Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 66: "Sisko teki saattohoito-päätöksen lääkäreiden kanssa, oli tarkoitus käydä asia läpi meidän muiden kanssa,  mutta äiti huononi niin nopeasti."

Olen pahoillani, miten huonosti hoidettu tuo saattohoito ja kotisairaalakin ilmeisestikään ei osannut informoida siskoasi asioista. Ei mun äitini kohdalla sen paremmin saattohoitopäätöksen tehnyt lääkäri kuin kotisairaalakaan informoinut mitenkään mua ja siskoani, mutta informoivat isääni. Eli yksi henkilö kyllä riittää ja jos kotona asuva on saattohoidossa, yleensä sitten se, jolle menettelytavat on kerrottu, kertoo tarpeen mukaan muille omaisille. Mutta siis mun isäni luona kotisairaalan lääkäri ja sairaanhoitaja tulivat käymään samana päivänä, kun äiti kotiutui sairaalasta. Ja silloin jättivät mm tarvittavat kipulääkkeet (sellainen opiaatti, jota annetaan vain pieni määrä ruiskulla suuhun ja joka imeytyy suun limakalvoilta eli ei tarvitse pystyä enää edes nielemään) sekä kotisairaalan opasvihkosen ja vielä kävivät isän kanssa läpi, miten isän pitää toimia, kun äiti kuolee. Teidän kohdalla ilmeisesti ohjeet jäivät antamatta, mikä on sitten kotisairaalan moka ja iso sellainen.

Nri 351: "Edunvalvontavaltakirja ei tarkoita edunvalvontaa. Se on valtakirja, joka astuu voimaan vasta sitten, kun henkilö joutuu sairaalaan tms eikä pysty omia asioitaan hoitamaan. Edunvalvontavaltakirjassa henkilö määrää mitä valtuutettu saa tehdä ja mitä ei, jos hän joutuu toimintakyvyttömäksi. Edunvalvonta haetaan myöhemmin  erikseen, jos tilanne sitä vaatii. "

Näin juuri. Mun mielestä edunvalvontavaltakirjan etuna on, että siinä valtuutuksen antaja itse määrittelee paitsi sen, kuka saa hoitaa hänen asioitaan sitten, kun ei enää pysty, myös sen, mitä asioita ja miten valtuutettu saa hoitaa. Kun valtuutuksen tekee itse, voi tehdä siitä oman toiveensa mukaisesti suppeamman tai laajemman. Esimerkiksi vaikka sen, onko valtuutetulla vanhuksen tarvitsemien palveluiden maksamiseksi oikeus myydä vanhuksen omistamaa metsää. 

Mua ei enää ulkomaanmatkailu kiinnosta, koska olen reissannut jo ihan riittävästi. Tai no Irlannissa haluan käydä, kun jään eläkkeelle.  Miksi en sitten reissaa Suomessa? Ei tarvitse, koska asun täällä. Ulkomaillehan lähtee nimenomaan kokemaan jotain erilaista. Suomessa kaikki kaupungit tuntuvat olevan suunniilleen toistensa kopioita. Samat ketjuravintolat, ketjuhotellit ja ketjukaupat joka paikassa. Historialliset nähtävyydet kuten Turun linna, Suomenlinna, Porvoon puutaloalue jne on jo nähty. 63 vuotta olen asunut pääkaupunkiseudulla ja kun tänne jotain uutta tulee, niin vooin käydä katsomassa. Toissakesänä kävin katsomassa Esplanadin palmut. Bussilipun verran maksoin matkasta. Palmut tuli nähtyä, ei tarvitse nähdä toista kertaa. En mä ulkomailla reissatessakaan käynyt samoissa paikoissa montaa kertaa. Yksi kerta riitti per paikka.  Lapissa en ole koskaan käynyt, mutta se ei oikeastaan edes kiinnosta. Jos harrastaisin laskettelua, tunturivaellusta tms, niin voisi kiinnostaakin. Lapsuudessa tuli kierrettyä Suomea ja Kolit, Hiidenkirnut yms on jo kertaalleen nähty.  Mulla myös sama kuin yhdellä aiemmalla kirjoittajalla eli paikka, minne voisin mennä, edellyttää hyviä julkisia kulkuyhteyksiä. Jos jonkun kaupungin kaikki nähtävyydet on kierrettävissä kävellen, ei siellä viikkoa saa kulumaan. 

Nro 40: "No ihan vaan lava-autolla kuljetettiin. Meille muille oli yllätys, kun sairaanhoitajasisko joutui pikaisesti päätöksen tekemään.

Kuolemassa on paljon asioita, mitä voi itse hoitaa. Näistä ei pal puhuta"

Milloin tuo tapahtui? Ja missäpäin Suomea?  Mun äitini oli myös viimeiset viikot kotona saattohoidossa ja kotisairaalan asiakkaana. Isää oli ohjeistettu, että kun äiti kuolee, isä soittaa suoraan sinne kotisairaalaan ja sieltä he järjestävät kaiken. Äiti kuoli varhain aamulla ja isä soitti heti ohjeen mukaan kotisairaalan antamaan numeroon. Sieltä tuli muutaman tunnin päästä lääkäri toteamaan kuoleman ja iltapäivällä sitten joku hautaustoimisto tms kävi noutamassa ruumiin. Ja tämä siis nyt toukokuussa Vantaa-Kerava hyvinvointialueella. 

Mun äitini kuoli toukokuussa enkä ole surrut äitini kuolemaa vielä yhtään, koska kuolema oli äidille itselleenkin vain helpotus. Mutta jos puhutaan äidin menettämisen aiheuttamasta surusta, niin mulla meni siihen ehkä noin puoli vuotta. Koin menettäneeni äidin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Kun äidin muistisairaus paheni siihen pisteeseen, ettei hän omasta mielestään koskaan ollut lapsia hankkinutkaan eikä koskaan mennyt edes naimisiin vaan kaipasi vain äitiään, isäänsä ja sisaruksiaan (jotka kaikki kuolleet jo kauan sitten), mun suruni alkoi helpottua. Kun äiti sitten kuoli ja pääsi sinne - eli hautausmaalle lapsuutensa kotipaikkaunnalle, missä nämä hänen kaipaamansa muutkin jo makasivat haudoissaan - mulle tuli vain helpottunut olo. Tilanne olisi varmaan ollut toinen, jos äiti olisi kuollut johonkin syöpään tms ja ollut tolkuissaan loppuun asti.