Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 219: "Millon olet viimeksi kuullut jonkun sanovan "kiitos"

Tai että on onni, että olen kehitysvammaisen lapsen yksinhuoltaja juuri Suomessa, koska täällä yhteiskunta auttaa meitä selviytymään sentään päivittäisestä elämästä. En laita lastani väkivaltaisen sedän ja vaimonsa kotiin maalle tai myy itseäni, että saan apuvälineitä tai -käsiä kotiin."

Eilen viimeksi. Naapuri kysyi pihalla, onko mulla mattopiiskaa, kun halusi käydä tamppaamassa mattonsa, mutta hiljattain muuttaneena ei tiennyt, missä muuttolaatikossa hänen omansa oli. Olihan mulla, joten kävin hakemassa sisältä ja lainasin hänelle. Samoin ihan joka kerta, kun asioin tuossa lähikaupassa, asiakkaat sanovat ostoksensa tehtyään kassalla "kiitos". Nykyisin aika harvoissa paikoissa tarvitsee avata ovia (kun ne aukeavat liiketunnistimilla), mutta joka kerta, kun olen pitänyt ovea auki jollekin, on sanottu "kiitos". Haen aina silloin tällöin lounareilla ruokaa paikallisesta ravintolasta ja siellä on muitakin, jotka hakevat takeawayta. Enpä edes muista sellaista kertaa, että asiakas ei olisi sanonut "kiitos", kun kokki ojentaa ruokakassin. 

Tuohon kehitysvammaisuutta koskevaan asiaan en osaa sanoa, koska kaikki tuntemani kehitysvammaiset ovat jo aikuisia. Mutta aika varmasti kehitysvammaisten lasten vanhemmat tietävät ihan hyvin, että on paljon parempi olla kehitysvammaisen lapsen vanhempi Suomessa kuin jossain kehitysmaassa. Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että edelleen pitää itse hankkia tietoa, vaikka hallintomenettelylain mukaan viranomainen on velvollinen kertomaan asiakkaalle käsiteltävänä olevasta asiasta tai vähintään ohjattava sellaisen viranomaisen luokse, joka tietää ja osaa. Yksi ongelma tässä on, että lainsäätäjät säätää lait, jotkut sitten tulkitsee ne ja kirjoittaa "ylemmän tason" ohjeet, jotkut taas tulkitsee ne ohjeet ja kirjoittaa niistä uudet ohjeet ja lopulta jotkut vielä tulkitsee ne ohjeet ja kirjoittaa "ruohonjuuritason" ohjeet. Viranomainen, jonka kanssa asiakas sitten asioi, ei välttämättä ole koskaan edes lukenut asiaan liittyvää lakia vaan ainoastaan ne "ruohonjuuritason" ohjeet. Mä hoidin aikoinaan toisen ihmisen puolesta yhtä asiaa Kelan kanssa ja lopputulema oli, että soitin Kelan lakimiehelle. Lakimies ihmetteli, kuka mulle oli antanut ihan lain vastaisen vastauksen ja mä vastasin, että no ihan Kelan oma asiakaspalvelija. 

En osaa sanoa, onko ihmiset muuttuneet vai onko kyse vain siitä, että nykyisin voi ilmaista itseään helpommin. Tarkoitan tällä sitä, että erityisesti sosiaalinen media mahdollisti sen, että voit sanoa toiselle mitä tahansa ilman, että siitä tulee sulle mitään seuraamuksia. Naamatusten jos sanoisi saman, saattaisi jopa tulla nenä kipeäksi. 

Jotkut viittasivat ihmisten hätään toimeentulostaan ja siitä aiheutuvaan stressiin. Olin ysärin laman aikaan jo kahden lapsen äiti eli muistan sen ajan aika hyvin. Ihan samat pelot ja haasteet ihmisillä silloinkin oli, mutta jos halusi mielipiteensä ilmaista, piti kirjoittaa lehtien yleisönosastoille. Ja siinä oli sitten sensuuri välissä eli mitä tahansa ei julkaistu, vaan mielipide piti ilmaista asiallisesti ja rakentavasti. 

