Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Varmasti on vaihdellut paikkakunnittain ja myös aloittain. Mä pääsin ylioppilaaksi 1980 ja marssin vaan Meilahteen HYKS:in työhönottoon. Siellä työntekijä kysyi, milloin voin aloittaa eli voinko aloittaa heti seuraavana aamuna. Mulle sopi, joten niin menin Lastenklinikalle sairaala-apulaiseksi.

Jos olit muualta Suomesta, niin et päässyt edes työhaastatteluun, kun ensimmäinen kysymys oli "onko sinulla asunto tiedossa". Jos ei ollut, puhelu päättyi siihen. Silloin pääkaupunkiseudulla oli asuntopula ja vuokra-asunnon saaminen oli vaikeaa.

Tuo on ihan totta. Asuntopulan takia moni sai olla onnellinen, jos pääsi edes alivuokralaiseksi jollekin. 

Varmasti on vaihdellut paikkakunnittain ja myös aloittain. Mä pääsin ylioppilaaksi 1980 ja marssin vaan Meilahteen HYKS:in työhönottoon. Siellä työntekijä kysyi, milloin voin aloittaa eli voinko aloittaa heti seuraavana aamuna. Mulle sopi, joten niin menin Lastenklinikalle sairaala-apulaiseksi. Sijaisuus oli kuukauden ja ennenkuin se ehti loppua, työhönotosta soitettiin ja tarjottiin muutamaa muuta sijaisuutta ja sain itse valita, minkä niistä otan. Muutenkaan ei tarvinnut itse töitä enää hakea vaan työhönotto soitti aina hieman ennenkuin edellinen työsuhde loppui. Tuon sairaala-apulaisen homman lisäksi olin HYKS:issä mm potilasmaksutoimistossa, konekirjoittajana, röntgenkuvien kehittäjänä, potilasemäntänä, aulavahtimestarina, yhdessä toimistossa tekemässä reikäkortteja, välinehuoltajana, toimistotyöntekijänä sairaskertomusarkistossa sekä lähettinä. Oleellista näissä hommissa oli se, että niihin ei tarvinnut mitään koulutusta ja ne olivat sijaisuuksia. Jotkut vain muutaman päivän sijaisuuksia ja jotkut taas pidempiä eli äitiyslomasijaisuuksia. Kun sitten opiskelin sairaanhoitajaksi, keikkahommia sai jo opiskelujen loppuvaiheessa ja valmistumisen jälkeenkin löytyi heti sijaisuuksia. 10 vuotta meni näin eikä tarvinnut olla päivääkään ilman töitä. Sitten tulikin ysärin lama ja kaikki muuttui. Sijaisia ei enää palkattu, monet avustavat toiminnot lopetettiin kokonaan ja teknologiakin kehittyi niin, ettei enää tarvittu ihmistä tekemään niitä töitä. 

Tuli tuosta vanhusten kunnosta vielä mieleen, että olin kasarilla vuoden verran sairaanhoitajana vanhainkodissa. Siihen aikaan sellaisia vielä oli. Ei siellä ollut esimerkiksi sairaalasänkyjä vaan aika matalat laverisängyt. Jos ja kun vanhus meni niin huonoon kuntoon, että hoitajien olisi pitänyt nostella, vaihtaa vaippoja tms, minkä vuoksi ergobnomian takia olisi pitänyt olla sairaalasänky, vanhus siirtyi sieltä varsin nopeasti sdeuraavaan paikkaan. Hyvin usein terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa oli sitten kuolemaansa asti, ellei sitten tullut jotain sellaista, minkä vuoksi toimitettiin sieltä sairaalaan ja ehti kuolla sinne. Tässä perhehoidossa saattaa olla kyse vähän samasta ajatusmallista eli ei ole tarkoituskaan, että vanhuksen voinnin heikennyttyä oltaisiin perhekodissa. Kuitenkin ympärivuorokautisen hoivan paikkoja ollaan koko ajan vähennetty ja vähennetään edelleen, niin mikäli nämä perhekodit yleistyvät, miten taataan se, että huonoon kuntoon menneille vanhuksille sitten kuitenkin löytyy nopeasti ympärivuorokautisen hoivan paikka? Vai kärrätäänkö ne vanhukset vaan lanssilla sairaaloiden päivystyksiin ja siellä sitten odottelevat, että jostain vapautuu edes kriisipaikka?

Nro 306: "Saako kysyä missä on näin huonosti? Isossa kaupungissa tuollaiset jonot, ehkä? Pikkupaikkakunnilla palvelut tuntuu toimivan paremmin. Eikä sitä paikkaa kuulu joutua jonottamaan tai odottamaan 2 vuotta -  jos sen paikan tarvitsee, niin se pitää järjestää muistaakseni 3 kuukaudessa. Jos ei paikkakunnalla ole vapaita paikkoja, niin sitten ostopalveluna muualta. "

Espoossa. Tästä on jo muutama vuosi. Tietenkään kaverin äiti ei alusta lähtien istunut yksin pimeässä vaan vasta sitten, kun pian alkoikin järjestyä se hoivakotipaikka. Hän ei karkaillut minnekään vaan pysyi asunnossaan, joten hänen ei katsottu olevan mitenkään kiirellisesti ympärivuorokautisen hoivan tarpeessa. Sen sijaan hän kaatuili usein ja siitä johtui se, että kotihoito ja joskus omaisetkin joutuivat toimittamaan päivystykseen. Häntä ei tarvinnut syöttää tms, joten ne kotihoidoin nopeat käynnit katsottiin riittäväksi. 

Enpä nyt sanoisi, että kyse on pelosta. Pikemminkin ehkä siitä, että jos tuntee itsensä ihan terveeksi, ei pidä tarpeellisena mennä lääkäriin. Siis vain tarkistuttamaan, että on varmasti terve. Naiset joutuvat käymään lääkärissä jo ihan vain sen takia, että saavat e-pillerireseptin. Kun ei niitä ilman reseptiäkään saa apteekista. Naisille on myös papa- ja mammografiakontorollit. Kutsu tutkimuksiin tulee säännöllisesti. Miesten eturauhassyöpää ei käsittääkseni ole enää pitkiin aikoihin tutkittu tällaisilla kontrolleilla. Mies menee lääkäriin sitten, kun nilkka on murtunut, tulee iso avohaava, josta ei saa omin keinoin verenvuotoa tyrehtymään, vatsa on niin kipeä että on kaksinkerroin kivusta (esim umpparin tulehdus) jne. Naiset myös raskausaikana tottuvat säännöllisiin tarkastuksiin ja ihan jo äitiyspäivärahan saamista varten on toimitettava Kelaan jälkitarkastuksesta lääkärintodistus. Naiset siis tottuvat jo varsin nuoresta siihen, että lääkärissä ja tutkimuksissa pitää käydä, jotta voi elää normaalia elämää. Miehet taas menevät lääkäriin ja tutkimuksiin sitten, kun ovat sairaita. Kyllä sairaaloissa, päivystyksissä ja terveyskeskuksissa miehiäkin on potilaina, mutta ei terveinä.