Reipas ja tunnollinen lammas

Muistan 1970-luvulla oppikoulusta yhden opettajan, jolla oli jokaisesta luokassa tapahtuneesta "perseilystä" tapana kirjoittaa yksi lisäläksy liitutaululle  Siis niiden normaalien läksyjen lisäksi. Ja ne lisäläksyt koskivat siis kaikkia muitakin oppilaita eikä vain sitä "perseilijää". Oppimisen kannaltahan tuo oli hyvä juttu, kun sitten kirjoitettiin esseitä yms aiheesta X, Y ja Z eikä ollut vielä edes nettiä vaan sitten piti käydä kirjastosta etsimässä tietokirjoista tietoa, jos kotona ei tietokirjoja ollut. Luokkakaverin "perseily" oppitunnilla ei ollutkaan mikään hauska ja kaikkia naurattava juttu vaan kävikin just päinvastoin eli luokkakaverit olivat vihaisia "perseilijälle". Sen opettajan tunneilla ei kovin usein "perseilty". Oli jo silloin sitten niitäkin opettajia, joita juuri kukaan ei kunnioittanut. Kunnioituksen puute johtui lähes kokonaan siitä, että mistään ei seurannut oppilaalle mitään muuta ikävää kuin korkeintaan käytösnumeron aleneminen. 

Mä aloin kehittää omaan elämääni muutakin sisältöä kuin lastenhoidon jo silloin, kun nuorempi meni ekalle luokalle kouluun. Ja mitä enemmän lapset olivat kavereillaan, harrastuksissaan jne, sitäenemmän mulla oli aikaa tehdä omia juttuja. Oli mukavaa, kun pystyi sopimaan ystävien kanssa yhteisiä menoja ilman, että tarvitsi ensin koittaa saada jostain lapsenvahti. Kaikista mukavinta lasten aikuistumisessa kuitenkin oli, ettei tarvinnut enää omalla esimerkillään kasvattaa. Miten rentouttavaa oli hillua koko vapaapäivä yöpaidassa, antaa roskapussien odottaa tuulikaapissa, syödä ja juoda muuallakin kuin ruokapöydän ääressä, jättää likaiset astiat lavuaariin odottamaan hetkeä, kun huvittaa laittaa ne tiskikoneeseen, syödä aamiaiseksi vaikka berliininmunkki  jne jne. Ainoastaan pienempien ruokamäärien valmistaminen tuntui aluksi oudolta,mutta siihenkin tottui. 

Vierailija kirjoitti:

Selvähän se on, ettei kukaan pysty ottamaan määräänsä enempää toisen tavaroita kotiinsa, ainakaan huonekaluja.

Yleisesti kyllä tämän ketjun kommenteista ja asenteista vanhaa tavaraa kohtaan huokuu suomalainen perijuntti maku. "Ei saa kiintyä tavaroihin, ei saa haalia tavaraa nurkkiin". Alempi keskiluokka yrittää hallita konmarittamisella ahdistusta siitä, kun rahat ei riitä mukavan kokoiseen kotiin järkevällä pohjaratkaisulla. Harmaa sohva, valkoinen Teema-astiasto, sielukas julistekollaasi seinällä jostain Deseniolta ja Rustasta viimeisimmän muodin mukainen vaasi. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin asti niin tuollainen vantaalaiskaksio-estetiikka on jo harvinaisempaa, persoona ja historia näkyvät toisella tapaa ihmisten kodeissa. 

Onko se sitten jotenkin paha asia,  jos haluaa kotinsa näyttävän avaralta, kun kerran ei ole isompaankaan asuntoon varaa? Ihan mielenkiinnosta kysyn, miten ruotsalainen sisustaisi 43 m2 vantaalaiskaksion?

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ymmärrä hamstraamista mutta itse en taas ymmärrä sielutonta sisustustyyliä joka omaakin sukupolvea vaivaa. Siis että hankkiudutaan eroon suvun vanhoista täyspuisista kalusteista ja kristalleista ja hankitaan Ikeaa tilalle? Mikä ei kestä aikaa. Maailma hukkuu tavaraa mutta kaikki halua nyt samaa tyyliä mikä on taas auttamattomasti pois muodista 10v päästä, ei kestä, ja päätyy kaatopaikalle tässä ylikulutusajassa. Itse olen 30 jotain ja etsin antiikkia, vanhaa ja mummolamaista ja kaikki mikä neliöihin mahtuu otetaan vastaan.

