Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 85: "Luo vaikka suomalaisen sivuston jonne ei tarvitse kirjautua ja jossa tapahtumia eri kategorioissa."

Tällaisia onkin jo olemassa. Mm Porukka (https://porukka.org/) ja Lähde (https://lahdemukaan.fi/)

Vierailija kirjoitti:

Lammas - ja muutkin:

Parhaiten toimii YYA sopimus: veli tilasi sorakuorman meidän yhteiselle tielle, minä ostin talomaalit. Veli korjaa mun aitan portaat, minä annan hänelle kyytejä, kun niittää tienvarsia yms

Doris - reissunainen

Juuri näin. Joskus vaan käy niin, ettei sitä YYA-sopimusta pysty noudattamaan enää kuin vain se yksi. Varsinkin, kun ikää tulee lisää. Alussa olet ehkä se, jolla on eniten toimintakykyä hankaloittavia sairauksia, mutta jonkin ajan päästä oletkin se, joka sairauksistaan huolimatta onkin kaikista toimintakykyisin. Tai voi käydä niin, että toisella ei olekaan enää rahaa osallistua yhtään mihinkään kustannuksiin. Sairastuu tai jää työttömäksi. Pahinta noiden yhdistelmä eli ei ole rahaa, mutta ei myöskään mahdollisuutta olla sitten konkreettisena apuna muullakaan tavalla. 

Kun mietin omaa elämääni, niin mulla kaikista parhain tukiverkosto on ollut työyhteisö. Missään muussa työpaikassa mun ei takuulla olisi ollut mahdollista häippästä kesken työpäivän etsimään muistisairasta äitiäni. Palkatonta vapaata tietenkin. Ja kun meillä se vesivahinko sattui ja isännöitsijä ilmoitti, että viikko aikaa tyhjentää asunnon alakerta, niin kuinka monessa työpaikassa mun olisi ollut mahdollista saada välittömästi viikko palkatonta vapaata? Ei yhdessäkään niistä työpaikoista, missä olen ollut ennenkuin 19 vuotta sitten aloitin tässä nykyisessä. Työyhteisössäni kuitenkin tiedetään, että mä sitten vastavuoroisesti tulen vapaapäiviltäni töihin ja/tai olen valmis tekemään pitkää päivää, jos joku muu taas on yllättävässä elämäntilanteessa. Ihanan työyhteisön vuoksi mä nyt olen sitten lupautunut, että 1.9. jälkeen jatkan 0-tuntisopparilla. Jos tulee jotain, niin mulle voi soittaa. Tulen avuksi ihan kuten mun työkaverinikin ovat olleet avuksi silloin, kun itse en ole pystynyt sitoutumaan 100%:sti  työpaikkaani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tuo, en halua olla riippana kenellekkään, en minäkään. Ja  asiantuntijoita ja remonttimiehiä  voi palkata ja voi kulkea vaikka taksilla mutta se taas vaatii rahaa, mitäs kun sitäkään ei ole?

Vaikka ei olisikaan yksinäinen vaan olisi tukiverkosto,  voi silti käydä niin,  että on verkostonsa parhaimmassa kunnossa ja itse auttaa muita, mutta muut ei pysty vastavuoroisesti auttamaan.  Tukiverkostosta huolimatta joutuu ostamaan tarvitsemansa palvelut. 

Mulla on jo vuosia ollut kutakuinkin tämä tilanne. Hyvin vaikeaa olisi saada ihmisiä tänne tekemään remonttia. Kaikilla on kuitenkin omatkin elämänsä - siis niillä, jotka voisivat olla remonttiapuna - ja jos vaikka äkillisesti sairastuisin, ei kukaan voisi lähteä kesken työpäivän kuskaamaan mua autolla päivystykseen. Eikä eläkkeellä oleva siskonikaan lähtisi ajamaan 300 km päästä mökiltään tänne vain kuskatakseen mut päivystykseen. Taksilla se on mentävä, jos en julkisilla pysty. Mitä tulee asiantuntijoihin, niin olen aina karsastanut sitä, että toisen ammattitaidosta halutaan hyötyä ihan ilmaiseksi. Vapaa-aika on vapaa-aikaa myös asiantuntijoille eikä sitä, että tekee  samoja hommia sukulaisilleen, ystävilleen, naapureilleen ja muille tutuilleen. Ilman palkkaa vaan. Joskus voi jossain asiassa jeesata ja antaa vaikka neuvoja, mutta ei muita ihmisiä pidä käyttää hyväksi. Hyväkin ystävyys kyllä katkeaa, jos joutuu olemaan vähän väliä handymanina milloin mihinkin hommaat tai - kaikista nopeiten - jos joutuu olemaan toiselle ikuinen pankkiautomaatti. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on aika paljon sellaista kulttuuria, että ihmiset haluaa vain rajatun määrän ihmisiä elämäänsä. Monella ne omat ihmiset, ystävät ja kaverit, löytyy jo lapsuudessa ja nuoruudessa, ja jos sitten on jo kiintiö täynnä, ei haluta uusia ystäviä. Tämä ei olekaan monille ongelma, ne samat ihmiset säilyy koko elämän, ehkä tulee puoliso siihen ja lapset vaan lisää. 

