Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

"Terveisiä "Lampaalle" luen mieluusti kommenttejasi muistakin ketjuista. Sinuun verrattuna olen kyllä pelkuri."

Terveisiä myös minulta, "Lampaan" kommentit ovat hienoja. Kiitos myös AP:lle.

Kiitos molemmille <3

Nro 223: Jos olisin valinnut saman alan kuin isäni ja siskoni, mulle olisi varmasti ollut työuran kannalta hyötyä heistä. Ihan heistä itsestään sekä ihmisistä, jotka he tunsivat. Ja nyt kun tosiaan mietin, niin vanhempieni perhetutukin olivat tuon saman alan ihmisiä. Myös siskoni ystävistä 90% on saman alan ihmisiä. Mä taas olin väkkädäkkä ja valitsin ihan jotain muuta. Kyllä mäkin yo-kirjoitusten jälkeen kävin valmennuskurssit ja istuin Teknillisen korkeakoulun pääsykokeissa, mutta kiinnosti kuin kilo..sitä itteään. Katselin vaan ikkunasta alkukesän aurinmkoa ja kyttäsin kellosta, milloin voi lähteä pois.Menin pääsykokeisiin vain siksi,e ttä se nyt oli vähän niinkuin oletus, että menen. Koska isäkin oli alalla ja myös sisko, niin tietenkin myös mun piti hakeutua alalle. Tämä siis tapahtui ennenkuin lensin himasta. 

Kenelläkään perheestäni tai suvustanikaan ei ollut mitään yhteyksiä niille aloille, joille opiskelin. Tai no yksi serkuistani oli apuhoitaja kehitysvammaisten laitoksessa, mutta ei suorittavan portaan työntekijä voinut ketään suositella yhtään minnekään. Myöskään it-alalle vaihtaessani ei suvussa ollut ketään it-alalla olevaa. Ei edes niitä suorittavan portaan työntekijöitä. Verkostoituminen piti tehdä itse töissä ja työhön liittyvissä tapahtumissa. Toisaalta mulla ei ole juurikaan kunnianhimoa eli mua ei ole ikinä mikään menestyksekäs ura kiinnostanutkaan. Kaksi kertaa olen it-alalla vaihtanut työpaikkaa sen takia, että sain ylennyksen. Tykkkäsin koodaamisesta, mutta kun mut ylennettiin hommiin, jossa koodaamista ei enää ollut juuri nimeksikään, downgreidasin ja vaihdoin työpaikkaa. 

Kuulun myös ihmisiin, jotka ei tykkää puhua työasioista työajan ulkopuolella. Osittain tähän varmasti vaikutti se, että sairaanhoitajan hommissa mua sitoi vaitiolovelvollisuus eikä niistä lain mukaan olisi edes saanut puhua kenellekään. Ei edes sellaiselle, joka olisi samalla alalla. Rivisairaanhoitajana ei myöskään ollut mitään vaikutusvaltaa yhtään mihinkään eli vaikka olisi ollut millaisia hyviä ideoita työn kehittämisestä tms, niin olisi pitänyt olla vähintään ylihoitaja, että kukaan hierarkisessa siaraalamaailmassa olisi ottanut kuuleviin korviinsakaan. En ole mitenkään ponnistellut enkä paiskinut kovasti hommia saavuttaakseni sen, mitä mulla nyt on. Olen nk sunnuntailapsi (olen oikeastikin syntynyt sunnuntaina) ja olevaan aina ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jos on tullut tilaisuus eteen, olen tarttunut tilaisuuteen, mutta en ole mitenkään etsinyt niitä tilaisuuksia. Raha-asioissa en ole kuitenkaan koskaan luottanut muihin kuin itseeni. Kun nuorena olin avoliitossa, niin vuokrasopimus oli mun nimellä ja mä maksoin vuokran. Maksoin myös sähkölaskun ja kaikki sellaiset laskut, joiden maksamatta jättäminen olisi aiheuttanut mulle ikävyyksiä. Vaurastuminen olisi varmasti ollut sekä helpompaa että nopeampaa, jos olisi ollut joku toinen maksamassa puolet. Mutta onnistui se näinkin ja osittain ainakin siksi, että mun ystäväni ja kaverini ovat aina eläneet paljon matalammalla tulotasolla kuin minä, joten ei mun ole tarvinnut mitään kalliita juttuja ikinä tehdäkään. "Kaltaisteni" ihmisten kanssa rahaa olisi kulunut paljon ihan kaikkeen tarpeettomaan ja säästöön ja sijoituksiin olisi mennyt paljon vähemmän. 

