Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 356: "Tässä oli kyse 20-29 - vuotiaista. Vanhempienko vai veronmaksajien pitäisi kustantaa heidän leffakäyntinsä, makukahvinsa ja hampurilaisensa? Ettei vain olisi ihan heidän omalla vastuullaan?!? 

Ja jos puhut teineistä, niin asia kuuluu vain vanhemmille. Jos ei ole rahaa, niin ei ole. Minkä teet. Jos kaikki kaverit on rikkaampia, niin ehkä voi hakeutua sellaisiin ajanviettotapoihin, joissa tapaa kaltaisiaan.

Näin tämä maailma toimii. Tervetuloa aikuisuuteen. "

Jos luit aloituksessa linkin takana olevan jutun, niin siinä oli haastateltu 13-vuotiasta, 14-vuotiasta ja 17-vuotiasta. Eli kyse ei ollut jutussa VAIN 20-29 -vuotiaista vaan myös teineistä. Itseasiassa Hesarin otsikkokin koski teinejä. Jostain syystä olivat saman otsikon alle laittaneet myös juttua 20-29-vuotiaista. 

Vierailija kirjoitti:

Paljonko maksaa mennä vaan ulos?

Ei maksa mitään, mutta yksinkö siellä pitäisi kävellä/istuskella? Käsittääkseni tässä on kyse siitä, että köyhä teini tai nuori ei voi lähteä kavereidensa mukaan ja ne kaverit taas eivät ole köyhiä, joten kaverit menevät leffaan, kahville jne. Eikä tämä nyt ihan uusi ilmiö ole. Jo noin 10 vuotta sitten lapsiasiainvaltuutettu puhui lasten ja nuorten eriarvoistumisesta. Ja kyse oli juuri tuosta, että kaverit menee jonnekin (koska heillä tai heidän vanhemmillaan on rahaa), mutta se köyhän perheen lapsi jää ulkopuoliseksi, koska ei voi lähteä muiden mukaan (koska hänellä tai hänen vanhemmillaan ei ole rahaa). Se taas, että nykyisin on "cool" tehdä asioita, joihin tarvitaan rahaa, johtuu juuri nuorten kulutuskulttuurin muuttumisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä oikeen ihannoidaan köyhyyttä ja monen mielestä on hyvä että nuorilla ei ole varaa hauskanpitoon. Kotona vaan pitäisi kaikkien olla ja laskea senttejä. Jos ootte itse viettäneet köyhän nuoruuden niin ettekö halua toisille parempaa? Miksi haluatte kurjuutta muillekin, oletteko kateellisia? Eikö meidän pitäisi haluta uudelle sukupolvelle aina parempaa ja näin kehittää hyvinvointia? 

 

Mistäs se raha saadaan? Työllä! 

Työtä ei ole jos ei kuluteta. Jos nuoria paheksutaan kun käyvät kahvilassa, pitäisi vaan olla kotona tai metsässä kävelyllä, mutta onko sitten enää kahvilatyöpaikkojakaan, jos siellä ei ole asiakkaita?

Näinhän se on. Suomalaiset pärjäsivät muutama vuosikymmen sitten erinomaisen hyvin ilman kahviloitakin. Kotona keitettiin ja kyläiltiin. Mutta silloin suomalaiset elivätkin suurelta osin teollisuudesta. Nyt Suomesta on tehty palveluyhteiskuntaa, mutta koska Suomi on pinta-alaltaan iso maa ja väestömäärältään pieni maa, ei joka niemeen ja notkoon voi perustaa kahvilaa. Lisäksi me suomalaiset ollaan useimmiten aika nuukia maksamaan moninkertainen summa siitä, että joku muu tekee asian, jonka osaamme tehdä ihan itsekin. Varsinkin. jos se asia ei ole loppujen lopuksi mitenkään tärkeä. Suomalainen yhteiskunta ei vaurastu sillä, että Mirja laittaa Johannalle ruokaa ja Johanna pesee Mirjan pyykit. Ja kun Mirjalta ja Johannalta alkaa rahat käydä vähiin, Johanna tekee itse omat ruokansa ja Mirja pesee itse omat pyykkinsä. Suomeen tarvittaisiin rutkasti lisää yrityksiä, jotka sekä työllistäisivät suomalaisia että joiden ansiosta Suomeen saataisiin lisää rahaa. Näin voisi Mirjakin pitää kahvilaa ja Johanna pesulaa, koska asiakkaita riittäisi. Menestyvät nuoret suuntaavat nyt mieluiuten ulkomaille töihin, koska siellä on varaa käydä kahviloissa ja vaikka pesettää pyykkinsä pesulassa. 

