Reipas ja tunnollinen lammas

Testasin ja pääsin

Nro 78: "Miksi se kuolemaa tekevä on pakko herättää? 

Meillä isä oli saattohoidossa viikon päivät. Mitä oli hereillä oli lopuksi aina vaan lyhyempiä hetkiä.

Useasti heräsi kun alko koskemaan. Soitettiin sillon hoitsulle että lisää kipulääkettä.

Niin miksi herättää pakolla?"

Isä ei ole vielä hyväksynyt, että äiti tekee kuolemaa. Hän haluaa, että äiti herätetään, jotta äiti voidaan nostaa istuma-asentoon ja antaa äidille jotain juotavaa, jos äiti sattuisi vaikka juomaan. Juomaan edes vähän. Äitikin on hereillä koko ajan vain lyhyempiä aikoja eikä herää aina edes silloin, kun koithoito käy. Onneksi äidillä ei ole - ainakaan vielä - kipuja, mutta vahvat opiaatit on siellä jo odottamassa, jos kipuja tulee. 

Nro 68: Monet ihmiset tässä maassa miettivät näitä samoja asioita ja tulevaisuudessa vielä yhä useampi, kun ympärivuorokautisen hoivan paikkoja vähennetään. Vaikka en itse olekaan virallisesti omaishoitaja, kuulun silti yhteen omaishoitajien vertaistukiryhmään, jossa ryhmäläiset voivat jakaa omia kokemuksiaan ja kysellä muilta heidän kokemuksistaan. Niinkuin ketjussa aiemmin kerroin, meinasin kasarilla tehdä sairaanhoitajaopintojeni lopputyön kuoleman kohtaamisesta omaisten näkökulmasta ja sen vuoksi tuli luettua paljon aiheeseen liittyvää jo silloin. Ja teinhän mä aikoinaan sairaanhoitajana töitä ensin kotisairaanhoidossa ja sitten vanhainkodissa. Siihen maailman aikaan oli vielä vanhainkotejakin. Ja vaikka olenkin vaihtanut alaa jo yli 20 vuotta sitten, edelleen seuraan sote-alan tapahtumia. Samoin tulee juteltua paljon niiden kavereideni kanssa, jotka vielä ovat alalla. 

Kyllä siihen oma aikansa menee, ennenkuin hyväksyy tai edes suostuu uskomaan, että oma vanhempi dementoituu. Alkuun tosiaan vaan ajattelee, että ne satunnaiset muistamattomuudet kuuluu vaan ikään. Tai oli kyseessä vaan jokin "hetkellinen mielenhäiriö" . Kunnes ne sitten alkaa toistumaan tarpeeksi usein tai tulee jotain sellaista, jolloin viimein havahtuu siihen, että nyt ei ole enää asiat kunnossa (kuten mulla tapahtui silloin, kun isä kertoi, ettei äiti ole ainakaan kolmeen kuukauteen käynyt suihkussa). Reilu vuosi on mulla ollut nyt aikaa sulatella asiaa ja tällä hetkellä olen pitkästä aikaa rauhallisin mielin. Tämän viikon aikana äiti ei ole syönyt juuri mitään. Tosin eipä ole syönyt juuri mitään muutamaan kuukauteen.  Huonoimpina päivinä ei ole juonutkaan yhtään mitään ja parhaimpinakin päivinä korkeintaan 3 desilitraa. Selvää on, että nestehukka alkaa olla jo melkoinen. Joka kerta, kun isä soittaa - ja isähän soittaa mulle sellaiset 3-5 kertaa päivässä - , olen valmistautunut siihen, että isä kertoo äidin kuolleen. Mutta äitihän on jo 97v (tai ei ihan, täyttää vasta ensi kuussa, jos elää siihen asti) ja elänyt pitkän ja hyvän elämän. On elänyt jo nyt paljon vanhemmaksi kuin kukaan meidän suvussa koskaan. 

Kirjaa en kyllä ajatellut aiheesta kirjoittaa, mutta viime lauantaina aloin taas vähän päivittää blogiani tälläkin aiheella. Itseäni varten kirjoitan, jotta voin joskus vuosien päästä sieltä lukea, miltä musta on tuntunut. Ihan kuten olen sinne kirjoittanut päiväkirjaa muistakin elämäni vaikeista tai hankalemmista ajoista. 

