven tekonivelleikkauksessa ollutta pidettiin sairaalan vuodeosastollakin parisen viikkoa, nyt olet kaksi yötä sairaalassa ja sitten kotiin. Sängystä noustaan ylös jo leikkauspäivän iltana ja seuraavana päivänä lähdetään fyssarin kanssa kävelemään rappusia. Osalle leikkaus tehdään nykyisin polikliinisena eli jo leikkauspäivänä lähdetään kotiin. Se kuntoutuminen, mitä aikoinaan tehtiin sairaalan vuodeosastolla, tehdään nyt kotona. Ja potilas itse kuntouttaa itsensä. Mitä paremmassa kunnossa lihakset on ennen sairaalaan joutumista, sitä nopeammin ja helpommin kuntoutuu. Tiedän tämän omasta kokemuksestani ja olisin kuntoutunut paljon vähemmällä vaivalla ja pienemmillä kivuilla, jos en olisi ollut "rapakunnossa" ennen polvileikkausta. Harmittelin, että restoraattoristakin kuulin vasta toisen tekonivelleikkaukseni jälkeen. Jos olisin tiennyt sellaisesta aiemmin, olisin hommannut jo  pari vuotta ennen ekaa leikkausta. 

Sulle fysioterapeutti: Olet NIIIIN oikeassa. Moni tämän päivän vanhus on kuitenkin elänyt aikuisuutensa aikana, jolloin lääketiede on kehittynyt ihan valtavin harppauksin. Tästä on monelle - ei kaikille - syntynyt ajatus, että jos tulee jotain vaivaa, niin lääkäriin ja sitten saa lääkkeet tai leikkaukset. Tämä ei liity pelkästään tuohon, että ymmärtäisi pitää itsestään ja terveydestään huolta niin, että ainakaan niitä elintasosairauksia ei tulisi. Moni vanhus - tai vähintään omainen - haluaa, että lääketiede tekee ihan kaiken, jotta vanhus parennetaan. Oma isäni ei meinaa millään uskoa, ettei äitiä voida enää parantaa. Hän ei halua äitiä edes lyhytaikaisesti hoivakotiin (jotta isä saisi itse levätä), koska hänen mielestään hoivakodissa ei hoideta. Tällä hoitamisella isä siis tarkoittaa parantamista. 



Mulla on molemmissa polvissa tekonivelet. Mulla on nivelreuman lisäksi myös ostomalasia. Aikoinaan sain polviini monet kerrat kortisonipiikkejä, mikä sekin haurastuttaa. Sain nuo tekoniveleni 57-vuotiaana. Mielestäni oli varsin hyvä, että sain ne jo ennenkuin jään eläkkeelle.  Koska leikkausten jälkeen oli ihan pakko kuntouttaa itsensä. Ja koska elämässä on vielä paljon asioita, joita haluan tehdä, ei olisi tullut mieleenkään jäädä sohvalle makaamaan. Vaikka välillä ärsyttääkin lähteä viemään koiraa ulos räntäsateessa tai lumimyrskyssä, niin joka kerta on hyvä fiilis, kun tulee lenkiltä takaisin. Sattuneesta syystä tunne tältä alueelta paljon koiranomistajia ja joistain heistä ei ikinä uskoisi, että ovat jo yli 80-vuotiaita. Nykyisin myös tiedetään, että liike on lääke. Lääkäri kirjoittaa lyhyenn kipulääkekuurin ja kehottaa liikkumaan. Moni vanhus ottaa ne kipulääkkeet, mutta ei liiku. Ja sitten kivut taas jatkuu eikä liikuta sitäkään vähää. 



Vein jo vuosia sitten äidilleni restoraattorin. Olisi voinut sohvalla istuessaan ja telkkaria katsoessaan edes vahvistaa pohjelihaksia. Mutta ei. On tottunut koko työuransa istumaan paikoillaan ja jos johonkin piti mennä (vaikka ihan vaan kauppaan), niin aina isän tai mun siskon kyydissä autolla. Vaikka siis on asunut vuodesta 1952 lähtien pääkaupunkiseudulla, niin bussilla liikkuminen ihan niitä ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta äidilleni on ollut ihan kauhistus. Omin jaloin liikkuminen on "vaivalloista" ja kun kerran taloudessa on ollut auto, niin sillä sitten pitää päästä (vaikkei äidillä itsellään olekaan ajokorttia). Kävin sitten hakemassa puolen vuoden päästä restoraattorini pois. Mulla se on työpöydän alla ja varsinkin palaverien aikana on kiva polkea sillä. 

Ap:lle vielä tuosta rollaattorista. Jotkut ovat jo kommentoineetkin, että ei ole tarkoituksenmukaista kaatumisen jälkeen käyttää rollaattoria koko lopun ikäänsä. Äitisi tapauksessa kuntoutuminen on ehkä jäänyt kesken tai se ei koskaan kunnolla päässyt edes alkuun ja sen vuoksi äitisi käyttää edelleen rollaattoria. Jos kuitenkin vanhusta huimaa, se rollaattori on parempi vaihtoehto kuin että toistuvasti kaatuilee. Varsinkin, jos on hauraat luut ja kaatumisen seurauksena sitten tulee lonkan tai reisiluun murtumia. On myös mahdollista, että äidillesi se rollaattori tuo turvaa. Hän ei ehkä tarvitsisi rollaattoria, mutta ei enää uskalla liikkua ilman sitä, koska pelkää kaatuvansa uudelleen.