Ap: Osa 2: --jatkuu: Mainitsit myös jossain kommentissasi omavalintaisen köyhyyden. Eli on voinut valita itselleen ammatin ja työn, jolla niukin naukin pysyy hengissä. Lukioaikana olisin halunnut lähteä yliopistoon opiskelemaan joko arkeologiaa tai mordvaa, tseremissiä ja maria. Mun vanhempani olivat vasta ensimmäisen polven vakavaraisia eikä heillä olisi ollut varaa elättää mua eläkeikään asti vain siksi, että halusin opiskella jotain sellaista, mikä tuskin työllistää (ainakaan niin, että sillä saisi leipänsä ansaittua) , mutta mikä olisi ollut mielenkiintoista ja kivaa. Mutta ei ollut kenelläkään mun serkuillanikaan. Mulla on 38 serkkua, joista 32 kuuluu suuriin ikäluokkiin. Vain 6 meistä on syntynyt vuoden 1950 jälkeen. Vaikka mun tädeillä ja sedillä olisikin ollut jotain varallisuutta, niin lapsiakin oli niin paljon, ettei per lätty olisi tullut kovinkaan paljoa. Ei ainakaan sellaisia summia, että niiden varaan olisi voinut perustaa toimeentulonsa kymmeniksi vuosiksi. Mä opiskelin aikoinaan sairaanhoitajaksi, En minkään kutsumuksen takia vaan siksi, että silloin sairaanhoito-opistossa yo-tutkinnon suorittaneille opiskeluaika oli vain 2,5 vuotta. Ja kosika silloin - siis ennen ysärin lamaa - sairaanhoitajille riitti töitä, niin se oli helppo valinta. Myöhemmin opiskelin it-alalle, mutta en sitäkään minkään erityisen mielenkiinnon vaan rahan takia. Kahden kouluikäisen lapsen yh:na tiesin, että elinkustannukset tulee koko ajan vain kasvamaan, kun lapset tulevat teini-ikään.  Ja siksi, että kun sairastuin jo varsin nuorena nivelreumaan, tiesin heti diagnoosin saatuani, että sairaanhoitajan hommista en tule pääsemään vanhuuseläkkeelle. Olisin voinut opiskella itseäni kiinnostaville aloille, jos olisin voinut olla varma, että suku elättää mut, jos en koskaan työllistykään. 

Nyt, 63-vuotiaana, ekaa kertaa elämässäni tiedän, että parin kuukauden sisällä mun tililleni ropsahtaa tuosta vaan melkein 200 000€. Ekaa kertaa elämässäni mulla on realistinen mahdollisuus lopettaa työnteko ja alkaa tekemään jotain kivaa. Vaikka opiskella mordvaa, tseremissiä ja maria. 

Ap: Osa 1: En lainaile nyt kommenttejasi, mutta vastailen niihin näin yhdellä viestillä. Mä luulen, että silläkin on suuri ero, kuinka monta sukupolvea taaksepäin on oltu vakavaraisia. Aloituksessa puhuttiin vain vanhemmista, mutta tietenkin on eroa silloin, jos myös isovanhemmat ja isoisovanhemmat ovat olleet vakavaraisia. Kenties vielä muutama sukupolvi sitä aiemminkin. Olen tuskin ainoa ikäluokassani, jonka vanhemmat saattoivatkin olla jo vakavaraisia, mutta isovanhemmat eivät. Eikä ne vanhemmatkaan olleet vakavaraisia nuorena työuriensa alussa vaan vasta sitten lähemmäs viiskymppisinä, kun asuntolainatkin oli jo maksettuina ja lapset joko lentäneet tai lentämässä maailmalle.  Ja tällä hetkellä on kolmekymppisissäkin niitä, joiden vanhemmat olivat saaneet paremmat eväät elämäänsä kuin mitä isovanhempansa aikoinaan. Ja myös niitä, jotka ovat vasta ensimmäinen polvi suvussa, joka on saanut paremmat eväät. 