Mutta jos esim. muutat vieraalle paikkakunnalle kauas tutuista, tai syystä tai toisesta et saanut lapsena ja nuorena kavereita ja ystäviä (olit esim. kiusattu, asuit ulkomailla ja ne kaverit jäi sinne tms), niin monen on tosi vaikea löytää aikuisena enää uusia ystäviä. Varsinkin jos on itsekin vähän introvertti ja ujo, eikä semmoinen supersosiaalinen ekstro jonka on helppo mennä minne vaan etsimään aktiivisesti ystäviä, ja tehdä tuttavuutta avoimesti. 

Mulle kävi niin, että jäin täysin yksin. Asuin lapsuuteni isän työn takia ulkomailla. Suom

Tämä. Suomalaisissa on aika paljon introvertteja. Siis ihmisiä, jotka eivät ole mitenkään epäsosiaalisia, mutta joilla toisten ihmisten seura kuluttaa voimavaroja. Ekstrovertti taas saa muiden ihmisten seurasta lisää voimavaroja. Työelämä on yhä enenmmän asiakaspalvelua ja/tai tiimityötä ja harvalla on enää omaa työhuonettakaan. Koko työpäivä ollaan muiden ihmisten ympäröimänä ja kun tullaan töistä kotiin, ei jakseta enää enempää ihmisiä. Korkeintaan ne omat perheenjäsenet. Introvertti ei kaipaa sataa ystävää ja tuhatta kaveria vaan muutama riittää oikein hyvin. Mulla on yksi meksikolainen tuttu, joka noin 13 vuotta sitten muutti Suomeen. Hän kerran sanoi, että suomalaisiin on hirveän vaikea tutustua, mutta jos suomalaisen kanssa ystävystyy, se suhde on meksikolaisittain lähinnä sisaruussuhde. Eli huomattavasti läheisempi kuin millaisia ystävyyssuhteet ovat Meksikossa. Siellä ystävät ovat lähinnä seuraa kaikenlaiseen hauskanpitoon, mutta jos elämässä kohtaa vaikeuksia, silloin turvaudutaan sisaruksiin ja muihin sukulaisiin eikä ystäviin. 

Mulle itsellenikin riittää ihan hyvin muutama ystävä. On ollut ajanjaksoja, jolloin kaikilla ystävilläni on ollut samaan aikaan elämässään vaikeaa. Siinä sitten työpäivän jälkeen meneekin ilta toisensa jälkeen, kun kuuntelee vuorotellen jokaisen heistä huolia ja murheita ja yrittää olla tukena ja lohtuna. Ystäviä voisi olla enemmän, jos ystävyyteen kuuluisikin vain kaikki kiva ja hauska. Mutta suomalaisittain silloin olisikin kyse vain kaveruudesta eikä ystävyydestä, koska meillä ystävyyteen kuuluu sekä ilot että surut. En itse näe mitään pahaa siinä, ettei haali elämäänsä enempää ihmisiä kuin mihin aika ja voimavarat riittävät. 

Käytin koiran aika aikasin iltalenkillä. Sitten tuli fiilis, että oispa kiva mennä jonnekin ravintolaan syömään. Ei tuohon lähiravintolaan vaan jonnekin muualle. Soitin ystvälleni, jonka olen tuntenut kohta 40 vuotta. Meillä oli tuossa välissä about 20 vuotta, kun ei kuultu toisistamme mitään. Elämä vaan vei erilleen. Nyt viiden vuoden ajan ollaan taas oltu tekemisissä. Ja hän sitten lähti kanssani syömään. Vieläpä samaan ravintolaan, missä 35 vuotta sitten viikonloppuisin biletettiin. Tarjoilijakin lähti mukaan meidän fiilistelyyn :D Ystäväni jäi reilu vuosi sitten eläkkeelle ja nyt, kun mäkin jään parin kuukauden päästä pois työelämästä, voidaan olla taas kuin "paita ja peppu". Ihan kuten silloin ennenkin. Lupasin myös lähteä vielä nyt kesällä Mummotunneliin hänen kanssaan. "Vielä on kesää jäljellä....."