Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen lisäyksenä vielä, että kai se on ok jos pimeän talven jälkeen kaipaa valoa ja lämpöä? Suomi  on pohjoinen maa. Täällä on muutenkin esim pimeydestä kärsivien vaikeaa elää talvisin. Minäkin kuulun siihen joukkoon joiden rytmiä valoa määrittää ja univaikeuksia voin talvella saada. Sen vuoksi tarvisin ainakin kaiken valon kesästä mitä vaan voi saada.

Lämpöäkin kaipaan. En niitä helteitä, mutta sitä että voisin syödä ulkona ja lukea kirjaa ilman, että jäädyn. Samoin ihan joka päivä ei olisi kiva kastua lenkillä. Kaikilla ei ole niitä uusia kuorivaatteita ja kymmeniä kenkiä, että on aina kuivaa päälle. Etenkään jos ulkoilen paljon. Ulkoilu on sinnittelyä nyt. 

Samaa mieltä sun kanssa ja olen myös "valon lapsi", mutta ei mun kohta 64-vuotisen elämäni aikana kaikki kesät ole olleet samanlaisia. Välillä on tällaisia kesiä ja välillä sellaisia, että viilennyslaitteiden takia sähkölaskut kolminkertaistuu ja ulkona viitsii liikua vain varhain aamulla ja myöhään illalla. Ihan kuten on erilaisia talvetkin. Joskus on lunta ja kovia pakkasia, joskus taas pärjää koko talven kävelykengillä. Pari vuotta sitten uutisoituun ennennäkemättämästä lumisateesta. Oltiin naapurin kanssa lapioimassa pihoiltamme lunta ja naurettiin, että juu...tosi "ennennäkemätöntä". Että ihan samalla tavalla sitä o n ennenkin lapioitu lunta tai kahlattu polvia myöten hangessa, kun kuuden aikaan lähti viemään lasta päiväkotiin. 

Olin noin viiskymppinen, kun hyväksyin sen, että ei mun tarvitse olla kaikkina vuodenaikoina yhtä energinen. Olen energinen kesällä ja energiatasoni riippuu sen kesän säästä. Kun syksy tulee, annan itselleni luvan mennä talvilevolle. Töissä tietty piti käydä, että sai rahaa elämiseen, mutta mitään muuta ei sitten tarvinnutkaan. Ensi syksynä ei onneksi tartte käydä enää töissäkään. Muistan yhden talven kasarilta, kun olin Meilahden sairaalan röäntgenissä röntgenkuvien kehittäjänä. Aamulla oli pimeää, kun lähdin töihin. Koko työpäivä - kahvi- ja lounastauokoa lukuunottamatta - pimeähuoneessa ja kun lähdin töistä, oli taas pimeää. Päivänvaloa näin vain viikonloppuisin. Vaikka olinkin parikymppinen ja vielä lapseton, niin olipa muuten aika hiton uuvuttava talvi. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi lapseton ikisinkku, 71 v. Asun maalla omakotitalossa, minulla oli koira, mutta se kuoli. Uutta en enää ota. Naapuriin ei näy, pikkukylä ja ystäviä minulla ei ole. En pelkää yksin, mutta olen miettinyt, että kun kuolen, voi mennä kuukausia, ennen kuin minut löydetään. Mutta sehän ei ole enää sitten minun huoleni! Joten, Näkymätön, huoli pois. Elämä menee rataansa ja me kuollaan pois. Ei sen kummempaa. Tuhlaat aikaasi miettimällä asioita, joihin et voi vaikuttaa, tai et halua. Voisithan muuttaa palvelutaloon tai senioritalon, mutta se maksaa eikä sielläkään yksinkuolemalta ehkä välty.

Mä meinasin jo aiemmin kirjoittaa vähän tähän liittyvää. Isäni (kohta 96v) asuu siis samassa taloyhtiössä kuin minäkin. Käyn joka tiistai klo 14 isän luona kahvilla. Tämä ihan siksi, että kun hän tietää päivälleen ja kellonajan tarkkuudella, milloin tulen, hän ei soittele mulle tehden tikusta asiaa, jotta tulisin käymään. Jos mun isälleni sattuu jotain minuutti sen jälkeen, kun olen sieltä tiistaina lähtenyt eikä hän kykene itse hälyttämään apua, niin viikon päästä löydän hänen ruumiinsa sitten sieltä. Paitsi jos sattuu olemaan just se viikko, jolloin perjantaina tulee kotisiivoojat ja he löytää. Isällä on turvaranneke, joka hälyttää pelkästä kolahduksesta, mutta voihan vaikka sydärin tai aivoinfarktin  saada sohvalla maatenkin eli ei kolahda eikä tule hälytystä. 

Olen sun kanssa samaa mieltä siitä, että ei ole järkevää murehtia liikaa. Siis murehtia sitä, että jonain päivänä tarttiskin hoivaa ja huuolenpitoa tai että kuolee yksin. Aika moni on kuolinhetkellään yksin. Ymmärrän kuitenkin sen, että elämä voi olla aika kurjaa, jos kaipaisi juttuseuraa, mutta ei ole ketään, jonka kanssa jutella. Tähän auttaa se, että menee sellaisiin paikkoihin, joista löytyy juttuseuraa. Tietenkään se ei vastaa sitä, että olisit rakas ja tärkeä jollekin. Mutta se, että olet rakas ja tärkeä jollekin, ei suinkaan tarkoita, että se ihminen pistäisi oman elämänsä tauolle sun vuoksesi ja alkaisi huolehtia susta. Kirjoitinkin jo aiemmin, että mulle tärkein turvaverkosto on ollut työyhteisö. Harvassa työpaikassa ollaan näin joustavia. Tänä päivänä työelämä on yhä vaativampaa ja yhä vähemmän otetaan huomioon työntekijän yksityiselämään liittyviä haasteita. "Potkulaki" tulee voimaan ensi vuonna ja sen jälkeen otetaan huomioon entistäkin vähemmän. Vaikka samaan aikaan hallitus kaavailee, että omaiset alkaa hoitaa vanhuksensa. Mission impossible. 

