Reipas ja tunnollinen lammas

No riippuu ihan kivusta ja muusta tilanteesta. Mulla esim murtuu aika usein yksi varvas (siihen on pistetty niin monet kerrat kortisonia, että murtuu pienestäkin kolhaisusta) , mutta sitten vaan teippaan sen jesarilla viereiseen varpaaseen kiinni. Koira on kuitenkin vietävä ulos. Mulla on myös murtunut kaksi kertaa toinen nilkka. Ekalla kerralla en mennyt edes lääkäriin ja tokalla kerralla vasta 5 viikkoa tapaturman jälkeen ja silloin röntgnekuvassa huomattiin, että se sama nilkka on murtunut joskus aiemminkin. Mutta joo, ei sitä voinut jäädä sängynpohjalle makaamaan vaan sitten vaan nilkuttaen koiraa viemään. Ei se liikkuminen kyllä murtumakipuihin mitenkään auttanut vaan päinvastoin pahensi. Kun umppari puhkesi, niin mieluiten olisin vaan vatsakivuissani maannut paikoillani, mutta pakkohan se oli lähteä lääkäriin.  Tällä hetkellä mulla on oikea olkanivel niin kipeä, että kättä ei viitsisi millään nostaa ylös. Mutta en mä voi jättää esim tiskikoneesta puhtaita astioita pitkin keittiön pöytiä vaan on ne nostettava kaappeihin. Pyrin nostamaan vasemmalla kädellä, mutta painavampiin kattiloihin tartten kaksi kättä ja pakkohan sitä oikeaa kättäkin on silloin käyttää. Lihaskivut on sitten toinen juttu ja niihin jumppa ja liikkuminen onkin kaikista parasta lääkettä. 

Ahdistus on varmasti lisääntynyt, mutta joskus saatetaan käyttää "ahdistaa" -sanaa jostain muusta tunteesta. Ahdistaa, miten ensi kuussa pärjään, kun työt loppuu vai pelottaa, miten ensi kuussa pärjään, kun työt loppuu? Ahdistaa aloittaa uudessa työpaikassa vai jännittää aloittaa uudessa työpaikassa? Ahdistus aika usein on sitä, että jokin asia nostaa jonkun vanhan trauman uudelleen pinnalle. On ihan normaalia jännittää aloittaessaan uudessa työpaikassa, mutta jos jossain aiemmassa työpaikassa on tapahtunut jotain tosi ikävää ja traumatisoivaa, sitten kyse ei olekaan normaalista jännittämisestä vaan just ahdistuksesta. 

Ketjussa on puhuttu siitä, että nykyisin lapset kasvatettaisiin jotenkin pumpulissa ja ahdistus johtuisi siitä, kun elämässä sitten kuitenkin tapahtuu kaikkea kurjaakin. Itse mietin, oisko kyse kuitenkin enemmän siitä, että syystä tai toisesta lapsen perusturvallisuus ei ole kovin hyvällä tolalla? Tai ihmiseltä puuttuu tukiverkot? Jos ihmisellä on luottavainen asenne siihen, että tästäkin selvitään - tavalla tai toisella - onko silloin pienempi riski ahdistua? En siis tiedä, kunhan mietin. 

Nro 98: "Isäni on elänyt samassa kaupungissa samaan aikaan ja on kertonut kyllä ihan eri version, eli tuskin aikakausi ja paikka yksistään selittävät, vaan perhekulttuuri. "

En mä yhtään ihmettele tuotakaan. Mä asuin silloin 1960-luvulla Munkkivuoressa enkä muista, että kukaan kavereistani olisi kertonut mistään yökyläilyistä kavereiden luona. 

Elin lapsuuteni 1960-luvulla Helsingissä ja siihen aikaan ei kyllä ollut tapana, että kaverit olisivat hengailleet meidän keittiössä tai minä kavereiden keittiössä silloin kun oli ruoka-aika. Kotona syötiin. En tiedä, oliko siihen aikaan jotain yökyläilyjä, mutta mä en ollut koskaan yökylässä kenellläkään eikä kukaan kaverini meillä. Ei kukaan edes ehdottanut mitään yökyläilyjä. Kaikilla kun oli se oma koti joko samassa kerrostalossa tai ainakin ihan kävelymatkan päässä, niin yöpymisiin ei ollut tarvetta. 

