Reipas ja tunnollinen lammas

Suurin syy tuohon lienee se, ettei niiden ei-päivystyksellisten asioiden kanssa kuitenkaan voi odotella viikkoja tai jopa kuukausia, jotta pääsisi ajanvarauksella terveyskeskukseen lääkärille. Jos meillä perusterveydenhuolto toimisi kuten pitää, ei sinne päivystykseen tulisikaan muita kuin päivystystapauksia. Pieni flunssa hoituisi ihan hyvin kotona lepäämälläkin, mutta jos työnantaja vaatii sairaslomatodistuksen, sitten sellainen on jostain hankittava. 

Vierailija kirjoitti:

Hoidetaan potilas niin hyvin ensimmäisellä käyntikerralla, ettei saman vaivan takia tarvitse ainakaan turhaan juosta lääkärissä. Esim. reseptit saatava heti oikein kirjoitettuna riittävän pitkäksi aikaa. 

Nimim. Jo viidennellä lääkärillä onnistui reseptin kirjoitus, hienoa.

Muuten samaa mieltä, mutta on sairauksia, joissa joudutaan kokeilemalla etsimään sopivin lääkitys. 

Nro 87: "Sinulla on aika optimistinen näkemys.

Omalla kohdalla kävi niin, että kun menin valittamaan polvikipua, käskettiin syödä 2 viikkoa buranaa. "Tule sitten takaisin jos ei parane", sanottiin.

Kun burana ei auttanut, menin takaisin, ja sain saman ohjeen. Sama toistui ainakin 4-5 kertaa. Jossain vaiheessa luovutin enkä mennyt enää takaisin.

Olin silloin nuori, hoikka ja liikunnallinen, joten oletus ilmeisesti oli, että polvessa ei oikeasti ole mitään vikaa.

Nyt vuosia myöhemmin sama polvi on vieläkin kipeä. Liikunnallisuus on karissut kun jo pelkkä käveleminen on ollut monta vuotta kovin kivuliasta. 

Jonotan nyt polvileikkaukseen.

Työterveyslääkäri innostui tutkimaan kipeää polvea ja teki lähetteen ortopedille. Ortopedin tuomio oli, että kuntoutuksesta ei enää ole apua. Leikkaushoito on ainoa vaihtoehto. Itse olisin mieluummin valinnut kuntoutuksen, jos se olisi vielä ollut vaihtoehto."

Oliko sulla jokaisella käynnillä aina sama lääkäri? Jos ei, niin jokainenhan - valitettavasti - aloittaa alusta. Ja tiedän kyllä, että tuota tapahtuu aika useinkin, ettei lainkaan aleta tutkimaan edes sitä seuraavaksi todennäköisintä syytä. Pointtini aiemmassa kirjoituksessa olikin se, että kun potilas tulee lääkärin vastaanotolle valittaen jotain kipua, ei heti ensimmäisenä olla olettamassa, että kipu johtuisi jostain vakavammasta. Poislukien kuitenkin rintaperäiset kivut, jolloin otetaan sydänfilmi ja muutamia verikokeita, tai tietyt vatsakivut, jolloin on syytä olettaa kyseessä olevan umpilisäkkeen tulehdus. Polvikivun syy on hankala selvittää, jos ei ole sattunut mitään tapaturmaa, urheiluvammaa tms tai ei ole ylipainoa ja potilas on vielä nuori, jolloin ei ole syytä olettaa vielä nivelrikkoakaan. Ja nivelrikossakin nykyisin hoito on se burana, painon pudotus (jos tarpeen) sekä liikunnan lisääminen. Näillä hoitokeinoilla mennään siihen asti, että alkaa tarvita tekonivelen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinteistöjä karsimalla ja keskittämällä kulut laskevat mutta yhdessäkään pikkukunnassa ei terveyskeskusta tule sen jälkeen olemaan ja palvelutaloistakin jää vai parhaat. Pikkukunnat kuolevat vain nopeammin.

mummot ja palat saavat olla muistisairauksiensa kanssa kotona. 

Kalliit syöpähoidot pois ja turhia polvi yms leikkauksia entistä vähemmän niin johan säästöä syntyy mutta ei taida kannatusta saada jos omalle kohdalle osuu.

Ennakoiva perusterveydenhuolto kunniaan. Se erikoissairaanhoito on kalleinta

Olet oikeassa siinä, että kuntoutus olisi edullisempaa kuin turhat leikkaukset. Siksi terveyskeskuksien pitäisi muuttaa käytäntöjään, eikä vain tunkea buranaa jokaiselle potilaalle tutkimatta mikä heillä oikeasti on ongelmana. 

