Reipas ja tunnollinen lammas

K: Mitä sulle Lammas tänään kuuluu?

V: Mitäs tässä, muistelen menneitä. Me leikittiin aika paljon 1960-luvulla ulkona. Monilla ausnnot oli pieniä, joten oli aika  harvinaista, että kenellekään pääsi sisälle leikkimään. Ulkoleikkejä oli rofe ja polde, kuka pelkää mustaa miestä, peili, kirkonrotta, keinupehvis ja mitähän niitä olikaan. Kauniina kesäpäivinä sai sitten luvan ottaa Barbiet tai nukenvaunut ja nuken ulos. Mä omistin kyllä vauvanukenkin, mutta mulla oli nukenvaunuissa aina nalle :D Talvisin rakennettiin lumilinnoja ja kesäisin taas metsään majoja. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden leikit, TÄMÄN PÄIVÄN kuulumisia?

Äidinkielen opettaja antaisia ala-arvoisen, ei ole aiheen mukaista!

Miksi tämän päivän kuulumisiin ei voisi kuulua menneiden muistelu? Jos mä tänään muistelen eilistä, niin eikö se muistelu silloin kuulu tähän päivään?

Nro 10252: "Tuollaisen kohtelun jälkeen en olisi sylkäissytkään ns. "vanhempiin" päin ja sinä hullu olet vielä hoitanut äitisi hautaan, vai "hoiditko" hänet hautaan ???"

Mä olen aikuisena antanut monia asioita anteeksi. Niin vanhemmilleni kuin muillekin ihmisille. En osaa sanoa varmaksi, mutta luulen, että aikoinaan ne sairaanhoitajan opinnot auttoivat ymmärtämään paremmin muita ihmisiä. Heidän motiivejaan ja perimmäisiä syitään, miksi toimivat kuten toimivat.  Esimerkiksi kun mä olin lapsi, niin tukkapöllyt ja selkäsaunat oli vielä ihan yleinen ja normaali tapa kasvattaa lapsiaan. Se vaan oli ajan tapa ja niin hullulta kuin kuullostaakin vuonna 2025, niin siihen aikaan vanhemmat tosiaan uskoivat fyysisen kurituksen olevan lasten kasvulle ja kehitykselle hyvä asia. Silloin syksyisenä iltana mun äitini tietenkin toivoi, että  jättäisin sen kundin ja löytäisin jonkun, jonka kanssa mun elämästäni tulisi mahdollisimman hyvää. Ei vaan tajunnut, että vaikka hänelle se hyvä oli luokkahyppy, mulle itselleni se taas oli jotain ihan muuta. 

Sairaanhoitajavuosiltani muistan muutamia potilaita, jotka sairaalaan tullessaan olivat vihaisia, aggressiivisia, turhautuneita ja purkivat kaiken kiukkunsa muhun. Palkitsevinta oli, kun nämä potilaat kokivatkin saaneensa  hyvää hoitoa ja olivat tyytyväisiä lähtiessään kotiin. Eräs potilas jälkitarkastukseen tullessaan toi mulle  ison kimpun ruusuja ja oli vakuuttunut siitä, että oli jotenkin mun ansiotani, ettei hänellä ollutkaan syöpää. Ja kerran yksi vanhempi miespotilas löi mua kyynärsauvalla olkapäähän, mutta myös hän lähti hyvillä mielin ja anteeksi pyydellen kotiin. Pitää vain koittaa keskustelemalla ja kuuntelemalla löytää ne syyt, miksi toinen on kiukkuinen, turhautunut tms ja sen jälkeen miettiä, voisiko niille syille tehdä jotain tai vähintään jollain tavalla helpottaa tilannetta. 

Äidin suurin pelko vanhetessaan oli, että joutuisi loppuajoikseen jonnekin laitoshoitoon. Äiti kammosi sairaaloitakin.  Olin aikoinaan sekä kotisaraanhoidossa että vanhainkodissa töissä ja tiesin, että mun äidilleni vanhainkoti olisi  ollut ihan kamala paikka. Ja vanhainkodeissa oli sentään nykyisiin hoivakotien asukkaisiin verrattuna varsin hyväkuntoisia vanhuksia. Äidistä huolehtiminen viimeisten 2 vuoden aikana ei olisi ollut mulle niin rankkaa, jos he olisivat alusta lähtien hyväksyneet ulkopuolisen avun. Isä sitä oikeastaan enemmän vastusti ja senkin olen vasta myöhemmin tajunnut johtuvan siitä, että isä pelkäsi ulkopuolisten päättelevän, ettei isä pärjää äidin kanssa ja äiti viedään väkisin jonnekin laitoshoitoon. Sen vuoksi isä ei halunnut, että kukaan ulkopuolinen pääsisi näkemään tilanteen. Ja sitten, kun sinne vihdoin ja viimein sain puhuttua ympäri ulkopuolista apua, niin isän mielestä se apu on ollut aivan loistavan hyvä juttu. Monta kertaa on tehnyt mieli sanoa: "mitäs minä sanoin!!", mutta en ole viitsinyt.  Jäärät on jääriä ja jokainen asia, mihin lopulta kelpasi ulkopuolinen apu, oli mulle vaan erävoitto :)

24 ja 29. Tai no ehdin olla kuukauden verran raskaana 30-vuotiaana ennenkuin kuopus syntyi.

Siitä on yli 20 vuotta. Esikoinenkin täyttää  jo 40.