Reipas ja tunnollinen lammas

Kännykkä aiheutti mulle ahdistusta niin kauan, kun muistisairas äitini oli elossa. Ihan vain siksi, että en voinut pitää puhelinta äänettömällä ja isä saattoi soittaa ihan milloin tahansa. Vaikka kolmen aikaan yöllä. Kun äiti sitten veteli ihan viimeisiään ja oli jo vuodepotilas, aloin laittaa kännykän äänettömälle yöksi. Enkä enää mene vessaan, asunnon alakertaan, roskia viemään jne kännykkä mukanani. Tässä oli kyllä äidin kuoleman jälkeen pientä opettelua, kun oli 1,5 vuotta tottunut siihen, että kännykkä on aina käden ulottuvilla. 

Mä tykkään älyluurista oikeastaan siksi, että puhelimen soidessa koko näyttö on kirkkaanpunainen, jos soittaja todennäköisesti on puhelinmyyjä tai muu häirikkösoittaja. Voi vaan katkaista koko puhelun eikä tarvitse edes vastata. Ei ole syytä olettaa, että outo numero olisikin työpuhelu, johon pitäisi vastata.  Kun lähden kotoa jonnekin, laitan kännykän soittoäänen pois ja vain värinälle. Näin muut ihmiset eivät esimerkiksi bussissa häiriinny, jos joku soittaa mulle ja kun katson kuka enkä halua juuri silloin vastata, voi kännykkä väristä ihan rauhassa mun käsilaukun pohjalla. Viestit luen ja niihin vastaan kun ehdin. Kaikki tuttuni tietävät tämän. Saatan vilkaista saamani viestin kesken etäpalaverinkin, mutta vastaan viestiin vasta sitten, kun mulla on aikaa. Mulla on sekä iltavirkkuja että aamuvirkkuja tuttuja ja joskus on illan viimeinen viesti tullut about klo 02 ja aamun ensimmäinen jo klo 04:30. En todellakaan valvo 24/7 vain siksi, että ihmiset lähettelee mulle viestejä. Mukavampi tuo älyluuri on kuin lankapuhelin. Saihan senkin hiljaiseksi ottamalla töpselin pois seinästä tai nostamalla luurin pois paikoiltaan, mutta sitten ei tiennyt, oliko joku yrittänyt tavoittaa. Siis sellainen, jolle olisi ihan ok soittaa takaisin.

Joten kannattaa käyttää kännykän eri toimintoja aina kulloisenkin tilanteen mukaan, niin ei tarvitse ahdistua. 

Mä olen oikeastaan vasta nyt kuuskymppisenä tajunnut, että en ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa, että olisin voinut varmasti sanoa, mitä haluan 10 vuoden päästä. Elämä kun menee eteenpäin ja asiat, joita joskus aiemmin ehkä pitikin aika tärkeinä, mukavina tai tavoittelemisen arvoisina, ei sitten myöhemmin enää olekaan sitä. Elmään voi tulla matkan varrella asioita, jotka muuttavat kaiken. Joko niin, ettei jotain ole enää mahdollista saada, tai ei enää haluakaan saada.  Eli se vastaus "ehkä joskus, mutta ei nyt" tarkoittaa ainakin mulle samaa kuin vastaus "en tiedä, mitä jokus hamassa tulevaisuudessa haluan". 

Ymmärrän hyvin ärsytyksen, jos toinen haluaisi joko kyllä tai ei vastauksen eikä mitään ehkä vastausta. Näissä on kuitenkin se riski, että jos sanoo "kyllä, joskus myöhemmin" toinen ottaakin sen lupauksena. Ja sitten et voikaan enää muuttaa mieltäsi, kun kerran olet joskus aikoinaan "luvannut". Tai jos sanoo ei, niin siitäkin voi tulla myöhemmin konflikti ja toinen toteaa "mutta sinähän sanoit, että et halua". 

Asuntoasiastasi mulle tuli mieleen, että ehkä mies olisi ihan valmis  hankkimaan yhteisen asunnon, mutta kokee just nyt uuden asunnon etsimisen sekä kahdesta asunnosta tehtävät muutot työläinä. Tai voi olla sekin, että vaikka kahden asunnon välillä ravaaminen ei sekään ole kivaa, asuntolainan ottaminen (joko teille molemmille omat lainat tai sitten yhteinen laina) voi tuntua juuri nyt liian suurelta riskiltä. Ehkä kaikki uutiset konkursseista, lomautuksista, irtisanomisista jne ovat saaneet miehen miettimään, millaiseen pulaan joutuu asuntolainan kanssa, joa kaikki elämässä ei menekään suunnitelmien mukaan. Suomen talouden näkymät eivät tällä hetkellä kovinkaan monia houkuttele ison asuntolainan ottamiseen ja  asunnon ostamiseen, joten mietin, suostuisiko mies muuttamaan vähän isompaan vuokra-asuntoon? Ja sitten muutaman vuoden päästä voisi alkaa miettiä uudestaan asunnon ostamista? Jos asutte tällä hetkellä vuokralla, pystyisittekö tällä tavalla säästämään kumpikin omistusasuntoa varten enemmän kuin mitä tähän asti olette säästäneet, jolloin tarvittava lainasummakin sitten muutamien vuosien päästä olisi pienempi? Jos taas kumpikin asutte jo omistusasunnoissa, voisiko asuntojen myynnistä saadut tulot sijoittaa pariksi vuodeksi johonkin? Yhteinen vuokra-asuntohan ei tulisi olemaankaan teidän loppuelämänne koti, joten asunnon voisi vuokrata vähän vanhemmastakin taloyhtiöstä ja halvemmalta alueelta, jolloin vuokrakaan ei olisi niin suuri kuin paraatipaikoilla olevissa uusissa asunnoissa.

