Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Kuvittelin joskus, että työpaikalta saisi uusia kavereita,  joita voisi edes joskus tavata työn ulkopuolellakin. No ei. Esim. loppuvuodesta kun e-passi alkoi vanhentua, moni mietti ääneen miten saisi käytettyä viimeiset rahat. Mutta ei puhettakaan, että olisi yhdessä lähdetty museoon/elokuviin/teatteriin. 

Sinähän olisit voinut ehdottaa. 

Sekin näissä on juuri niin tarkkaa, että huolettomasti ja spontaanisti ei saa ehdotella. Se koetaan herkästi hyvin tungettelevana käytöksenä. Moni kokee sen signaalina kuin toinen tulisi iholle ja vaatisi, että haluaa alkaa nähdä vapaa-ajalla viikottain ja vaihtaa kuulumisia lähes päivittäin. 

Eikö nykyään saa sanoa ei? Vai eikö sit

Varmaan osataan. Mutta ihan vaan kyökkipsykalla voisi ajatella, että monet kokevat, että meiltä vaaditaan koko ajan enemmän ja enemmän. Työelämässä ja muuallakin. Onko tässä käynyt niin, että tuollainen ihan hyväntahtoinenkin ehdotus, johon tottakai saa vastata kieltävästi, koetaan nykyisin vaatimuksena? Ihmisillä on pinna kireämmällä kuin joskus aiemmin?

Mä olen jo 60+, mutta ekan lapseni sain vasta, kun olin paria kuukautta vaille 25v. Kyllä siinä oli ehtinyt täysi-ikäiseksi tulemisen jälkeen viettää railakasta ja huoletonta elämää ihan riittävän monta vuotta. Mutta olihan ajatkin silloin erilaiset. 1980-luvulla töitä kyllä sai, jos halusi. Kunhan ei nirsoillut. Nykyisin tilanne on toinen. Suurinta osaa niistä työtehtävistä, joita kasarin alussa tein, ei ole enää olemassakaan. Teknologia ja itsepalvelu on tehnyt ne tarpeettomiksi. Muutenkin elämä oli siihen aikaan yksinkertaisempaa. Joo, olisihan sitä voinut haaveilla maailmanympärysmatkoista tai Himalajalle kiipeilystä, mutta ei ne olisi olleet omaan tulotasooni nähden millään tavalla realistisia. Eikä ulkomaille opiskelemaan tai töihin lähtö ollut siihen aikaan vielä niin yksinkertaista kuin nykyisin. 

Kaksi kertaa tuli lyhyen aikaa kokeiltua kotileikkejä eli avoliittoa, mutta eihän ne olleet mun juttuni ollenkaan. Olen luonteeltani liian jääräpäinen parisuhteeseen. Lasteni isän kanssa asuttiin eri osoitteissa eli ei koskaan muutettu saman katon alle. Ja kun aikanaan seurustelu loppui, pysyttiin silti ihan kavereina. Exä kävi meillä eronkin jälkeen ihan samalla tavalla kuin kävi ennen eroakin. Lasten elämässä ei siis muuttunut mikään. 

Hyvä puoli siinä, että teki - nykyaikaan verrattuna - lapset aika nuorena on se, että oli alle 50v, kun nuorempikin lapsista oli jo aikuinen. Sen jäälkeen onkin saanut taas viettää mukavaa elämää ilman, että on vastuussa muista ihmisistä  kuin itsestään. 

Vierailija kirjoitti:

ostin kotimaiset housut yli 100 euroa. Ovat kestäneet paremmin, kuin tuontihousut. Ostin ne samaan aikaan ja tuontihousut ovat jo hajalla. Olen köyhä ja velkainen, mutta kalliimmaksi tulee ostaa monta huonoa, kuin yksi kestävä.

Nivelreumani vuoksi ostan aina kotimaiset kengät. Niiin kävelykengät kuin talvikengätkin. Juhlakenkiä en tarvitse, koska nivelkipujen takia en sellaisia voi käyttää. Sievin kengät ovat jaloilleni oikein hyvät. Maksavat paljon, mutta kestävätkin sitten sen 10 vuotta. Puhdistus ja kenkäplankkia, niin ovat taas kuin uudet. Mutta niitähän ei tarvitse ostaa kuin 10 vuoden välein. Ei joka vuosi eikä joka kuukausi. Jos Sievi heikentäisi laatua niin, että kengät eivät enää kestäisikään, mutta hinta pysyisi silti samana, sitten pitäisi ruveta etsimään jotain muuta valmistajaa. Nyt ei ole tarvinnut etsiä, kun Sievin löysin jo aikoja sitten ja hinta-laatusuhde on - ainakin toistaiseksi - oikein hyvä. 

