Reipas ja tunnollinen lammas

N53: Me suomalaiset ollaan aika huonoja pyytämään apua, mutta myös tarjoamaan apua. Koska lähtökohta on, ettei kukaan halua kenenkään ulkopuolisen puuttuvan omiin asioihinsa. En mä itsekään hyökkää heti, kun nään jonkun vanhuksen tai pyörätuolissa olevan samaan aikaan kaupassa, kysymään, tartteeko apua. Seuraan hetken ja jos musta näyttää siltä, että ehkä tarvitsee apua, niin kysyn, tarvitseeko. Mä olen pituudeltani kanantaluttaja, joten aika useinkin joudun kaupassa tähyilemään jotain pidempää asiakasta ottamaan mulle ylähyllyltä jonkun tavaran. Ja ihan joka ainoa kerta se pidempi ihminen on hymyillyt ja mielellään auttanut. Pieni asia hänelle, iso asia mulle. Toissapäivänä kävin kauppakeskuksessa asioilla ja koska nivelet ei kestä ostoskassien kantamista, käytän sellaista "mummokärryä". Bussiin noustessa yksi nuorehko nainen kysyi, tarvitsenko apua sen kärryn nostamisessa. Me suomalaiset ollaan kyllä oikeasti hyvinkin auttavaisia, mutta meillä on kuitenkin se "älä puutu muiden asioihin" -asenne siinä rinnalla olemassa. 

Tammikuussa mulle lisättiin verenpainelääkitystä ja yks päivä, kun tulin kaupasta, yks kaks vaan kaupan ulkopuolelle päästyäni kaikki pimeni. Havahduin siihen, että ympärilläni oli viereisen lähiökuppilan kanta-asiakkaita, joista yks soitti Häkeen, toinen käänsi mut kylkiasentoon, kolmas piti mua kädestä jutellen rauhallisesti ja yksi ohi kulkenut teinipoika oli  riisunut toppatakkinsa ja laittanut mun pääni alle tyynyksi. 

Tähän veilä sekin, etät aikoinaan mulla oli isokokoinen alaskanmalamuutti. Sellainen arktinen kuormanvetokoira. Yhtenä kesäiltana olin jo menossa nukkumaan, kun auki olevasta ikkunasta kuulin avunhuutoja. Ensin ajattelin, että teinit siellä vaan kesälomalla pelleillee, mutta sitten ajattelin, että en halua huomenna lukea iltapäivälehtien lööpeistä, että jollekin on tapahtunut jotain kamalaa. Koira hihnaan ja ei ku äänen suuntaan. Jo kaukaa näin, että siellä oli mies maassa ja kolme muuta potkimassa sitä maassa makaavaa. Mun malamuutti ei koskaan haukkunut, mutta se päästi sellaisen suden ulvonnan ja leijonan karjunnan välisen kammottavan äänen, kun näki, mitä siellä tapahtuu. Ne kolme tyyppiä lähti haneen välittömästi. Ja siitä lähtien aina se tyyppi (joka sattui olemaan paikallinen narkkari) aina tuolla kaduilla kohdatessamme tuli halaamaan mua. Ei tietenkään mikään paras meriitti, jos haluaisi ylläpitää jotain luokkahierarkiaa. Tällä alueella kuitenkin tiedetään, että mä autan tarvittaessa kaikkia enkä vain niitä, jotka tienaa saman verran tai enemmän kuin itsekin. 

Ei oikeastaan mikään. Soitan erittäin harvoin kenellekään. Ja kun soitan, en ensiksi ala kysymään toisen kuulmisia vaan sanon heti "Lammas täällä moi, lähdetkö/teetkö/tms tänään/huomenna/ensi viikolla  sitä/tätä/tuota?" Eli esitän kysymykseni välittömästi enkä jätä edes tilaa millekään jaarittelulle. Toissapäivänä illalla soitin yhdelle ystävälleni ja kysyin, lähteekö mun kanssa ravintolaan syömään. Vastasi, että joo ja sovittiin, että nähdään ravintolan edessä tunnin päästä. Luuri kiinni, käytin koiran ulkona ja lähdin. Kuulumiset vaihdettiin sitten siellä ravintolassa. 

Pidän kännykän äänettömällä aina, kun en halua, että mua häiritään. Kuten just silloin toissailtana, kun olin ystäväni kanssa syömässä. Tässä maailmankaikkeudessa ei ole ketään, jonka pitäisi tavoittaa juuri minut juuri silloin, kun olen esim ystäväni kanssa syömässä, nukkumassa, koiran kanssa lenkillä, hammaslääkärissä, työpalaverissa tms. Jos jollain on ihan oikea hätä, silloin soitetaan 112:een eikä minulle. Kännykästä kuitenkin näkee, jos joku on yrittänyt soittaa. Soitan takaisin sitten, kun ehdin ja jaksan. Näissä uusissa luureissa on vielä se kiva, että kun puhelin soi, niin koko näyttö muuttuu kirkkaanpunaiseksi, jos soittaja on oletettavasti puhelinmyyjä tai joku muu huijari. Ei siis alunperinkään tartte vastata koko puheluun. 

Mulla on kyllä sukua, mutta auttajat on aina olleet suvun ulkopuolelta. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään tuntuu viestintäetiketti olevan hukassa. Minusta on epäkohteliasta olettaa toisten puhelinasetusten olevan kohdillaan, jos ei oikeasti tiedä miten asia on.

Minulla on työnumero ja yksityisnumero. Joskus joku soitti minulle työasioissa siinä 19-20 pintaan ja kuivasti totesin, etten pidä tähän aikaan tulevista työpuheluista, viestien lähettäminen on ok. Soittaja vaan totesi että eipäs hän ajatellutkaan asiaa, itse kun juuri on ajelemassa töistä kotiin. 

Itsekin teen päivystystyötä, mutta jätin toteamatta että no sopii mulle tällanenkin järjestely, mutta pidäpä puhelimessa äänet päällä kun soitan sinulle ajellessani työkeikalta kotiin su-ma yönä klo 3.

Jos tekee päivystystyötä, niin mun mielestä pitää tietenkin vastata päivystysaikana tuleviin puheluihin. Mä pidän kännykkäni äänettömänä öisin (ja monesti muulloinkin virka-ajan ulkopuolella) paitsi niinä viikkoina, kun olen päivystäjä. Mutta mulle maksetaankin siitä päivystämisestä. En mä seuraa vapaa-ajallani sähköpostejakaan, mutta päivystysviikoilla seuraan myös vapaa-ajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Nalkutusta täynnä koko keskustelu. Säistä ja yksinäisyydestä. Viime kesänä ihan eri tunnelma. Nyt vain hullu toivottelee päivänjatkoja ja yksi spämmää yksinäisyyttänsä. Ja niihin tartutaan kuin kärpäspaperiin.

Mun mielestä kuitenkin säät ja yksinäisyyskin on kuulumisia. Eihän kaikki kuulumiset voi olla mitään iloista hypetystä. Tämän ketjun otsikkokin on "Mitä sinulle tänään kuuluu" eikä "Mitä HYVÄÄ sinulle tänään kuuluu".