Osalle se burana on varmasti ihan oikea lääke. Mutta ne, joille se ei ole oikea lääke, siirtyvät my

Terveydenhuollossa on ihan yleinen lähtökohta se, että kun potilas valittaa jotain vaivaa, oletetaan sen johtuvan kaikista yleisimmästä syystä ja aletaan hoitaa sitä. Jos se hoito ei auta, selvitetään, olisiko kyse seuraavaksi yleisimmästä syystä ja aletaan hoitamaan sitä. Jos ei edelleenkään auta, aletaan selvittämään komanneksi yleisintä syytä. Jne jne. Tulee kalliiksi, jos jokaiselle esimerkiksi selkäkipuaan valittavalle tehdään heti magneettitutkimus. Joku voi olla vaan vähän venäyttänyt selkäänsä, toisella taas voi olla välilevynpullistuma, kolmannella ehkä selkärankareuma jne, mutta jos heti ekalla tai tokalla kerralla jokaisen kohdalla tutkittaisiin myös ne harvinaisemmat mahdollisuudet, se tulisi aika kalliiksi. Itse jouduin aikoinaan ramppaamaan nivelkipujen takia vuoden verran eri lääkäreillä, kunnes sitten lopulta reumatekijä veressä oli jo niin korkea, että diagnoosi voitiin tehdä ja aloitettiin nivelreumaan lääkitys. On sairauksia, joissa jokin oire on niin selkeä ja spesifi, että sen perusteella voidaan diagnoosi tehdä heti tai ei ainakaan tarvita muita tutkimuksia kuin sydänfilmit ja/tai jotain verikokeita. Monessa sairaudessa kuitenkin oireet ovat epämääräisiä ja voivat viitata moneenkin eri sairauteen. Harvinaisemmista sairauksista terveyskeskuslääkärillä ei välttämättä ole minkäänlaista kokemusta, joten hän ei osaa edes epäillä, että kyse olisikin jostain sellaisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta melestäni terveydenhuolto sakkaa myös siksi, ettei ihmiset halua ottaa vastuuta itse omasta terveydestään ja elämästään. Heittäydytään avuttomaksi ja autettavaksi vaikka tilanteen voisi itsekin hoitaa. Vaaditaan lääkäriaikoja, hoitoa ja korvattavia lääkkeitä mutta ei kenties tehdä lääkärin ehdottamia elämäntapamuutoksia. Laiminlyödään itse omaa henkistä ja fyysistä terveyttä ja vaaaditaan terveydenhuoltoa korjaamaan se. Odotetaan että joku muu tekee, hoitaa ja huolehtii. Mielellään ilmaiseksi. Se maksaa, eikä sellaiseen ole enää rahaa. 

Ylihoitamista tapahtuu ihan tutkitusti työterveyden puolella, ei julkisella todellakaan. 

Tapahtuu julkisellakin. Esimerkki viime talvelta oli äitini. 96v muistisairas lakkaa syömästä ja juomasta. Menee kotona huonoon kuntoon. Ei pääse enää vessaan eikä iäkäs huonosti liikkuva puolisokaan pysty enää auttamaan vessareissuissa. Äiti toimitetaan sairaalaan suonensisäistä nesteytystä varten. On siellä nesteytettävänä jonkin aikaa ja vointi paranee niin, että voidaan taas kotiuttaa. Kotona ei - edelleenkään - syö eikä juo. Ei siis syönyt ja juonut siaraalassakaan, mutta siellä olikin se suonensisäinen nesteytys, minkä ansiosta pysyi hengissä. Menee muutama päivä ja taas huonossa kunnossa. Taas ambulanssilla sairaalaan nesteytettäväksi. Näitä nesteytysreissuja äiti teki 3 kuukauden aikana 4 kertaa. Joka kerralla siis sama juttu eli kun palasi kotiin, ei edelleenkään syönyt eikä juonut. Kierre päättyi vasta neljännellä kerralla, kun lääkäri teki saattohoitopäätöksen. Vaikka äiti ei kotiin palattuaan edelleenkään syönyt eikä juonut, ei enää toimitettu sairaalaan vaan äidin annettiin vihdoin nukkua rauhassa pois. Tällä ylihoitamisella äidin elinikää saatiin pidennettyä kolmella kuukaudella ja siitäkin ajasta äiti oli suurimman osan sairaalassa. Tilanne, mitä ennen muistisairauttaan äiti ei olisi missään tapauksessa halunnut. Ja ihan siis julkisella tämä.