Suurin osa asioista, joita vapaa-ajallani teen, ei maksa erikseen mitään. Saatan soittaa siskolleni tai jollekin lähellä asuvalle kaverilleni ja kysyä, lähteekö mun ja koiran kanssa iltalenkille. Kengänpohjat toki kuluu jonkin verran, mutta niin ne kuluisi kahvilaan tai leffaan mennessäkin. Tässä on kuitenkin se ero moneen vähävaraiseen verrattuna, että mä voisin käydä myös kahvilla ja leffassakin. On ihan eri asia tehdä vapaaehtoisesti ilmaisia asioita kuin jos ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin tehdä ilmaisia asioita. "Nuukailu" ruuanlaitossa on ihan hauskaa, kun tietää, että jos ei huvita, voi vaikka mennä ravintolaan syömään tai tilata jotain Woltin kautta. Ihan eri tilanne kuin niillä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin "nuukailla". Mulla on kaveripiirissä ihmisiä, jotka ovat eläneet jo vuosikausia hyvin pienillä tuloilla. Pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä olevia, omaishoitajia jne. Ymmärrän oikein hyvin, ettei se kävelylenkki mun ja koirani kanssa tunnu samalta, kun niitä kävelylenkkejä voi tehdä vaikka koko hereilläoloaikansa. He kaipaavat vaihtelua arkeensa siinä missä muutkin ihmiset. 

Teineillä ja nuorilla aikuisilla on kuitenkin yleensä vielä mahdollisuus, että taloudellinen tilanne joskus vielä paranee. Edes sen verran, että voi silloin tällöin käydä leffassa tai kahvilla. Ikävä puoli on, että monella nuorella ei ole tulevaisuudentoivoa. Enkä tarkoita, etteikö toivoa oikeasti olisi vaan sitä, että he eivät itse usko toivoa olevan. Jos vanhemmatkin ovat jo menettäneet toivonsa ja elämä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen, vaikeaa siinä on kasvattaa lapsistaan luottavaisia ja optimistisia tulevaisuutensa suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kait tässä mitään uutta ole? 

Aina ollut rikkaita ja köyhiä ja niin ollen ns.eriarvoisia ihmisiä. Toisella on varaa kuluttaa päivä shoppaillen ja istuskelle kahvilassa, toinen vain uneksia moisesta.

Toisaalta joskus vuosikymmeniä sitten ne rikkaat ja köyhät eivät yleensä pyörineet samoissa porukoissa. Eikä edes heidän lapsensa. Kun oppikoulu oli vielä maksullinen, joko vanhemmilla piti olla rahaa tai sitten lapsen olla poikkeuksellisen lahjakas saadakseen nk vapaaoppilaspaikan.

Mutta väittäisin, että ilmiö, jossa vanhemmat hankkivat lapsilleen kaikkea mahdollista ja kallista - vaikka velaksikin - tuli vasta tällä vuosituhannella. Aiemmin rahaa käytettiin enemmän vanhempiin kuin lapsiin. Jos jollain oli kallis merkkilaukku, se oli kyllä perheen äidillä eikä tyttärillä. Tytär korkeintaan "peri" äitinsä laukun, kun äiti osti itselleen uuden. Oli ihan tavallista, että kun vanhempi osti uuden tietokoneen tai kännykän, vanha laite meni sen jälkeen lapsille. Nykyisin on pikemminkin päinvastoin. Olen kirjoittanut palstalla ennenkin, että jos 20 oppilaan luokassa 2:lla oli jotain hienoa ja kallista, ei ollut lapselle "traumaattista" kuulua niiden 18:n joukkoon, joilla ei ollut. Mutta jos 18:lla oli jotain hienoa ja kallista, mutta 2:lla ei, olikin jo epämukavampaa olla toinen niistä 2:sta.