Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, itse olen 1970-luvulla syntynyt, ja ikävä on niitä vanhoja aikoja, jolloin ei edes tämmöistä deitteilua tunnettu, koska sitä ei tarvittu. Ihmiset tapasivat toisiaan arjessa ja rakastuivat. Sitten kun johonkin rakastui ja oli niin onnellisesti, että tunne oli molemminpuolinen, alettiin seurustella. Ei siinä mitään tapailuja tarvittu välissä, se seurustelu oli juuri sitä, kun kaksi toisiinsa ihastunutta ihmistä kokeilee, toimisiko käytännössä syvempikin suhde.

Nykyään pidetään parisuhteessa koeaika kuten työpaikoilla ja se on järjetöntä!

Aiemmin nimenomaan tavattiin arjessa ja satunnaisissa kohtaamisissa, katsottiin oliko mukavaa yhdessä, oliko vetovoimaa ja kiinnostusta, tavattiin pari kolme kertaa ja jos kaikki natsasi, alettiin seurustelemaan. Mutta seurustelu ei tarkoittanut, että heti oltiin lakanoiden välissä tekemässä asumissuunnitelmia tai perhekuvioita

Mutta miten tutustua toiseen, jos ei tapaile? Aiemmin tosiaan oli niin, että toista ihmistä tavattiin arjessa ja satunnaisissa kohtaamisissa, mutta sellaistahan ei ole enää. Mun nuoruudessani kasarilla käytiin aika samoissa discoissa ja yökerhoissa, joten sen saman kivan tyypin tapasi seuraavana viikonloppuna siellä. Ihan ilman erillistä sopimista, että molemmat tulee sinne. Ja muistan kyllä, miten harmitti, jos toinen ei tullutkaan. Ja jos tulikin sitä seuraavana lauantaina, oli taas kiva jutella. Eli ennen mentiin discoihin ja yökerhoihin tapailemaan, nykyisin ei vissin enää mennä, joten tapaileminen ja siis tutustuminen pitää hoitaa jotenkin muuten. 

Olen varautunut. Ensimmäinen aikuisiällä saamani varautumisopas tipahti postiluukustani jo 1980-luvun alussa. Viimeinen taisi tulla joskus ysärin lopulla tai pian vuosituhannen vaihteen jälkeen  ja sen jälkeen ohjeistukset ovat olleetkin netissä. Aikoinaan suositeltiin varautumista kahdeksi viikoksi, nykyisin enää kolmeksi vuuorokaudeksi, mutta mulla on kyllä kaikkea pariksi viikoksikin. 

Nro 291: "No voi pitää siivouspäivän sunnuntainakin, aivan sama. Mutta ihan sama se tilanne on sunnuntainakin. Minä odottelen, nousisiko mies, ja koska päästäisiin hommiin, ja sitten lopulta huomaan tehneeni kaiken tai melkein kaiken itse, koska en kestä katsella sitä siivoa. Miehen näkökulmasta on tietenkin tosi ankeaa, että mä siellä istun odottamassa, että koska hän tulee tekemään osansa, ja sitten heti kolme tuntia heräämisen jälkeen alan ehdotella, että voitaisko tehdä tällä sotkulle nyt yhdessä jotain. Paineitahan semmoisesta tulee, menee rentoutuminen pilalle. Jos tekisi hommia oma-aloitteisesti muun toiminnan ohessa arkisin, kun kuitenkin kotona on, meillä ei tarvitsisi järjestää tällaisia savottoja jatkuvasti. Ja ei mua rehellisesti ihan kauheasti huvita lähteä mihinkään leffaan, kun kotona on tiskialtaassa odottamassa viikon siinä lilluneet haisevat astiat ja kämppä on muutenkin kuvottavassa kunnossa. Valitettavasti jos mä en ole häntä patistamassa toimeen, meillä siivoan yksin minä, ja siihen en suostu. Ap"

Kurja tilanne. Kerroit aiemmin, että miehesi isä ja veli ovat samanlaisia. Onko hänellä siskoja ja jos on, ovatko hekin vai onko heidätkin kasvatettu niin, että kotityöt kuuluu naisille? Voi olla vaikeaa saada ihmistä muuttamaan toimintatapojaan, jos tämä kokee nykyisen toimintatavan sekä mukavaksi että oikeaksi. 

Vierailija kirjoitti:

...ilmainen, ei se sitä ole koskaan ollut. Jo alkuaikoina oli 3 markan maksu

Terveyskeskus on kai joskus ollut ilmainen, mutta sairaalahoito ja poliklinikkakäynnit ei. Olin 1980-luvun alussa useammassakin paikassa HYKS:issä potilasmaksutoimistoissa töissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet niin paljon? Voisithan nauttia omasta ajasta miehen nukkuessa.

Ja nautinkin. En siis koko aamua siivoa. Mutta yleensä meillä on lauantaiaamuna tilanne tämä: pyykkikori pursuaa yli, edelliset pyykit olleet päiväkausia kuivaustelineillä, roskia, ruoanmuruja, koirankarvaa, hiekkaa ja pölyä lattialla, pieni keittiö täynnä likaisia astioita (ei konetta), viikonlopun ruokia ei ole suunniteltu, jääkaapissa ei ole mitään järjellistä, vessa on pesua vailla.

Tilanne on tämä, koska mies ei tee viikon mittaan mitään, ja mä olen arkisin todella paljon pois kotoa. Hyväksyn sen, että arkena meillä ei nyt sitten kukaan kauheasti hoida kotia, mutta en sitä, miten paljon mies sotkee, ja ettei hän myöskään viikonloppuna ryhdy toimeen. Meillä olisi aikaa tehdä myös jotain hauskaa yhdessä, jos hän ryhdistäytyisi viikonloppuisin ja tarttuisi mun kanssa yhdessä toimeen.

Siis ymmärsinkö nyt oikein, että mies ei ole herättyään vielä viiden tunnin jälkeenkään toimintakykyinen? Ts ei ole toimintakykyinen koskaan? Koska - jos siis rakastaisin tuollaista miestä - niin mä suunnittelisin itselleni  lauantaiksi jotain ihan omika juttuja. Kävisin vaikka lenkillä, uimassa ja jotain muuta. Sitten brunssille jonnekin ravintolaan. Vähän shoppailemaan tai vaikka kamaapajlle tai muuta sellaista. Ystävän kanssa iltapäiväkahville johonkin kivaan kahvilaan. Palaisin kotiin sitten 3-4 tuntia sen jälkeen, kun mies olisi herännyt. Ja sitten alettaisiin yhdessä siivota. Mutta jos mies ei  vielä silloinkaan  olisi toimintakykyinen, en todellakaan alkaisi 39-vuotiaalle perusterveelle miehelle miksikään omaishoitajaksikaan.