Se mikä varmasti on muuttunut on, että ihmiset ovat nykyisin tietoisempia oikeuksistaan ja siten osaavat myös vaatia. Kaikki lakipykälät, työehtosopimukset jne löytyvät helposti netistä eikä enää tarvitse lähteä Editan myymälään ostamaan jotain tiettyä lakikirjaa, kuten vielä 1980-luvulla. Muutenkin "sana kiertää" helpommin eli tuttavapiirissäsi ei tarvitsekaan olla enää ketään, joka tietäisi jotain asiasta X, koska netistä löytyy aina useampiakin, jotka tietävät asiasta X. Mä osasin kasarilla vammaispalvelulain suunnilleen takaperinkin ulkoa ja mun oli helppo asioida Kelan ja muiden viranomaisten kanssa niissä asioissa, koska kun mulle sanottiin "ei", pystyin heti sanomaan, että sen lain siinä ja siinä pykälässä sanotaan toisin. Ilman tätä osaamista olisin vain uskonut sen, mitä mulle sanottiin. Mulla oli yksi kaveri, joka oman vammaisen lapsensa asioissa soitti aina ensin mulle, kysyi asiaan liittyvät lakipykälät ja vasta sitten soitti Kelaan tai muulle viranomaiselle. Nykyisin ihmiset eivät enää tyydy siihen "eihin" ja ärsyyntyvät, jos heitä yritetään huiujata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se lonkka ei ole murtunut niin ei kannata tuon ikäistä leikata. Voi henki lähteä. 

Sieltä lähtee helposti veritulppa liikkeelle ja seurauksena esimerkiksi sydäninfarkti. 

Veritulppien ehkäisemiseksi käytetään nykyisin ihan rutiininomaisesti verenohennuslääkettä tekonivelleikkausten jälkeen.

Nro 50: "Resursseja eikä kyllä haluaakaan siihen pakottamiseen ole kenelläkään muullakaan jos asiakkaalla sitä motivaatiota ei ole. Enkä oikeastaan näe mitään syytä siihen miksi ketään pitäisi väkisin kuntouttaa.

Asiakkaan motivoiminen kuntoutumaan onkin kokonaan toinen asia kuin se pakottaminen. Toki yhteiskunnalla siihenkään on tällä hetkellä varsin vähän resursseja joten jos niitä läheisiä ei ole niin harvoin sitä motivaatiota mistään vastahakoiselle syntyy oli ikä mikä tahansa."

No joo, pakottaminen ja motivoiminen on eri asioita, mutta kyllä mä kutsuisin sitä itseni pakottamiseksi enkä itseni motivoimiseksi, kun polvileikkausten jälkeen tein jumppaohjeiden mukaan, vaikka silmissä välillä kipinöi kivusta. Oli vaan sanottava itselleen, että se on nyt pakko. Lisäksi kotona oli pakko mennä itse vessaan, suihkuun, käydä laittamassa ruokaa, kulkea portaissa jne, koska ei kukaan muukaan niitä tehnyt tai auttanut niiden tekemisessä eikä edes motivoinut mua tekemään niitä. 

Nro 42: "Kuntoutumisesta ei oikein koskaan ole voinut kukaan muu ottaa vastuuta kuin potilas itse. Mutta niitä resursseja kuntouttaa ei tänä päivänä ainakaan sairaaloissa ole vaikka asiakas olisikin motivoitunut kuntouttamaan itsensä. Huomattavasti paremmin siihen on mahdollisuudet kotona. Edellyttää toki että asiakas siellä kotona pärjää saa ruuat yms. sellaisen järjestettyä. Resurrsien puutteen lisäksi sairaaloiden ongelmana on se että niissä saadaan infektioita herkemmin kuin kotona eikä sairaala ympäristö kenenkään mielialaa kohota. Mieleialalla kuntoutumisessa taas on hyvinkin suuri merkitys."

Olet ihan oikeassa. Pointtini olikin se, että siinä missä joskus 20 vuotta sitten potilas saattoi maata viikonkin osastolla ja fyssari kävi päivittäin auttamassa sängystä ylös ja vei kävelemään, nyt käy korkeintaan seuraavana aamuna pienen hetken kävelyttämässä ja muuten isketään vaan kirjallinen ohje kouraan ja potilas lähtee kotiin. Jos vanhus asuu yksin, kukaan ei edes patista kuntouttamaan itseään. Ja olen myös samaa mieltä siitä, että kotona on paremmat mahdollisuudet kuntoutua, koska kotona on jos jonkinlaista tekemistä. Oma näkemykseni on, että - varsinkin, jos kivut eivät ole hallinnassa - iäkkään ihmisen kohdalla on olemassa riski, että hän ei siellä kotona ollessaan pakota itseään tekemään annettuja jumppaliikkeitä yms.