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua mutta otan osaa reippaan lampaan kuileman johdosta! 🐑🌅 

Mää mää lammaskulta, sinne autuaammille ruohomaille,

joiden yli tuuli käy 

🙏🙏

Tämä oli hauska :D

Nro 64: Juuri noin. Äidin muisti on heikentynyt vuosien varrella. Alussa sen ajatteli olevan ihan vaan normaaliin ikään kuuluvaa, kun oli kuitenkin jo yli 90-vuotias. Niinkuin se olikin. Isä myös alussa peitteli koko tilannetta, mutta joskus joulukuussa 2022 isä puolivahingossa sanoi, ettei äiti ollut suostunut käymään pitkään aikaan suihkussa. Kysyin, että viikkoon vai miten pitkään ja isä sanoi, että ei ainakaan kolmeen kuukauteen. Silloin mä huolestuin ja sainkin isän puhuttua ympäri palvelutarpeenohjaajan käyntiin. Vielä talven 2023 isä saattoi jättää äidin vähäksi aikaa kotiin, kun kävi itse lääkärissä tms. Mutta jo kevättalvella äiti aloitti karkailut eikä äitiä sittemmin voinut jättää hetkeksikään yksin. Tai siis kun äiti ei enää muistanut, missä oli, hän lähti ovesta ulos ja oli menossa kotiin. Myöhemmin sitten selvisi, että lapsuudenkotiinsa hän oli matkalla. Vielä keväällä 2023 yritettiin äidin kanssa nk realiteettiterapiaa eli aina kerrottiin, mikä päivä ja vuodenaika on jne. Ja kerrottiin, ettei hänen lapsuudenkotiaan ole enää olemassakaan yms. Näytettiin valokuvia hänen vanhempiensa ja sisarustensa hautajaisista, mutta se alkoi olla liian julmaa, koska äitihän kuuli läheistensä kuolemasta joka kerta "ensimmäistä kertaa". Ja koki siis sen järkytyksen ja surun uudestaan ja uudestaan. Sen jälkeen, kun äiti oli taas menossa lapsuudenkotiinsa, niin keksin aina jonkun muun selityksen, miksi ei nyt voi sinne mennä. Kuten vaikka että nyt on niin myöhä, ettei junat enää kulje sinne. Tai että on veturinkuljettajien lakko, isän auto on huollossa tai jotain muuta vastaavaa. Talutin aina äidin retkiltään takaisin kotiin ja sain käännettyä hänen ajatuksensa johonkin muuhun kuin lapsuudenkotiinsa lähtemiseen. Viime kesänä alkoi sitten se vaihe, kun hän en enää aina tunnistanut läheisiään. Isä oli joku vieras mies eikä hänen aviomiehensä. Syksyllä alkoi tulla jo erilaisia harhoja. Näki asunnossaan ihmisiä, joita siellä ei kuitenkaan ollut. Äiti suuttui, jos hänelle väitti, ettei asunnossa ketään ole, ja isäkin sitten vihdoin oppi sanomaan äidille, että joo, ne on vaan huoltomiehiä ja lähtevät ihan kohta pois. Tai jotain vastaavaa. 

Kävelykyvyn menetys alkoi tammikuun puolivälissä. Äiti meni huonoon kuntoon ja ensihoito toimitti päivystykseen. Aloitettiin antibioottikuuri ja siirrettiin vielä saman yön aikana kriisipaikalle hoivakotiin. Siellä ei syönyt, ei juonut eikä ottanut lääkkeitäkään. Toimittivat hoivakodista taas päivystykseen, jossa nesteytettiin. Isä ei halunnut, että äiti palaa hoivakotiin (koska siellä ei hoideta kuten sairaalassa) , joten koska isä suostui siihen, että yksityinen kotihoito alkaa käydä 3 kertaa vuorokaudessa, kävin hakemassa äidin päivystyksestä pois. Aina ei pidä uskoa, mitä isäkään sanoo. Eihän siellä kotihoito käynyt ensin moneen päivään ja kun vihdoin tulivat, samantien tilasivat kiireettömän ambulanssin ja äiti bumerangina taas päivystykseen nesteytettäväksi. Oli sairaalassa jonkin aikaa, sieltä siirtyi vielä perusterveydenhuollon sairaalaan ja uusi yritys kotiuttamisessa. Isän käsitys riittävästä kotihoidon määrästä oli kuitenkin kotihoidon käynti kerran viikossa eikä se tietenkään riittänyt. Ja eiku taas päivystykseen nesteytettäväksi ja sieltä taas perusterveydenhuollon sairaalaan vuodeosastolle. Tämä hoitojakso kesti 2 viikkoa ja vasta sitten, kun sieltä lääkäri soitti isälle ja sanoi, ettei äitiä kotiuteta enää lainkaan, jos isä ei suostu 3 kertaa päivässä kotihoidon käynteihin, alkoi tämä loppuvaihe eli viikko sitten äiti tuli sairaalasta kotiin. Äiti on siis ollut lähes koko tämän alkuvuoden laitoshoidossa. Maannut siellä vain sängynpohjalla. Hoivakodissa tammikuussa äiti vielä käveli jonkin verran, mutta sairaalajaksoilla ei enää ollenkaan.