Tämä aihe on oikeasti mielenkiintoinen. Peruskoulun myötä kaikille suomalaislapsille tuli samat mahdollisuudet, mutta eihän se ihan näinkään ollut. Toki jokainen pääsi sinne peruskouluun riippumatta vanhempiensa rahatilanteesta tai muustakaaan taustasta, mutta kyllä sen pelkän keskikoulun käyneen lapsella oli todennäköisesti haastavampaa vaikkapa matematiikassa kuin sillä, jonka isä tai äiti sanoi, että tuopas se matikan kirja tänne ja minä neuvon. En tarkoita tällä, etteikö keskikoulun käyneilläkin olisi voinut olla matikka loistavasti hallussa, mutta todennäköisesti oli kuitenkin niillä, jotka olivat lukiossakin lukeneet pitkän matikan ja myös työelämässä ajautuneet tehtäviin, joissa matikkaa tarvitaan. Nykyisin vielä perusopetuksen taso laskee kuin lehmän häntä ja siinä missä Valteri sai 20-30 vuotta sitten ihan vaan opettajan opetuksella kasin arvosanoja, nyt saa enää vitosen arvosanoja. Ja sen vuoksi on yhä tärkeämpää, että vanhemmat ovat sekä kykeneviä että halukkaita tekemään sen opetustyön, mihin opettajalla ei ole enää aikaa. 

Uskon myös siihen, että köyhän lapsuuden kokeneelle raha voi tuoda toisenlaista turvaa kuin varakkaan lapsuuden kokeneelle, Ja tämä just siksi, että varakkaan perheen lapsi pitää rahan olemassaoloa itsestäänselvyytenä. Rahaa ei tarvitse ajatella, koska on lapsesta lähtien tottunut siihen, että mitä ikinä tapahtuukin, niin ainakaan nälkää ei tarvitse nähdä. Jos ei olekaan omaa varallisuutta, niin ainakin sukulaisilla on. Köyhän perheen lapsi taas tietää ihan omasta kokemuksestaan, millaista on, kun jääkaapissa ei ole kuin valot ja kuivakaapissa kaurahiutaleita. Ja äidin ja isän pankkitili sillä hetkellä miinuksilla. Vakavaraisen perheen lapsen ei ole koskaan tarvinnut pelätä, että ulosottomies tulee kolkuttelemaan oven taakse tai maksamattomien vuokrien takia tulee häätö. 

Jatkuu...

Mun mielestä Suomessa tehtiin vuosikymmeniä väärin siinä, että porukkaa koulutettiin  kyllä yhä enemmän, mutta sen kuuluisan Jonkun Muun olisi pitänyt keksiä, mitä korkeasti koulutettu voisi tehdä leipänsä eteen. Ja sen Jonkun Muun olisi pitänyt perustaa yritys, johon näitä korkeasti koulutettuja palkattaisiin. Yrittäjyydestä tehtiin  (tarkoituksella???)  mahdollisimman hankalaa sekä riskialtista ja yrittäjän sosiaaliturvasta käytännössä olematonta. Ideoita ja innovaatioita olisi voinut olla vaikka minkälaisiin menestystuotteisiin, mutta kun ainoa taloudellisesti turvallinen malli oli palkansaaja, niin nämäkin keksinnöt sitten vaan laitettiin kotona piironginlaatikkoon.

Mun isästäni (nyt jo 95v) tuli aikoinaan alansa huippuja ja maailmallakin tunnettu, mutta isä käyttikin tuhansia tunteja tutkimalla asioita ja kehittämällä uutta.  Haki jonkin verran keksinnöilleen patenttejakin. Aluksi yksinyrittäjänä ja myöhemmin, kun firma alkoi menestyä paremmin, alkoi palkata työntekijöitäkin. Teki pitkää päivää, koska millään 40 tunnin työviikolla ei olisi onnistunut. Kirjoitti sitten jossain vaiheessa tuon alan oppikirjoja ja toimi yrittäjyytensä lisäksi muutaman vuosikymmenen Teknillisellä korkeakoululla ko aineen opettajana. 

On ihan ymmärrettävää, ettei korkeasti koulutetut tänä päivänä uskalla ryhtyä yrittäjiksi. Mutta työttömänäkin voisi kehitellä jotain uutta. Tiedonhaku on helpompaa kuin koskaan aiemmin ja kun kerran on koulutuksensa ansiosta laajojen kokonaisuuksien sekä abstraktioiden ymmärrys, sitä voisi ehkä hyödyntää ilman, että ensin jonkun pitää maksaa sulle kuukausipalkaa siitä.