Tuttu nainen, jo toistakymmentä vuotta Suomessa asunut aikoinaan kertoi mulle, että suomalaisten kanssa on hirveän vaikea ystävystyä. Mutta kun ystävystyy, ihmissuhteen laatu vastaa Meksikossa sisaruussuhdetta eikä suinkaan ystävyyssuhdetta. Suomessa ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut, Meksikossa vain ilot. Surut jaetaan sitten sisarusten ja muiden lähisukulaisten kanssa. Minusta hänen sanoissaan on aika paljon järkeä. Me suomalaiset ei tarvita liutaa ihmisiä, joiden suruja kuunnella. Koska vaikka olisi miten empaattinen luonne tahansa, kyllähän se toisen surujen kuunteleminen rasittaa. Vähintäänkin niin, että oma iloinen ja hyvä fiilis on poissa sen jälkeen.

Se, mikä meiltä suomalaisilta ehkä puuttuu , on taito ja halu ylläpitää pinnallisia ihmissuhteita. Siis niitä, joissa jetaan vain ilot. Emme ole kovin taitavia smalltalkaamisessa. Jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, ollaan hiljaa. Ja smalltalkaamista ei pidetä järkevänä, vaikka oikeasti se on vain toisen ihmisen huomioimista juuri sillä hetkellä ja siinä tilanteessa. Ehkä pelkäämme liikaa, että jos alamme juttelemaan jonkun kanssa, kohta meillä on taas yksi ihminen lisää, jonka suruja ja murheita pitää kuunnella? En tiedä. Mä voin jutella oikeastaan kenen kanssa tahansa ja missä tahansa, muttakun itse tiedän, että se on vain se hetki eikä siitä seuraa mitään jatkoa, niin ei se mua haittaa, vaikka aika introvertti olenkin luonteeltani. Mulla on paljon kavereita ja tuttavia, mutta vain 3 ystävää (plus siskoni). En kaipaa enempää ystävyyssuhteita. 

Mitä tulee tuohon lounastauolla yksin syömiseen niin siinäkin ehkä kannattaa ajatella niin, että lounastauko voi olla työpäivän aikana ainoa hetki, jolloin saa olla ihan vain omissa ajatuksissaan ja omassa rauhassaan. Se on siis aivoille lepohetki, kun ei tarvitse koko ajan kuunnella muita eikä huomioida muita. Olen aika varma, että avokonttorit eivät ole lisänneet ihmisten halua olla vapaa-ajallaankin muiden ihmisten seurassa vaan pikemminkin ovat vähentäneet sitä. Muistan, miten ihanaa oli tän vuosituhannen alkupuolella vaihtaa työpaikkaa ja samalla isosta avokonttorista omaan työhuoneeseen. Ja kun nykyisessä työpaikassani aloitin vähän yli 11 vuotta etätyöt, niin olen jaksanut muiden ihmisten seuraa ihan eri tavalla kuin ennen. Kotini lähellä on varsin hyvää intialaista ruokaa tekevä ravintola ja aika usein käyn sieltä hakemassa ruokaa. Odotellessani juttelen muiden asiakkaiden kanssa, jos sattuvat olemaan hyvänpäiväntuttujani. Siellä käy aika usein jo eläkkeellä oleva pariskunta syömässä ja aina, kun osutaan samaan aikaan, jutellaan niitä näitä. En tiedä kummankaan nimeä eivätkä he mun, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hetken juttuseuraa ja sitten kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Jos lukee jutun niin eihän tuossa millään rahalla syytetä työntekijöitä siitä että nämä olivat pois töistä sairastaessaan koronaa, noroa tai influenssaa. Katsekohdistuu enemmänkin siihen että näistä ei yrittäjä mitään korvauksia valtiolta. Syy sairauspoissaoloihin esim. epidemia aikana ei ole sen paremmin työnantajan kuin työntekijöidenkään.

Lyhyisiin sairaslomiin ei saakaan, mutta pidempiin saa. Eli jos työnantaja maksaa sairasloman ajalta palkan, 10:nnestä arkipäivästä lähtien voi hakea Kelasta korvausta. Korvaus on työnantajalle saman suuruinen kuin jos työntekijä hakisi korvauksen itse tilanteessa, missä työnantaja ei maksa palkkaa sairasloman ajalta. Eli ei siis yhtä suuri kuin palkka, mutta korvaus kuitenkin.