Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 185: "Kuulostaa ihan kivalle. Yhteisöllisyys ja toisten auttaminen on hyvä asia! Kannatan ja olen jo pitkään tehnyt ja teen koko ajan tämän tyylistä työtä ja harrastuksia!"

Yhteisöllisyys on ihan kivaa, jos ymmärtää, mitä yhteisöllisyys on ja tykkää sellaisesta. Moni kuitenkin tuntuu kaipaavan sellaista yhteisöllisyyttä, että kun minä tarvitsen sinulta jotain, sinä riennät antamaan sen minulle. Mutta kun sinä tarvitset minulta jotain, minulla on silloin tärkeämpääkin tekemistä. Paljon on palstallakin vuosien varrella puhuttu mm ystävyyyden kohdalla vastavuoroisuudesta. Pääasiassa tosin yhteydenpidon suhteen, mutta muutenkin. Moni auttamishaluinen on todennut ajan myötä olevansa vain hyväksikäytetty. Eli kun vihdoin itse tarvitsisi auttamiensa ihmisten apua johonkin, nämä katoavatkin kuin pierut Saharaan. Eli se siitä "yhteisöllisyydestä"

Olin 18 v. Ihan hyvin on siivet kantaneet.

Vierailija kirjoitti:

On ikävää kun me ihmiset olemme niin yksinäisiä että anonyymi keskustelusivu on ystävämme. Ja tukemme, turvamme.

Tai sitten ei vaan viitsi klo 7 arkiaamuna alkaa soittelemaan ystävilleen. Varsinkaan sellaisille, jotka ovat vielä työelämässä ja lähdössä silloin töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko koko aloitukseen 😡

 

 Vähänpä sinulla on tietoa ja elämäkokemusta😁

En minäkään usko. Jos ihmistä kohtaa suru yöllä, niin tuskin se täällä on heti kertomassa asiasta. 

Kas kun ei ole Iltalehteen otettu yhteyttä: "Iäkäs nainen kuoli yöllä kotonaan, katso kuvat!"

Jaa. Minä ainakin kirjoitin täällä tuntemuksistani kun isä kuoli aikaisin aamulla.

Ja minä, kun äitini kuoli varhain aamulla.

Jos tuo maksumuurin takana oleva artikkeli siis koski työelämän muutoksia, niin sehän nyt on selvää, ettei kehitys ole pysähtynyt. Mä en kuulu ihan tuohon ikäluokkaan vaan täytän ensi kuussa 63v, mutta kun vuonna 1979 lukiossa meillä pitkän matematiikan opiskelijoilla oli mahdollisuus suorittaa atk-kutrssi, niin me kirjoiteltiin nollia ja ykkösiä paperille. Luokassa oli pääte ja varsinainen tietokone jossain Otaniemessä VTT:n konesalissa. Mehän ei siihen päätteeseen saatu edes koskea vaan katsottiin vaan vierestä, kun opettaja näytti, miten se toimii. 

Kun kasarin alussa aloitin työt sairaalamaailmassa, kaikki potilasasiakirjat olivat vielä paperimuodossja ja röntgenkuvatkin filmillä. Yhden talven olin röntgenissä kehittäjänä eli siellä pimeähuoneessa kehitin kuvia. Ennenkuin vaihdoin vuosituhannen vaihteessa sairaalamaailmasta it-alalle, oli labrat ja röntgenin tiedot jo kaikki sähköisinä ja potilaskertomuksetkin kovaa vauhtia muuttumassa sähköisiksi. Ensin merkkipohjaisiksi ja sitten graafisella käyttöliittymällä varustetuiksi. Nykyisin sitten jo selaimilla ja mobiililaitteillakin toimiviksi. Eipä ole enää pimeähuoneita kehittäjineen ja jos haluat omat röntgenkuvasi, saat ne rompulla etkä isossa kuvakuoressa filmeillä. Kohtahan ne kuvatkin on Kanta-arkistossa eli et tarvitse enää sitä romppuakaan. Harva lääkäri tai sairaanhoitajakaan käyttää enää sitä vanhanaikaista verenpainemittaria vaan joka paikassa on jo digitaaliset. Jopa potilailla kotonaan. 

On ihan selvää, että kun tulee uusia laitteita ja uusia ohjelmistoja (niin töissä kuin kotonakin), niiden käytön joutuu opettelemaan. Näin on ollut koko sen ajan, kun tuo jutussa ollut 50-60 -vuotiaiden ikäluokka on ollut työelämässä. Eipä sillä muovikansissa olleella valokuvalla varustetulla bussikortillakaan ole pääkaupunkiseudun joukkollikenteessä tehnyt vuosikymmeniin enää yhtään mitään, vaikka kasarilla tekikin. Ei tee enää käteiselläkään, vaikka vielä muutama vuosi sitten sillä pystyi maksamaan matkansa.