Tai sitten alat katsella itse sua miellyttäviä myytävänä olevia asuntoja ja lähdette vain kiertelemään asuntoesittelyihin. Ehkä jokin niistä asunnoista sitten olisikin sellainen, että mies asunnon nähdessään toteaisi, että joo, tämä olisi hyvä. Ajan tällä takaa sitä, että jos pitää vaan käyttää mileikuvitustaan ja miettiä, milainen asunto olisi kiva, niin ei ehkä tule mitään sellaista mieleen. Mutta jos näkee omin silmin sen "unelmiensa asunnon", tilanne muuttuukin. Kun mä aikoinaan ostin tämän nykyisen asuntoni, ei mulla ollut muuta mielikuvaa haluamastani asunnosta kuin että siinä piti olla molemmille lapsille omat huoneet. Vasta sitten, kun näin tämän asunnon, ajattelin, että tämä se on. Ja hyvin olen viihtynyt jo yli 30 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Kotona viihtymisestäkin on joku saanut ongelman. Naurattaa tuollainen vinkuminen komeroitumisesta.

M.53

Linkin takana olevassa jutussa oli kuitenkin kyse ihmisistä, jotka eivät haluaisi olla aina kotona, mutta he eivät syystä tai toisesta pysty lähtemään kotoaan tai lähteminen aiheuttaa ahdistusta tms. On ihan eri asia olla omasta tahdostaan yksin kotona. Minäkin viihdyn erinomaisen hyvin kotona, mutta ei mulle silti tuota ahdistusta tms, kun lähden kauppaan, viemään roskia tai koiran kanssa lenkille.  Voin vaihtaa naapurin tai toisen koiranomistajan kanssa muutaman sanankin ilman, että saan mitään paniikkikohtausta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vieras sanoo ettei halua kahvia,niin ei saa kahvia. Itse en juo enkä itselleni keitä,kahvinkeitin on miestäni ja vieraita varten.

On ihan eri asia, sanooko "en halua kahvia" vai "no ei mua varten tarvitsisi".

Toisaalta sitten voisi sanoa, että "kyllä kiitos". Nimittäin tuo vastaus "ei mua varten tartte keittää" kysymykseen "Haluatko kahvia?" voi johtaa myös siihen, että jos kysyjä on just hetki sitten juonut kahvia, niin sitten ei tosiaan keitä kahvia. Mä ainakin voisin keittää ihan vaan sitä toista varten kahvia, vaikka en itse sitten kahvia joisikaan, mutta jos toinen sanoo, ettei tarvitse, niin sitten en keitä. Onneksi omassa tuttavapiirissäni ei ole - enää - kursailijoita.

Nro 75: "Pointti tässäkin oli, että jätetään menemättä sellaisten ihmisten synttäreille, jotka eivät ole itselle tärkeitä. Sellainen olohan siitä tulee, jos joku peruu yllättäen paremman menon takia, ettei hän oikeasti välitä. Oli sitten kyse lapsesta tai aikuisesta."

Siitä nimenomaan onkin kyse. Olisi hyvä ymmärtää asia jo silloin, kun kutsuu synttäreilleen (tai mihin tahansa muualle) sellaisia ihmisiä, joille et ole tärkeä. Joille sun kutsusi on vain "plan B". Ja onhan sekin ihan mahdollista, että kutsujallekin nämä ovat "plan B" -ihmisiä eli jos juhliin ei syystä tai toisesta tulisikaan niitä, joiden toivoisi tulevan, tulisi edes joku. Edelleen olen sitä mieltä, että saipa sitten kutsun jonnekin, mikä on itselle "plan B" tai olet kutsujalle "plan B"-ihminen, kohteliasta olisi kieltäytyä kutsusta eikä jättää perumista viimetippaan tai pahimmassa tapauksessa tehdä ohareita. Mä vastaan myöntävästi vain sellaiseen kutsuun, jossa kutsuja on mulle tärkeä eikä mulla ole sille ajankohdalle sovittuna mitään muuta. Ja pyrin pitämään huolen, ettei mitään muuta siihen ajankohtaan tulekaan. Jos kuitenkin tulee (esim joku ketjussa puhui läheisen hautajaisista), perun tuloni heti, kun saan tietää, että hautajaiset osuu just samaan ajankohtaan. Mä en pidä mitään menoja "varalla", koska mielestäni se on epäkohteliasta sitä kohtaan, joka näkee vaivaa ja käyttää kenties rahaakin siihen. Mutta en myöskään kutsu itse sellaisia ihmisiä, joille mun järjestämäni juttu olisi "plan B". Näitä ihmisiä voi tavata sitten muuten ja vaikka vähän extempore eli kysyä vaikka, lähteekö toinen 15 minuutin päästä (jos siis asuu jossain lähellä) lenkille/pizzalle/kahville. Tai jos mulla on vaikka jotain asiaa seuraavana viikonloppuna stadiin, voin kysyä joltain,nähdäänkö siellä ja käydään kahvilla. Ei haittaa, jos toinen viimetipassa peruukin, koska mä en mene sinne tavatakseni tämän toisen vaan menen sinne jokatapauksessa ihan muista syistä. Sitten vaan jää kahvilassa käyminen väliin tai jos haluan kahvia, käyn kahvilassa yksin.