Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Syömisestä pitkästi. Itsekin syön melko vähän. Välillä niin vähän, että tiedän kuinka pitäisi syödä enemmän. Kulutus menee niin, että kulutan varmaan lähes kaiken mitä syön ja monesti enemmän. Kaloreita varmaan arvioiden ehkä maksimissaan 1600 päivässä. Kävelyt kuluttavat jo varmaan noin 300 kaloria päivässä, kun kävelen paljon. Ehkä enemmän. 

Toisaalta en pysty syömään kovin paljon. Olen tottunut siihen, että syön vaan yleensä yhden lämpimän ruoan päivässä tai sitten vähän puuroa ns luonaaksi välillä. Joskus mietin, että kun on ilta ja tuntuu, että energia loppu ja tiedän syöneeni liian vähän, että jotain välipaloja yms pitäisi keksiä mistä saisi energiaa lisää. 

Äidilleni olen "markkinoinut" sellaisia Teho juomia. Ovat urheilujuomia, mutta ei mitään lisäaineita ja tehdään maitoon ja sokeriin mikä parempi kuin makeutusaineet. Niissä proteiinia melko paljon ja energiaa myös. Juon välillä itse ja äitini myös puolikkaan päivässä.Siitä lisäproteiinia noin 22 grammaa mikä jo hyvä lisä. 

Purkissa yhteensä muistaakseni 55 grammaa proteiinia. Paras löytämäni luonnollinen urheilujuoma. Äitini syö vielä rahkan seassa puhdasta heraproteiinia. Hommasin senkin ja siinä ei mitään lisäaineita. Ei saisi muuten tarpeeksi proteiinia enää, eikä pysty tavallisesta syömisestä niin paljon saamaan. Ehkä nämä lisät hieman auttavat proteiinin saantiin. 

Niin piti siis kirjoittaa omasta syömisestä ja kirjoitan muusta. No, söin esim eilen aamulla kaksi leipää juustolla. Sitten ns luonaaksi mämmiä ja vaniljakastiketta annos, sitten päivällinen itsetehdyt kasvispihvit ja riisiä sekä salaatti. Sitten muutama kaurakeksi. Illalla taas kaksi juustoleipää sekä rahkaa missä mustikkaa, banaania ja pieni määrä mysliä. Juomana eilen mehu ja tee. Hedelmää syön myös monesti iltaisin. Pari omenaa, appelsiinia, kiiviä tms. Ja ns luonaaksi siis monesti ne leivät vaan tai sitten puuroa välillä. Syön siis liiankin vähän ja en jaksa toisaalta kaloreita laskea. Tulipas tylsä viesti syömisistä nyt :) 

Mä syön nykyisin määrällisesti aika vähän, mutta se on vain hyvä juttu. Kun toissasyksynä aloitin ruokaremontin (en kutsunut sitä muutosta edes laihduttamiseksi) ja aloin syödä vain sen verran, mitä aikanaan tavoitepainossani kulutan, ruuan määrä pieneni. Mä en tankkaa ylimääräisiä proteiineja, koska en harrasta mitään aktiiviliikuntaa tai kuntosaleja. Vaikka mulla ei varsinaista munuaisten vajaatoimintaa olekaan, niin mulla toimii enää vain toinen munuainen. Yletön poroteiinin tankkaus ei siis ole asia, jota mun kannattaisi tehdä.  Huolehdin siitä, että saan riittävästi proteiineja, mutta en kuitenkaan yli tarpeen. 
Makeat herkut ei ole oikein mun juttu. Joskus on kiva tehdä joku jälkiruoka, mutta ei välttämättä edes kerran kuukaudessa. Tai juhlissa syödä täytekakkua, pullaa ja pikkuleipiä. Mun arkiruokavalioni koostuu nykyisin lähinnä lihasta, kalasta, kananmunista, joistakin maitotaloustuotteista (juustot, maustamaton jugurtti yms), palkokasveista, pähkinöistä ja siemenistä, rasvoista, kasviksista, hedelmistä ja marjoista. Syön kyllä myös riisiä, pastaa, couscousia yms, mutta näitä on yhdessä annoksessa 1-2 ruokalusikallista. En siis karppaa enkä ole edes millään vhh-ruokavaliolla. Taisin muuten joskus aiemmin ketjuun kirjoittaakin, että mä olen oikeasti orava, koska tykkään syödä pähkinöitä. Ja heh...mähän asunkin Pähkinärinteessä :D