Enää ei asuta maaseudulla isoissa omakotitaloissa, joissa on pihapiirissä aitta, jonne voi kärrätä sellaiset huonekalut ja muut tavarat, joita ehkä 50 vuoden päästä joku haluaa. Mäkin halusin 20-vuotiaana erilaisia juttuja kuin 40-vuotiaan, nyt 60-vuotiaana erilaisia juttuja kuin 40-vutiaana ja jos vielä taprpeeksi pitkään ekän, niin ehkä 80-vuotaana taas jotain muuta kujn 60-vuotiaana. Tavaraa nyt vaan on niin paljon ja koska lapsiluku on pienentynyt jo pitkään, on ihan eri asia jakaa yhden vainajan kamat kuudelle kuin yhdelle tai kahdelle. Kirjoitin ketjussa aiemmin Singerin ompelukonepöydästä, jonka ostin nettikirppikseltä. Mun isoäidillä, joka kuoli ollessani 9-vuotias, oli just sellainen Mutta kenen meidän suvussa olis pitänyt säilyttää se mummin pöytä, jotta olisi sitten 50 vuotta myöhemmin voinut antaa sen mulle? Mun mielestä suurin ongelma on se, ettei ihmisillä ole enää varastotilaa. Asunnot pienenee koko ajan. Ennen kaksio oli 55 m2, nyt jo kolmio on 55 m2. Missä siellä säilyttää tavaraa, jota kenties haluaa 30 vuoden päästä? 

Mitä noin muuten tulee sun kommenttiisi, niin mä lähdin lapsuudenkodisatani syksyllä 1980. Elettiin ihan uutta vuosikymmentä ja oli kaikkea uutta. Enää ei ollut cool ne vauvankakanväriset keittiönkaapinovet yms. Mun ekassa omassa kodissani oli kasarille tyypillistä mustaa ja valkoista. Ehkä joku turkoosi sohvatyynyt. Mutta ei todellakaan mitään oranssia, okraa, sammalenvihreää, ruskeaa tms. Ei tämä ole mikään nykyajan juttu, että muoti muuttuu - myös sisustuksesta - ja parikymppistä ei kiinnosta sisustaa kotiaan omaksi mummolakseen. Se toki olisi hienoa, jos suvun kamat voisi aina varastoida jonnekin ja sieltä sitten käydä hakemassa kukin, mitä itse tarvitsee, mutta kun 1960 luvulla maaseudulle rakennetuissa omakotitaloissakaan ei ole enää mitään aittoja, jossa kaikkea mahdollista voisi varastoida. 

Nro 487: "Se muuttaisi hautausmaan kaatopaikaksi🤔  Tietty jos sen arkkupaidan tekee jostain luonnonkuidusta, niin ihan ok, mutta muille materiaaleille on olemassa lakejakin.  Esim arkun päällinen  ei saa olla keinokuitua ja muut osat oltava maatuvia.  Puinen leikkuulautakin on ok, mutta kipot/kupit yms ei.  

Ja olisko se vainajaa kunnioittavaa tunkea arkku täyteen tavaroita, jotka ei kelpaa kenellekään?  Minusta kuulostaa tosiaan enemmän jätteiden dumppaukselta"

Olet oikeassa siinä, että maatumaton esine ei oikein käy hautausmaalle, kun siihen samaan hautapaikkaan on jossain vaiheessa tarkoitus haudata taas joku muukin. Mutta tuohon vainajan kunnioittamiseen, niin kysehän oli just niistä vainajalle tärkeistä esineistä. Ei jostain kiposta tai kupista, jonka se vainaja olisi voinut itsekin elinaikanaan nakata roskiin tai edes myydä. 

Mä kyllä tiedän, että on paljon vanhuksia, jotka ihan oikeasti kuvittelevat, että jokin esine, joka heille on aikoinaan maksanut tulotasoonsa nähden paljon, olisi seuraavalle sukupolvelle todella arvokas. Siis rahallisesti. Mutta oikeesti ensin konmarittaminen ja sitten kuolinsiivoustrendi aiheutti sen, että niitä mummon Myrnia ja muita oli kirpputoreilla myynnissä niin paljon, ettei lopulta kaikki menneet enää kaupaksi. Pitää olla jo oikeaa antiikkia tai sitten jokin erittäin harvinainen esine (esim Aallon maljakoissa on joitakin, joita on valmistettukin vain hyvin pieni määrä), jotta siitä saisi nykypäivänä kymppiä paria  enempää. Ja siihen kun sitten lisää sen työmäärän, mikä myymisessa, pakkaamisessa ja postittamisessa on, niin äkkiä on sekin plus miinus nolla.