Reipas ja tunnollinen lammas

...Jatkuu:



Ennen pandemiaa meidän lähisuku kokoontui yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Juhlittiin yhdessä niin pääsiäiset, joulut, vaput, kaikkien synttärit jne. Siskonikin asuu tässä samassa rivitaloyhtiössä ja keväisin ja kesäisin tuli nähtyä ihan vaan ulkona pihoja laittaessakin. Yhteydenpito oli luontevalla tavalla tiivistä. Kun pandemia alkoi, tein jo sitä ennenkin etätöitä. Muilla ei ollut mahdollisuutta tehdä 100%:sti etätöitä eikä muutenkaan eristäytyä kaikista ja kaikesta. Mä en käynyt edes kaupassa vaan tilasin kaiken kotiinkuljetuksella. Siten olin lähisuvusta ainoa "turvallinen" ihminen, joka pystyi käymään vanhempieni luona. Ja koska mulla on vielä se sairaanhoitajan taustakin, niin näkkihan napsahti mulle. Itseasiassa me kaikki silloin myös ajateltiin, että on parempi, että minä käyn siellä auttelemasa kuin että siellä käy joku ulkopuolinen työntekijä, joka kiertää asiakkaalta toiselle ja vapaa-ajallaan sitten tekee ja tapaa muita ihmisiä. Tämä sitten johti siihen, että kun kaikki sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa vanhemmiltani loppui kuin seinään, mä olin heidän ainoa ihmisensä, joka tuli käymään. Ja mun vanhempani sitten tottuivat siihen, että "Reipas ja tunnollinen lammas" tekee kaiken. Eivät halunneet, että kukaan ulkopuolinen käy siellä. Äidin muistisairaus alkoi pahentua 1,5 vuotta sitten ja myös isän liikkumiskyky heikentyä. Kun reilu vuosi sitten he vihdoin lakkasivat varomasta koronatartuntaa, totesin, että nyt olisi varmaan aika sitten hankkia palvelut muualta. Mutta sepä ei ollutkaan vanhoille jääräpäille (toinen täyttää parin kuukauden päästä 97v ja toinen on 94v) mieleinen ajatus. Muistisairas äitini ei pidä siitä, että siellä käy vieraita ihmisiä. Isä taas perusteli asiaa sillä, etät äiti muuttuu levottomaksi ja hankalaksi, jos siellä käy ulkopuolisia ihmisiä.  Joten jouduin suostuttelemaan heidät siihen, että ulkopuolinen apu kelpaa. Miksi en jättänyt heitä oman onnensa nojaan? Koska - kuten jo yhdessä kommentissani kirjoitin - kai mussa ehkä asuu vielä se pieni sairaanhoitaja. 

Nro 252: "Miksi katsoit, että on sinun asiasi suostutella? Mikset sanonut, että sinä et hoida, hoitakaa itse miten hyväksi näette? Asia on tietysti eri, jos kumpikin on muistisairas, mutta jos kumpikaan ei ole, tai vaan toinen, en minä ainakaan ala vanhemmilleni sanella miten asiansa hoitavat. Tai suostutella. Jos eivät tahdo ostaa palveluita, eläkööt liassa, ei ole minun asiani. (Se on kaikille selvää ollut aina, että minä en ole kenenkään piika tai palkaton sihteeri.)

Rakastan vanhempiani, mutta myös kunnioitan sen verran, että niin kauan kun ovat oikeustoimikelpoisia, oletan heidän kykenevän hoitamaan asiansa itse, kun kerran rahaa ja puhelin löytyy. Sitten jos ei enää osaa apua järjestää, hankitaan edunvalvoja.

Vanhempani ovat kyllä onneksi oikeasti fiksuja ja ovat järkevässä aikataulussa alkaneet ostaa palveluita. Isänikin ymmärsi 70-vuotiaana, että parempi maksaa kattoremontista kuin tehdä itse, vaikka hän itse tekisikin paremmin (kuten tekisikin). Mutta oli rannekanavaleikkausjonossa, arveli ettei käsi kestä kattoremonttia."



Esitit oikein hyviä kysymyksiä. Jo vuosikymmeniä sitten vanhempani tekivät selväksi, että haluaisivat olla kotona loppuun asti. Niin haluaisin minäkin, sitten aikanaan. Minustakin oli ihan mukava ajatus, etteivät koskaan joutuisi laitoshoitoon. Varsinkin, kun silloin kasarilla nuorena sairaanhoitajana vanhainkodissa sitä touhua katseltuani itsekin ajattelin, että "niin kauan kuin mussa henki pihisee, mun vanhempani eivät joudu laitoshoitoon". Tuo oli sinällään ihan kaunis ajatus. Silloin. En vaan voinut tietää, että tulen itse sairastumaan ja sen sairastumisen vuoksi jouduin vaihtamaan alaakin, koska ymmärsin jo diagnoosin saatuani, etten tule pääsemään sairaanhoitajan hommista vanhuuseläkkeelle. Enkä osannut myös silloin ajatella, että vanhempani elävät yli 20 vuotta pidempään kuin mitä kummankaan heistä suvussa on yleensä eletty. Sairauteni on onneksi edennyt hitaasti ja vielä 10 vuotta sitten olisinkin voinut huolehtia niin vaipanvaihdoista, suihkutuksista kuin kaikesta muustakin. 10 vuotta sitten he eivät sellaista apua vielä tarvinneet ja nyt, kun tilanne on muuttunut huonommaksi, mä en enää pysty tekemään sellaisia hommia.



