Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa nuoruudessa parisuhteet syntyivät lähes poikkeuksetta jossain humalankäryisessä kapakassa jonka jälkeen naimaan ja sitten alettiin ehkä seurustelemaan. Seurustelusuhde syntyy aika helposti seksin jälkeen, kun rakkaushormonit ovat kummallakin osapuolella kohollaan. Ja kyllä, kaikki normaalit tyypit niissä baareissa hilluivat viikonloppuisin vielä 2000-luvun vaihteessa.

 

Heh. Omat suhteeni ovat aina saaneet alkunsa seksin harrastamisesta. Näin on ollut niin 00-, 10- ja 20-luvuilla. Ihan yhtä hyvin se toimii nykyisinkin.

 

Mullakin 70- ja 80-luvulla ne suhteet alkoi nimenomaan seksuaalisen vetovoiman vuoksi. Ei silloin toisesta miettinyt, onko se aviomiesmatskua tai lapsille isämatskua. Hormonit hyrräs, maailma oli avoin ja elettiin hetkessä. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut kauheaa seurustella 90-luvulla. En olisi saanut mistään tietää, että minulle parhaiten sopiva suhdemalli on edes olemassa. Olisin päätynyt johonkin keskimääräiseen ja itselleni vieraalta tuntuvaan, kun mitään työkaluja muun löytämiseksi ei olisi ollut. Sopi varmaan "lapset ja rivitalo" -tyypeille kyllä oikein hyvin.

Ennen se olikin just niin, että tehtiin kuten muutkin tekee. Opiskeltiin, hankittiin työpaikka, mentiin naimisiin, otettiin yhteinen asuntolaina ja hankittiin lapsia. Se perinteinen "avioliitto, kaksi lasta, omakotitalo, farmariauto ja kultainennoutaja". Ysärillä ei sentään enää katsottu pahalla, jos lapset oli hankittu avoliitossa eikä avioliitossa. Kasarilla vielä  katsottiin. Ja varsinkin, jos teki kuten minä eli hankki lapsen, vaikka ei ollut edes avoliitossa :D

Vierailija kirjoitti:

Tuo kuulostaa enemmän työpaikalta. Hyvä ihmissuhde tapahtuu ikäänkuin itsestään. Enemmän karmivaa jos sitä analysoidaan ja laaditaan Exceleitä.

Tai oikeammin yhtiökumppanuudelta. Mutta sitähän parisuhde - jos siis aikoo olla yhdessä yli 50 vuotta, ostaa yhteisen asunnon ja hankkia lapsia - hyvin pitkälti onkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhaan aikaan maaseudulla käytiin hyvinkin isot keskustelut eli aiheena oli tietenkin, että onko mies esikoispoika ja jos ei ole, niin mitä on odotettavissa, samoin mitä miniä on taloon tuomassa. 

 

Nyt kun tässä hyvässä keski-iässä olen parisuhdetta hakenut, niin tää on musta edelleen hyvä keskustelu. Joku hakee lapsilleen toista vanhempaa, toinen seksisuhdetta, kolmas omista kodeista seurustelua. Musta on kypsyyttä kyetä kommunikoimaan itselleen tärkeät asiat ja pitää niistä kiinni. 

Samaa mieltä, kun ollaan iässä, jossa jo oikeasti tietää, mitä haluaa ja mitä ei satavarmasti tule ikinä haluamaan. 20-vuotiaanakin olin vielä aivan varma, että ikinä en tule lapsia haluamaan. Mutta pari kuukautta ennenkuin täytin 25, olinkin jo äiti. Mä tapasin viime vuonna - siis nyt päälle kuuskymppisenä - kaksikin ihan mukavaa miestä. Kerroin jo heti ensi tapaamisella, että mä en tule koskaan enää asumaan saman katon alla jonkun miehen kanssa. Kerroin myös, että mä pidän huolta yli 90-vuotiaista vanhemmistani, joista toinen liikkuu huonosti ja toisella on paha muistisairaus. Kerroin myös, että olen edelleen työelämässä ja lisäksi mulla on muitakin sukulaisuussuhteita ja ystävyyssuhteita, jotka vievät mun aikaani. Kerroin vielä senkin lisäksi, että olen aika introvertti ja tarvitsen todella paljon aikaa yksin olemiseen. Tästä kertomisesta ei ollut mitään hyötyä. Ihan kuin olisi kumisaappaalle puhunut.  Kumpikin alkoi pommittaa (olivat siis kuvioissa eri aikaan) tekstiviesteillä ja puhelinsoitoilla. Mua alkoi ihan sikana ärsyttää, kun taas kerran olin juossut vanhemmilleni ja saanut äidin kammettua vessaan, kun se oli kainaloitaan myöten "siinä itsessään" ja pestyä, niin kännykässä oli ukolta jo 5 viestiä ja viimeiset aika äkäiseen sävyyn, että missä oot, mikset vastaa. Vastasin sitten, että no kuule p*skaa pesemässä ja ole ystävällinen äläkä ota muhun enää yhteyttä. En sitten tiedä, onko kovinkin yleistä reilusti yli kuuskymppisten miesten keskuudessa se, että kaikki on ihan jees jees, mitä nainen sanoo ja asettaa rajoiksi, mutta todellisuudessa sitten mikään siitä sanotusta ei merkitse mitään. Vanhuudenturvaa ja tulevaa omaishoitajaako ne on vailla? :D :D 

Nro 92: "Asia oli sinulle selvää, että eroatte, jos muutatte muualle, mutta mistä tiesit varmuudella, että asia oli selvää toiselle, vaikka siitä ei oltu edes keskusteltu?"

En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastaan silti. Omat deittailuvuoteni osuivat 1970- ja 1980-luvuille. Kyllä silloin elettiin aika hetkessä. Ei voinut tietää, haluaako joskus lapsia vai ei ja jos nyt joku ajatus siitä ehkä olikin, ei kuitenkaan voinut tietää, muuttuuko mieli myöhemmin vai ei.  Tai haluttiinko vaikka asua jonkin aikaa ulkomailla. Tai haluaako asua kerrostalossa, rivitalossa vai omakotitalossa, maalla, kaupungissa, taajamassa. Oli hyvin paljon asioita, joita ei silloin nuorena vielä mietitty ollenkaan eikä niistä sen takia ollut mitään mielipidettäkään, että just näin mä haluan elämäni tulevaisuudessa menevän. Ei voinut siis keskustella siitä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa ja missä päin maailmaa, kun ei itsekään vielä tiennyt. Mutta se, että ei vielä tiennyt, ei tarkoittanut sitä, ettei olisi voinut toisen ihmisen kanssa viettää aikaansa. 

Ihan tuohon aloittajan kysymykseen, niin mun nuoruudessani ei tainnut olla tapana erikseen sopia, että nyt seurustellaan. Tai että nyt ei enää tapailla muita. Mutta elettiinkin erilaista aikaa. Ei ollut vielä tindereitä ja muita vastaavia. Se, että törmäsi johonkin kiinnnostavaan tyyppiin ja joka oli myös kiinnostunut susta, oli aika sattumaa ihan pääkaupunkiseudullakin. Seurustelu alkoi siitä, että tällaisen ihmisen kanssa alkoi viettää enemmän aikaa.