Sekä mun äidilleni aikoinaan että nyt isälleni on käynyt iän myötä niin, että oikeastaan vain kaikki makea tekee kauppansa. Pari kertaa olen mennyt auttamaan isää hänen Cittarin toimituksen kanssa ja siellä laatikossa on maitoa, proteiinirahkoja, just noita proteiinijuomia, banaaneja ja leipää. Ja joskus jotain leivän päälle.  Ei muita elintarvikkeita. Siskoni kanssa just hiljattain puhuttiin, että niiden kaupan proteiinijuomien sijasta isälle kannattaisi jo hankkia ihan apteekin lisäravinnejuomia. Koska niissä on sitten huomioitu muutkin ravintoaineet kuin vain proteiini ja D-vitamiini. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä juttu. Hoitajapulaa ei olisi jos ne kahvihuoneessa tunteja taukojen ulkopuolella istuvat tekisivät töistä oman osansa. Tämä tuntuu olevan yleinen ongelma. Minulla on vanhoja sukulaisia palvelutaloissa ympäri Suomea ja aina kun vierailen, taukohuone on täynnä hoitajia. Tämä ihan vierailuajastani riippumatta. Yleensä kun menen sukulaistani katsomaan se yksi töitä tekevä hoitaja pyytää nostoavuksi, syöttämään tai tekemään muita hommia, jotka eivät vierailijalle kuulu. Kyseiset vanhukset eivät ole vanhempiani tai muuta lähisukua. Joudun joskus sanomaan että en ole töissä täällä ja minulle ei makseta siitä että teen työnne. Miksi teetätte työnne muilla? 

Kun siellä ei ole työnjohtoa ja porukka vaihtuu koko ajan, niin ei ole ketään, jolla olisi oikeus sanoa, että nyt se puhelin pois ja töihin. Työn johtamisesta taas ei haluta maksaa.

Kyllä tämä oli ongelma jo vuosina 2000-2002, jolloin olin kesätöissä vanhainkodilla. Siellä oli esihenkilö eli paikan osastonhoitaja paikalla, mutta hän oli siellä kahvihuoneessa jauhamassa p a s k a a kaiken aikaa.

Ja tunnistan jutun ongelmat poikkeuksetta em. Paikasta em. Vuosina.

Hoitajia on, mutta tekevät vain välttämättömän mahd. Äkkiä ja sit kahvihuoneeseen istumaan. Asukkaat saa huutaa ja painaa nappia, ei reagointia.

Sitä ihmettelen, että toimittaja, joka kertoo olleensa alalla aiemmin, väittää asioiden tulleen yllätyksenä hänelle. Miten ihmeessä?

Pakkohan hänen on ollut tuo tietää, jos on alalla ollut aiemminkin.

Tuon takia lähdin opiskelemaan kauppatieteitä eikä kaduta.

Kerrottiinko jutussa, oliko ko. toimittaja aiemmin sairaanhoitajana ollut työssä vanhustenhoidossa? Jos olikin vaikka työterveyshuollossa ? 

Ihan samaa ajattelin. Sote-ala on erittäin laaja ja hyvin erilaisia työpaikkoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sille vanhukselle muka voisi tehdä jos on kuolemassa ja huutaa ?...täällä ei ole eutanasiaa millä hiljenisi äkkiä..

Istua vierellä, pitää kädestä, silittää poskea ja rauhoitella. Olla läsnä. 

Tätä varten on ne omaiset. Ei noissa yksiköissä kukaan ehdi istumaan kuolevan vieressä. Se kuolemakin kun saattaa tehdä tuloaan useamman vuorokauden sen jälkeen, kun kuoleva ei ole enää syönyt eikä edes juonut yhtikäs mitään. Toki olisi hyvä, jos siellä ehtisi hoitajakin työvuoronsa aikana edes varttin istua kuolevan vieressä, mutta sen loppuajan sitten kuoleva on kuitenkin yksin, jos omaisiakaan ei ole sängyn vieressä istumaan.  Välillä hoitajat toki käyvät katsomassa ja antavat tarvittaessa kipulääkkeen. Mietin vaan, mahtaako tuossakaan palvelutalossa sitten lopulta kuoleva saada edes morfiinia vai edellyttääkö se, että kuoleva olisi jossain sairaalassa saattohoidossa? Karuahan tuo on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koppava ja epäkypsä, omassa itsessään pyörivä nuorempi ihminen ei pysty asettumaan toisen asemaan. Kun tällainen tyyppi menee tapaamaan, jos siis edes menee, vanhempaa ihmistä hänellä ei ole kykyä eikä halua miettiä muuta kuin miten itsestä onkin kovin hankalaa tämä tilanne. Vaikka hänellä on kaikki se itselleen luotu ja sopiva oma elämä ja mahdollisuudet johon voi palata, sanotaan nyt vaikka tunnin, parin kuluttua. Jos ei ole kykyä asettaa edes sen verran omaa itseään ja mukavuuttaan hiukan syrjään ja jutella niistä aiheista mistä omat vanhemmat tai vanhukset ylipäätään puhuvat niin ei voi kuin ihmetellä. Oletan, että jos ei nyt ole ihan pahasti dementoituneita niin varsin laajasti nykyään vanhemmat ihmiset seuraavat asioita, muitaki, kuin niitä naakkoja, niilläkin toki on oma paikkansa, eikä se ole paha nakki niistäkään jutella.