Vanhempani ovat asuneet tuossa naapurissa jo yli neljännesvuosisadan. Kun kaikenlaista pientä avuntarvetta alkoi ilmaantua (siis tyyliin 1-2 kertaa vuodessa), tietenkin autoin. Pikku juttuja kuitenkin. Isäkin ajoi vielä autoa silloin (lopetti autoilun vasta 89-vuotiaana) ja sain isältä autokyydin vaikkapa puutarhaliikkeeseen ja autolla sitten multasäkit yms kotiin. Vastavuoroisesti kävin päivittämässä isän tietokoneeseen virustorjuntaohjelmaa tai tekemässä jotain muuta vastaavaa. 

Jatkuu.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Normaalijätjellä varustettu aikuinen osaa etsiä äidille apua, jos itse ei pysty auttamaan. Myös koulutettuja vapaaehtoisia on saatavilla eri jätjes töistä ja tämä apu ei maksa mitään. 

Veikkaan, että niin äitisikin teki, ellei pystynyt sinua itse hoitamaan. 

 

Missä ihmeen maailmassa sinä elät. Missä on vapaaehtoisia, jotka tulevat ilman korvausta auttamaan?

Kun ei  tahdo saada edes rahalla.

 

Tarkoittikohan esimerkiksi SPR:n vapaaehtoisia?

Nro 208: "Tuo kuulosti niin tutulta. Noita vanhainkotipaikkoja lisättiin varmaan -70-80 luvun taitteessa, kun tosiaan se kotisairaanhoito toimi vain viirka-aikana, joten hyvinkin hyväkuntoisia vanhuksia joutui vanhainkotiin. Muistan myös, miten esim Meilahden sisätauti- sekä neurologisella osastoilla oli isoja huoneita keskipaikkoja myöten vanhuksia odottelemassa jotain jatkohoitopaikkaa. Joku odotteli erikoissairaanhoidon osastolla jatkohoitopaikkaa useita kuukausia jopa vuoden.

Ja vanhainkodeissa oli avo-osastoja, nythän kaikki hoivaosastot taitavat olla suljettuja, koska vanhukset ovat paljon huonokuntoisempia. Jossain vaiheessa haluttiin siirtää vanhuksia avohoitoon (koska se on halvempaa) ja nythän ollaan tilanteessa, että todella huonokuntoisia vanhuksia on pelkän kodinhoidon varassa. Ja sellaisen vanhuksen tilanne on tosi huono, jolla ei ole ketään omaista, joka kantaisi vastuuta vanhuksesta."



Aivan. Mä opiskelin sairaanhoitajaksi siinä Tukholmankadulla kasarin puolivälissä ja ensimmäisen harjoittelujaksoni tein Meilahden sairaalassa sisätautiosastolla. Siellä oli tosiaan vanhuksia, jotka olivat odotelleet jatkohoitopaikkaa jo monta kuukautta. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Juridisesti et ole velvollinen. Oletko moraalisesti, riippuu ihan itsestäsi. 

Olet kyllä todella hyvä ihminen. Tai sitten sulla ei vain ole mitään omaa elämää.

En ole mitenkään erityisen hyvä ihminen. Tosin mussa saattaa asua edelleen se pieni sairaanhoitaja. Siinä olet oikeassa, ettei mulla ole vuosiin ollut juurikaan omaa elämää. Johtuen ihan omista sairauksistani, jotka ovat todella paljon rajoittaneet elämääni. Oli monta vuotta, että en liikkunut 200 metriä kauemmas kodistani. Ja vanhempani asuvat 50 metrin päässä :D



Kasarilla nuorena sairaanhoitajana olin töissä niin kotisairaanhoidoss akuin vanhainkodissakin. Siihen aikaan kaikki oli eri tavalla. Kotihoito kävi arkisin virka-aikaan. Ei iltaisin, öisin eikä viikonloppuisin. Jos asiakas ei pärjännyt päväsaikaan käynneillä, asiakas siirrettiin vanhainkotiin. Siellä oli hoitajia 24/7. Tosin siinä kunnallisessa vanhainkodissa, jossa oli neljässä kerroksessa osastoja, yksi osasto per kerros, oli vain kaksi yökköä. Kolme niistä osastosta oli pysyviä vanhainkotipaikkoja ja se yksi nk intervalliosasto, jolle vanhukset tulivat joko sairaalasta (koska ei voitu vielä kotiuttaa) tai sitten vähäksi aika,a jotta kotona oleva omainen saisi hetken levätä.



Vanhainkodissa oli varsin hyväkuntoisia vanhuksia. Koko talossakin oli vain yksi sairaalasänky. Kaikki muut sängyt oli sellaisia matalia laverisänkyjä. Ergonomisesti hoitajille tosi shitti juttu, joten sen vuoksi ei siellä hoidettukaan vuodepotilaita. Jos vanhus meni niin huonoon kuntoon, että ei sen kanssa vanhainkodissa enää pärjätty, vanhus siirrettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Kukaan vanhus ei sieltä palannut enää takaisin vanhainkotiin. Vuodeosastollakin vain harvat elivät vuoden, suurin osa kuoli muutaman viikon tai muutaman kuukauden kuluessa. 



Nykyisin kotihoidossakin on sellaisia vanhuksia, joiden paikka kasarilla olisi ollut jo terveyskekuksen vuodeosastolla.