Reipas ja tunnollinen lammas

Mun mielestä Suomessa tehtiin vuosikymmeniä väärin siinä, että porukkaa koulutettiin  kyllä yhä enemmän, mutta sen kuuluisan Jonkun Muun olisi pitänyt keksiä, mitä korkeasti koulutettu voisi tehdä leipänsä eteen. Ja sen Jonkun Muun olisi pitänyt perustaa yritys, johon näitä korkeasti koulutettuja palkattaisiin. Yrittäjyydestä tehtiin  (tarkoituksella???)  mahdollisimman hankalaa sekä riskialtista ja yrittäjän sosiaaliturvasta käytännössä olematonta. Ideoita ja innovaatioita olisi voinut olla vaikka minkälaisiin menestystuotteisiin, mutta kun ainoa taloudellisesti turvallinen malli oli palkansaaja, niin nämäkin keksinnöt sitten vaan laitettiin kotona piironginlaatikkoon.

Mun isästäni (nyt jo 95v) tuli aikoinaan alansa huippuja ja maailmallakin tunnettu, mutta isä käyttikin tuhansia tunteja tutkimalla asioita ja kehittämällä uutta.  Haki jonkin verran keksinnöilleen patenttejakin. Aluksi yksinyrittäjänä ja myöhemmin, kun firma alkoi menestyä paremmin, alkoi palkata työntekijöitäkin. Teki pitkää päivää, koska millään 40 tunnin työviikolla ei olisi onnistunut. Kirjoitti sitten jossain vaiheessa tuon alan oppikirjoja ja toimi yrittäjyytensä lisäksi muutaman vuosikymmenen Teknillisellä korkeakoululla ko aineen opettajana. 

On ihan ymmärrettävää, ettei korkeasti koulutetut tänä päivänä uskalla ryhtyä yrittäjiksi. Mutta työttömänäkin voisi kehitellä jotain uutta. Tiedonhaku on helpompaa kuin koskaan aiemmin ja kun kerran on koulutuksensa ansiosta laajojen kokonaisuuksien sekä abstraktioiden ymmärrys, sitä voisi ehkä hyödyntää ilman, että ensin jonkun pitää maksaa sulle kuukausipalkaa siitä.

Vierailija kirjoitti:

Kyseenalaistan hieman myös tuota ajatusta, että ennen kyllä sai kuka vain loputtomasti tukea ystäviltä ja lähipiiriltä. 

Jos muistelen omaa lapsuuttani 80- ja 90-luvuilla, vanhemmilla oli paljon tuttavaperheitä jotka kävivät kahvilla ja juteltiin niitä näitä, mutta raskaista ja synkistä tunteista ei tosiaan puhuttu. Tunnepuhetta ei oikeastaan ollut sillä tavalla kuin nykyisin. Ihmiset pitivät julkisivua pystyssä ja kätkivät tunteensa. Kovasti ihailtiin ääneen ihmisiä jotka kovien kokemusten jälkeenkin olivat iloisia ja positiivisia eivätkä valittaneet. 

Jos jollekin oli käynyt kurjasti, ihmiset kyllä pahoittelivat ja saattoivat tarvittaessa auttaa käytännön asioissa. Mutta nykyajan terapointia ei välttämättä herunut senkään vertaa. Itsemurhia tehtiin enemmän silloin kuin nykyään koska masennusta ei oikein osattu tunnistaa ja hoitaa kuin ehkä viinalla. Joten ei se ennenkään välttämättä ollut täydellistä. Ei

Ehditkin kirjoittaa tuosta ensin. Ihan samaa oli myös 60- ja 70-luvuilla. Yhteisö tarjosi yleensä vain käytännön apua (esim talkootyönä tehtiin jotain tai vaikka leivottiin hautajaisiin tms, jotta lesken ei tarvinnut itse leipoa), mutta mitään tunteiden verbaalista vatvomista ei kyllä ollut. Ja paljon helpommin ihmistä kehotettiin vaan ottamaan itseään vaan niskasta kiinni ja menemään eteenpäin. Yhteisöllisyys ei suinkaan tarkoittanut, että olisi voinut jäädä itsesäälissä kieriskelemään. 

Kakspiippuinen juttu. Kun Maijalla on elämässään kriisi, Maija puhuu siitä ystävälleen Annelle. Anne kuuntelee, lohduttaa, tukee ja kenties tarjoaa ihan käytännön apuakin. Maija tarvitsee Annea uudestaan ja uudestaan. Koska Maijalle hänen oma kriisinsä on maailman tärkein asia, Maija ei edes kysy - eikä oikeasti edes halua kuullakaan - mitä Annelle kuuluu. Maijalle Anne on olemassa vain ja ainoastaan Maijaa varten. Todellisuudessa, josta Maija ei kriisinsä keskellä halua kuulla yhtään mitään, Annen ystävät Tiina, Jaana ja Marja elävät myös kaikki omissa kriiseissään. Ja ihan kuten Maijallekin, myös heille Anne on olemassa vain ja ainoastaan heitä ja heidän kriisiensä kuuntelemista varten. Annella on myös työnsä ja perheensä huolehdittavanaan. Kenties vielä ikääntyvät vanhempansa eikä Annen omakaan terveys ole ihan priimakunnossa. Mutta tämähän ei Maijaa kiinnosta. Eikä Tiinaa, Jaanaa ja Marjaa. Annen täytyy jaksaa ja jaksaa, koska muussa tapauksessa Anne on itsekäs, epäempaattinen, epäinhimillinen ja mitä kaikkea muuta. 

Kriisienkin keskellä on hyvä muistaa ja pitää mielessä, että minä ja minun kriisini ei ole ystäväni tai muun läheiseni elämän tärkein eikä varsinkaan ainoa asia. Pitää arvostaa sitä, että on kuuntelija, mutta muistaa, että myös sen kuuntelijan elämä, hänen kulumisensa ja hänen vointinsa ja voimavaransa ovat tärkeitä. Ei vain hänelle itselleen vaan myös sille, joka tarvitsee häntä kuuntelijakseen. Jos tästä ei välitä vaan "kuluttaa kuuntelijansa loppuun" omilla asioillaan, yks kaks niin Maija, Tiina, Jaana kuin Marjakin jäävät pettyneinä ihmettelemään, minne Anne oikein katsoi. 

Kissakahvila löytyy, mutta ei taida olla koirakahvilaa. Joku naapuruston koiranomistaja?

Mä otan vielä kantaa tuohon lainaan. Mun äitini aikoinaan opetti - kiitos hänelle siitä - että vain asunnon voi ostaa velaksi. Ymmrrän kuitenkin, että niillä, joilla on varallisuutta jo niin paljon, että se varallisuus ylittää otetun lainan määrän, laina voi olla hyvä keino saavuttaa enemmän. Mutta ei silloin, jos se varallisuus on vain oma koti, jossa asuu. Mä olen muuten joskus lainaillut rahaa kavereilleni, mutta en koskaan silloin, jos se laina pitäisi maksaa takaisinkin. Vain slloin, jos ei ole väliä, saanko rahani takaisin vai en.