Tämä koskee molempia ikäpolvia. Se vanhuskin voi olla jäärä jota ei kiinnosta edes oman lapsen elämä eikä kiinnosta olla kohtelias ja kuunnella tai kysellä.

Ainakin täällä on kuitenkin paljon näitä koppavia lapsia nyt esiintynyt. Tietenkin koppavia vanhempiakin on, mutta yleensä ihminen pehmentyy vanhetessaan.  Sanotaan, että  muuttuu lapseksi jälleen. 

Vanheneminen itsessään ei muuta ihmistä lapseksi jälleen. Sen sijaan aika usien muistisairaus muuttaa. Mutta vasta, kun muistisairaus on jo pitkällä. Muistisairauden alkuvaiheessa leppoisastakin ihmisestä saattaa tulla hankala. Osittain varmasti siksi, ettei ymmärrä, miksi muut väittävät vastaan. Tai peräti "valehtelevat" asioista. Ja ehkä jollain tavalla itsekin tiedostaa, että jotain on pielessä, kun ei muista, missä lompakko, kotiavaimet tms on. Kun ei löydä, alkaa epäillä jonkun varastaneen ne. Oma äitini oli juuri tällainen ja alussa yritettiin nk realiteettiterapiaa eli toistuvasti kerrottiin, että et sinä nyt voi vanhempiasi lähteä katsomaan, kun he ovat jo aikoja sitten kuolleet. Lopulta sanoin isälleni, että ei enää näin, koska äitihän koki vanhempiensa menetyksen uudestaan ja uudestaan. Sitten piti alkaa käyttää äitiin jo monenlaista oveluutta, jotta äiti olisi pysynyt hyvällä tuulella eikä suuttunut. Ihan viimeisinä aikoinaan äiti aina ilahtui, kun kävin näyttämässä hnelle kännykästäni hauskoja kissavideoita. 

Isälläni taas ei varsinaista muistisairautta ole, joskin nyt kohta 97-vuotiaana ei muisti aina toimi tarpeeksi hyvin ja toimintakyky on romahtanut. Hän on koko elämänsä ollut toimelias ja ratkaisukeskeinen. Kun 89-vuotiaana joutui luopumaan ajokortistaan, muuttui hankalammaksi. Oli aina tottunut siihen, että hän itse päätti, milloin lähtee käymään jossakin, ja sitten joutuikin sopimaan jonkun autollisen kanssa, milloin saa kyydin. Isä on aina ollut sellainen, että kun saa päähänsä jotain, niin sen pitää tapahtua heti. Ei huomenna tai ensi viikolla. Mä ymmärrän jäärää sikäli, että hänelle on ollut kova kolaus jäädä muiden ihmisten avun varaan. Ensin autokyydeissä ja myöhemmin monissa muissakin asioissa. Juuri mikään ei enää suju siten kuin isä itse haluaisi vaan kaikki riippuu aina siitä, milloin jollain on aikaa tulla auttamaan. Isän on todella vaikea hyväksyä sitä, että ei pystykään enää tekemään itse. Ja vielä vaikeampi hyväksyä, että joku muu päättää, milloin hänen haluamansa asia tehdään vai tehdäänkö sitä lainkaan. Viimeiset kohta 8 vuotta isä on muuttunut päivä päivältä hankalammaksi eikä isään tepsi samanlainen oveluus kuin muistisairaaseen äitiin aikoinaan, koska isällä ei sellaista muistisairautta ole. 

Luin jutun ja tulipa surullinen olo.