Reipas ja tunnollinen lammas

Linkin takana olevan mielipidekirjoituksen mukaan 20-24v naisilla on maksuhäiriömerkintöjä yli 6%:lla naisia ja yli 9 %:lla miehiä. Minusta tuo ero ei ole mitenkään merkittävä, koska tuossa iässä ei kenelläkään pitäisi vielä olla maksuhäiriöitä. 35-39v miehistä yli 15%:lla on maksuhäiriömerkintä, mutta ei kerrottu ikäryhmän naisten maksuhäiriömerkinnöistä mitään. Edelleen 6% vai esimerkiksi 12%? 

"Tuoreen tutkimuksen mukaan pojille kerrotaan sijoittamisesta ja yrittäjyydestä, tytöille kuluttamisesta ja hintojen nousun vaikutuksesta arkeen". Tämä varmaan pitääkin paikkansa. Miksi vanhemmat sitten toimivat näin lastensa ja nuortensa suhteen, onkin hyvä kysymys. Onko taustallla vanhakantainen ajatus,. että miehen tehtävä on tuoda leipä pöytään ja naisen tehtävä huolehhtia siitä, että raha riittää ruokaan, lasten vaatteisiin jne? Mun vanhemmillani on vain 2 tytärtä, mutta molemmilla tyttärillä sekä tyttö että poika. Ihan samanlaisen kasvatuksen talousasioiden hoitamiseen sekä siskoni että minä olemme antaneet lapsillemme. Johtuuko tämä siitä, että meillä ei ollut veljiä, joita olisi aikoinaan kasvatettu jotenkin eri tavalla? Voi hyvinkin johtua, koska olemme sitä ikäpolvea, jolloin oli varsin selkeitäkin eroja poikien ja tyttöjen kasvatuksessa. 

Paras "lahja", minkä kirjanpitäjänäkin työskenneeltä äidiltäni sain, oli vuosibudjetin tekemisen opettaminen. Ja se, että joka ainoa kuukausi laitetaan rahaa säästöön. Säästöön laitettava summa pistetään siihen vuosibudjettiin menot-sarakkeeseen  ja vaikka se joinain kuukausina olisikin ollut vain yksi markka, se säästettiin silti. Näin säästäminen jäi ikäänkuin selkäytimeen ja kun opiskelujen jälkeen siirtyi työelämään, säästämisen lisäksi budjettiin lisättiin sijiottaminen. Lisäksi äiti aikoinaan muistutti, että vain asunnon saa ostaa velaksi ja silloinkin pitää olla realisti eikä ottaa suurinta summaa velkaa, minkä joku pankki hövelisti olisi myöntämässä. Ymmärrän kyllä sen, että koska kuulun ikäluokkaan, jolla ei ollut nuorena vielä pikivippimahdollisuuksia ja osamaksukauppakin oli vielä aika alkutekijöissään, nykyisin nuorilla on paljon enemmän houkutuksia elää yli varojensa. Niin ja vielä senkin äiti aikoinaan sanoi, että kenellekään ei pidä lainata rahaa eikä lupautua kenenkäään lainojen takaajaksi. Jos jotain haluaa auttaa taloudellisesti, niin voi lahjoittaa rahaa, mutta vain sellaista rahaa, joka on ylimääräistä ja jolla noin muuten voisi vaikka pyyhkiä takapuolensa. Nämä samat ohjeet ja opetukset olen antanut myös omille lapsilleni heidän sukupuolestaan riippumatta. 

Meillä mun vanhemmat (tai nykyisin siis enää isä), siskoni, omat lapseni ja siskoni lapset asuvat kaikki alle 10 km etäisyydellä toisistaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki kävelymatkan päässä. Aikoinaan vietettin joulua koko porukalla mun vanhempieni luona ja he järkkäsivät joulun, mutta sitten vuoro siirtyi aina vuorotellen mulle ja siskolleni. Kun porukkaa alkoi olla enemmän ja sen myötä myös enemmän allergioita ja erikoisruokavalioita, alettiin siskoni kanssa akaa valmistelut ihan riippumatta siitä, kumman uona joulua vietettiin. Meillä oli tapana noin viikkoa ennen joulua istua yhdessä tapaksia ja punaviniä nauttien ja samalla sovittiin, kumpi tekee tänä vuonna mitäkin. Kumpikin maksoi itse sen, mitä omalle työlistalle kuului. Asutaan samassa taloyhtiössä, niin oli aattona helppoa kantaa vaan omsta keittiöstään valmiiksi tarjoluastioissa siihen huusholliin, jossa joulua vietettiin. 

Mulla ei ollut koskaan ongelmaa exän vanhempien kanssa, koska he olivat Jehovan todistajia eivätkä edes viettäneet joulua. Kun joulua vietettiin mun siskollani, hän kutsui sinne  myös appivanhempansa. Nyt ollaan parina viime jouluna alettu luopua näistä sukujouluista. Nuoremmilla ei ole asunnoissaan tilaa isolle ruokapöydälle ja minä ja siskoni ei taas jaksettaisi enää järkätä koko härdelliä. Osa lapsista on alkanut viettää jouluja ihan oman ydinperheen kanssa ja jo viime vuonna päätettiin, että isä ja äiti on joka toinen joulu mun luona ja joka toinen siskollani. Viime joulun vietin yksin.  Nyt on edessä eka joulu ilman äiitä ja just siskoni kanssa juttelin, että jos mä nyt kuitenkin kutsuisin mun joulupöytääni muitakin kuin vain isän. Joten vähän nyt selvitellään, mitä joulusuunnitelmia nuoremmilla on tälle vuodelle. Vuosi sitten heitin mäkeen mun 12 hengen ruokapöydän ja uuteen mahtuu parhaiten 4-6, mutta tiivistäen ja jatkolevyllä 8. Eli koko porukka ei mahdu enää mun ruokapöydän ääreen.