Omat lapseni ovat syntyneet kasarilla ja ysärillä ja heidän kohdallaan sitten kouluikäisinä alkoi olla näitä vanhempien kesken sovittuja yökyläilyjäkin. Tietenkin yökyläilyyn liittyi myös ruuat. Ihan vieras ajatuskin, että olisin antanut iltapalan vain omalle lapselleni, mutta en lapseni kaverille, jonka vanhemman kanssa olin sopinut yökyläilystä. Mutta jos ei ollut kyse yökyläilystä, niin kyllä silloinkin oli ihan normaalia, että lapsi menee ruoka-aikaan omaan kotiinsa syömään. Tai odottaa ulkona tai lapsen huoneessa sen aikaa, että perheessä syödään. Meillä oli aikoinaan aika paljon lasten kavereita täällä, mutta en muista ainuttakaan kertaa, jolloin joku lasteni kaveri olisi norkoillut keittiössä katsomassa, kun meidän perhe syö. 

Sitten tosin tuli se vaihe, kun lapset oli teinejä ja tulivat kavereineen suoraan koulusta meille ja söivät välipalaksi jääkaapista kaiken, mitä siellä oli. Tai no tyttö kavereineen ei, mutta poika kavereineen joo.  Muistan vieläkin ihan hyvin, millaista oli tulla kaupan kautta töistä ja todeta, että eihän täällä jääkaapissa olekaan enää mitään, mitä kuvittelin siellä olevan. Varsinkin poika veti kavereineen ihan järjettömät määrät sapuskaa. Mua ei siinä vaiheessa ärsyttänyt rahanmenoa vaan se, että mulla ei hitto vie ollut seuraavaksi aamuksi kahviin maitoa, kun "vasikat" olivat porukalla vetäneet kaikki maidot napaansa. 

Oli yksi ajanjakso, jolloin pojan kavereita oli meillä aika paljon. Yksikin majaili meillä koko viikon. Alkoholin ja tupakan suhteen olin ehdoton, mutta muuten saivat teinit kuunnella musiikkia, katsoa leffoja ja pelata. Ja jäädä yöksi ja  käydä jääkaapilla. Monta vuotta sen jälkeen, kun tuo kuopuskin oli jo aikuinen, yks kerta bussipysäkillä seisoi pitkä "goottimies" kavereineen. Kun näki mun tulevan pysäkille, huusi mun nimeni, juoksi suoraan luokseni, nosti mut syliinsä ja rutisti mua niin lujaa, ettei kukaan ole koskaan rutistanut. Kavereilleen siinä sitten kertoi, että tää on X:n äiti, jonka luona me aina saatiin olla ja jonka luona oli aina ruokaa. Bussissa tämä porukka meni bussin takapenkille ja mä siinä sitten istuin porukan keskellä ja mietin, että noh...ainakin jotain olen joskus tehnyt oikein 

Nro 333: "Jaksaistko kuitenkin sotia kelan kanssa tuplasti keskimääräistä suuremman asunnon vuokra-avustuksesta?"

Masentuneena? No tuskin. Mä en ole tämän Rosan blogia lukenut enkä siis tiedä hänestä muuta kuin mitä ketjun aloituksessa olevan linkin takaa lukee. Siellä kerrotaan autismin ja adhd:n lisäksi hänellä olevan useita psyykkisiä sairauksia. Mitä nämä sairaudet ovat, sitähän tuossa jutussa ei tullut ilmi. Voi olla masennusta tai sitten ei. Lisäksi hänellä on jutun mukaan fyysisiä sairauksia (monikossa siis eli ei vain yksi sairaus). Mikäli tuo autistisuus häånellä on esimerkiksi Aspergerin syndrooma, niin tällaisilla ihmisillä saattaa riittää intoa, energiaa ja keskittymiskykyä johonkin sellaiseen asiaan tai aiheeseen, mitä he pitävät tärkeänä ja/tai mikä heidän mielestään on kiinnostavaa, vaikka muuhun ei sitten riittäisikään. Minusta tuon Rosan kannattaisi nyt ihan ensiksi hommata ne tarvittavat lausunnot vammaistukea varten. Voihan olla, että hän saisi sen keskisuuren vammaistuen, jolla sitten kattaisi sen erotuksen vuokrastaan, mitä Kela ei otimeentulotukena halua hänelle enää myöntää. Ei tarvitsisi muuttaa eikä tapella asiasta enää. Jos sitten ei saa sitä (joko Kela ei myönnä tai lääkärit eivät kirjoita sellaista lausuntoa), niin tilanne on sitten toinen. En tiedä, mitä lääkärintodistuksia hän on saanut tuotakaan asiaa varten, että Kelan pitäisi myöntää hänelle keskimääräistä suuremman asunnon vuokra-avustus. Jotain tositteita takuulla siihenkin pitää olla eikä riitä "mutku mä haluun".