Yksinäiselle vielä lisään, että mulla on iso suku. Serkkujakin 38 kpl, joista osa ei tosin enää elossa. Tädeistä, sedistä ja enoista ei ole ollut elossa enää yksikään yli kymmeneen vuoteen.  Mutta en mä ole serkkujeni kanssa ollut juurikaan tekemisissä moneen vuosikymmeneen. Lapsena oltiin ja sitten nuorina aikuisina tuli kutsuja serkkujen häihin, mutta ei enää heidän lastensa häihin. Viime vuosikymmeninä ollaan tavattu vain hautajaisissa. Eikä kaikissa hautajaisissakaan, kun koko suku on hajaantunut ympäri Suomea. Olisin halunnut mennä kummitätini (isän sisko) hautajaisiin, mutta koska muistisairasta äitiäni ei voinut jättää enää koko päiväksi yksin ja kyseessä oli isän viimeisen sisaruksen hautajaiset, niin isä meni hautajaisiin ja mä jäin vahtimaan äitiä. Pointtini on, että ne isot yhteisöllisetkin suvut tuppaa hajoamaan muutamassa sukupolvessa. 

Vierailija kirjoitti:

Olin pohtinut yksinäisyyttäni yökaudet ja se ei miksikään muutu, minulla ei ole ketään kuka pitäisi minusta huolta, kenelle edes kertoisin jos sairastuisin vakavasti?

Sellaisten on vaikea tajuta tätä kun on perhettä/sukua, parisuhde johon kuuluu, niiden on helppo neuvoja antaa jotka todella satuttavat.

Yritän  jaksaa vielä  tämän kesän jotenkin.

Olen pahoillani, jos kommenttini ovat loukanneet sua. Mutta tiedätkö mitä? Jos mä sairastun, ei mullakaan ole ketään, joka pitäisi musta huolta. Koiralleni ja kissalleni saisin kyllä hoitopaikan, mutta en itselleni. Ihan samalla tavalla joutuisin tilaamaan ostokseni kotiinkuljetuksella, lämmittämään einesruokani mikrossa, raahautumaan itse vessaan tai jos en kykenisi siihen, niin sitten se olisi hankittava apua kotihoidosta. Ei täällä kukaan kävisi siivoamassa tms. Yksi syy siihen, miksi mulla menee kaikki nk juoksevat laskut suoraveloituksena, jos vaikka joutuisin pidemmäksi ajaksi sairaalaan, niin ei jäisi ainakaan laskut maksamatta. Se ero meillä kuitenkin on, että mulla on joku, jolle voin asiasta ilmoittaa. Mutta se ilmoittaminenkin olisi oleellista vain koiran ja kissan takia. Kun tuosta koiravanhuksesta aika jättää, en aio ottaa enää uutta koiraa. Just sen takia, että kun mulle ikää tulee, niin sairastumisten riski kasvaa koko ajan. Ja onhan mulla kaksi etenevää sairauttakin, niin jonain päivänä koiran ulkoilutukset ei enää onnistu. Kissoja aion ottaa jatkossakin, mutta naapurini varmasti kävisi kerran päivässä kissan ruokkimassa, jos itse joutuisin sairaalaan. Ei mun eläkkeellä oleva siskoni jäisi kuukaudeksi tai pariksi kaupunkiin vain mun kissani takia vaan olisi edelleen mökillään suurimman osan ajasta. Isä taas ei pääse omin jaloin edes asunnostaan ulos. Nuorempi sukupolvi taas asuu kauempana ja on työelämässä. Myös ystäväni asuvat niin kaukana, ettei heistäkään olisi päivittäin käymään kissaa ruokkimassa. Vain yhden ystäväni toimintakyky on sellainen, että olisi edes teoriassa mahdollista. Kaksi muuta ovat pyörätuolissa. Ja heistäkin toinen ollut jo pari kuukautta sairaalassa.  Tästä syystä mä aloin jo 2018, kun olin ekassa tekonivelleikkauksessa, alkanut järjestellä kotiani sellaiseksi, että pääsen täällä liikkumaan hyvin kyynärsauvojenkin kanssa ja tekemään itse myös kaikki välttämättömät kotityöt. Mulla on alakerran kylppärissäkin jo suihkutuoli odottamassa sitä päivää, kun en enää pysty käymään seisten suihkussa. 

Ymmärrän kyllä sen, että yksinäinen tuntee turvattomuutta, kun ei ole sukulaisia eikä edes ystäviä. Mä olen kuitenkin kommenteissani yrittänyt kertoa, että ei ne sukulaiset ja ystävätkään mitään turvallisuutta takaa.

Todennäköisesti ei vaivaa yhtään mikään vaan olettaa, että ihmiset osaavat laittaa kännykkänsä äänettömälle silloin, kun eivät halua tulla häirityksi. Mä laitan aina yöksi äänettömälle ja usein myös silloin, jos lähden tapaamaan ystäviäni tai ihan vaikka vaan hammaslääkäriin tms. Muutama viikko sitten oli taloyhtiön yhtiökokous ja silloinkin laitoin kännykän äänettömälle. Mulla kävi jonkin aikaa niin, että unohdin laittaa herättyäni äänet taas päälle, mutta sitten älysin, että tosta luurista voi laittaa äänet pois haluamakseen ajaksi eli vaikka 9 tuntia. Sitten äänet palautuu itsekseen 9 tunnin päästä.