Vierailija kirjoitti:

Juu raha kelpaa aina.  Mutta entä jos niillä vanhuksilla ei ole sitä rahaa, tavaraa taas vuosien mittaan kertyneenä liikaakin.

Pienistä eläkkeistä ei maksella jälkeläisten asuntolainoja.

Jos on pienet eläkkeet ja rahasta pulaa, niin miksi sitten ne vähät rahat on pitänyt käyttää tarpeettoman tavaran ostamiseen?

Tai miksei rahapulassaan myy niitä ylimääräisiä tavaroitaan? Jos siis olettavat, että niillä on jotain arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni äiti  ja sinkkutäti ovat täsmälleen samanlaisia. Selitän heidän käytöksensä niin, etteivät he tarvitsevat jonkun mystisen ja syvälle menneen syynsä vuoksi jatkuvuuden tunteen esineiden kautta. En siksi raaski sanoa heille ei, vaan otan ne vastaan. Pakkaan pahvilaatikoihin ja vien kierrätyskeskukseen. Eivät he tule tarkistamaan olemmeko hillonneet heidän rojunsa. Ja jos kysyisivätkin sanoisimme, että ovat turvallisesti kaapissa ja nyt emme jaksa sitä kaappia avata. Eivät niin röyhkeitä ole, että tekisivät tarkistuksen kaappeihin asti.

En näe järkeä vääntää asiasta, vaan hymyillen kiitän. Heille tulee hyvä mieli ja se olkoot heidän oikeutensa.Kaikessa ei tarvitse olla niin umpirehellinen ja taistella oikeuksistaan.

 

Mitä kautta jatkuvuuden tunne tulee jos ei esineiden kautta? Toki muistojen, mutta esineet kantavat myös muistoja ja tarinoita,

Esineessä ei ole mitään muistoja eikä tarinoita, jos se kipataan vaan jonnekin kierrätyskeskukseen tai itsepalvelukirppikselle tai joku lapsenlapsista tai näiden puolisoista myy sen kirppiksellä. Kirjoitin just kommentin, missä esineen muistot ja tarinan tunteva ihminen oli ihan itse myymässä esinettä. Hän kertoi mulle ne muistot ja tarinan, joka siihen soppakauhaan liittyi. Jos vain hänen tyttärensä tai joku lapsenlapsensa olisi ollut myymässä niitä, olen aika varma, että esineen muistot ja tarina eivät olisi päätyneet soppakauhan uudelle omistajalle eli mulle. 

Nro 81: "Näinhän se menee.  Kesällä kuoli vanha naimaton sukulaisnainen, sota-ajan ja pulavuodet elänyt.  Omalla työllään sitten vaurastui ja osti kodin täyteen kaikkea kaunista, huonekaluja, mattoja ja koriste-esineitä.  Ei ihan nykymakuun istuvia. Niitä hellästi vaali ja piti hyvässä kunnossa  Kuolinvuoteellaan oli hädissään ja vannotti meitä, että pidämme hyvän huolen hänen aarteistaan eikä anneta kenenkään heittää niitä roskiin. Lupasimme tietenkin niistä hellästi huolehtia ja hän kuoli hyvällä mielellä.  Valitettavasti lupauksen antohetkellä jo tiesimme, ettei sitä ole mitään mahdollisuutta pitää, kun kukaan ei sellaista tavaraa nykyään halua. Toki koetamme kierrätyskeskukseen viedä ja kirpputorilla myydä, jos vaikka jotakin menisi eteenpäin."

Kymmenkunta vuotta sitten olin kiertelemässä kirpputorilla. Siellä oli vanha nainen noin 50v tyttärensä kanssa myymässä vanhoja tavaroita. Juteltiin siinä tovi ja nainen kertoi, että on saanut paikan palvelutalosta ja muuttamassa sinne. Kodin tavaroista ei pieneen palvelutalon yksiöön mahtunut kuin pieni osa. Kerroin vanhukselle, että mä tykkään käyttää sunnuntaisin ja juhlapäivinä vanhoja astioita. Mielelläni sellaisia, joilla on jokin historia. Hän kertoi myynnissä olevasta hopeisesta keittokauhasta, jonka hän ja nyt jo edesmennyt miehensä oli saanut sotavuosina häälahjaksi. Kauhassa oli kauniisti kaiverrettuna nimikirjaimet ja päivämäärä. Miehensä oli viimeisen vuoden ollut rintamallakin ja ostaessani sen soppakauhan kerroin vanhukselle, että tämä kauha tulee sitten olemaan meillä itsenäisyyspäivänä juhlapöydässä. Naisen silmäkulmasta alkoi valua kyyneleet ja hän hymyillen sanoi, että on iloinen siitä, että hänelle niin tärkeä ja rakas esine pääsee "jatkamaan elämäänsä" jonkun toisen juhlapöydässä eikä joku esimerkiksi askartele siitä korvakoruja tms. 

Joskus voi olla hyvä valehdella kuolevalle, mutta joskus vanhukselle voi itselleenkin tuottaa iloa, että hänelle tärkeä esine siirtyy jollekin sellaiselle, joka arvostaa ko esinettä.