Reipas ja tunnollinen lammas

Pitkis: En hoksannutkaan, että kommentoinkin sun viestiäsi. Ymmärrän hyvin tuon, mitä olet jo aieminkin kertonut kiusatuksi joutumisesta. Sellainen kyllä jättää niin syvät jäljet, että tilanteesi on tottakai ihan erilainen kuin oma tilanteeni oli nuorena. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lammas, oot kyllä kirjoituksiesi perusteella kokenut aikalailla, ehkä oletkin jo blokiesi kautta kertonut tarinaasi... mutta täälläkin mielelläni kuulumisiasi luen. 

Mun elämässä on tapahtunut muitakin aika traumaattisia asioita, joita yleensä ihmisten elämässä ei tapahdu, mutta koska ne liittyy mun lapsiini, en niistä sosiaalisessa mediassa kerro mitään. 

Tähän vielä, että syyskuun 1980 jälkeen mua ei ole v**tuakaan kiinnostanut, mitä joku toinen musta ajattelee. Ajatelkoon mitä haluaa. On oikeasti aika vapauttavaa olla ajattelematta muita. Varsinkaan sellaisia, joilla ei ole mulle yhtään mitään merkitystä. 

Vierailija kirjoitti:

Lammas, oot kyllä kirjoituksiesi perusteella kokenut aikalailla, ehkä oletkin jo blokiesi kautta kertonut tarinaasi... mutta täälläkin mielelläni kuulumisiasi luen. 

Mun elämässä on tapahtunut muitakin aika traumaattisia asioita, joita yleensä ihmisten elämässä ei tapahdu, mutta koska ne liittyy mun lapsiini, en niistä sosiaalisessa mediassa kerro mitään. 

Nro 13371: Ei minustakaan koskaan kenenkään vaimoa tullut. Ja hyvä niin. Varsinkin sen potentiaalisen toisen osapuolen kannalta. Mutta mä sekä ihmettelen että hämmästelen tuota sun häpeää. Kuka tai ketkä ovat sun elämässäsi olleet ne ihmiset, jotka ovat saaneet sut häpeämään itseäsi? Vanhempasi? Sisaruksesi? Koulukaverisi? Opettajasi? Joku muu?

Kun mun vanhemmat päätti heittää mut 18-vuotiaana rahattomana syksyiseen yönselkään (ja ennenkuin joku pilkunnussija tulee taas määkimään, oliko se 18 vai 19, niin se oli kuukautta vaille 19), niin mun vanhemmat ajatteli, että se oli vaan mun omaksi parhaakseni. Tosin he kuvittelivat, että tulen sitten kipinkapin  häntä koipien välissä takaisin kotiin ja elän taas heidän ja muunkin suvun odotusten mukaisesti. Mutta mäpä en tullutkaan. Moneen kuukauteen en pitänyt yhtään mitään yhteyttä kehenkään. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa.  Mua ei ole ikinä hävettänyt, että olen ollut rahaton ja asunnoton. Ei hävettänyt silloinkaan, kun isäni työelämästä tuttu käveli Pohjois-Haagassa autolleen ja näki mut nyssäkkäni kanssa siinä puiston penkillä varhain aamulla. Mun vanhempiani kyllä hävetti, mutta ei mua. Mun vanhempani olivat oikeassa siinä, että se oli mun omaksi parhaakseni. Mutta eivät aavistaneet, millä tavalla. Sen sijaan, että musta olisi tullut tossumpi, musta tulikin vahvempi. 

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Soitetaan ja oletetaan että sillä toisella on juuri sillä hetkellä aikaa kuunnella. Saattaa olla esim. lääkärissä.

Ei vastata viestiin lainkaan.

Et osaa laittaa puhelintasi äänettömälle, lentokenttä, älä häiritse tilaan, jne kun olet esim lääkärissä? Ja mistä hitosta toinen voi sen tietää milloin on juuri sinulle oikea hetki olla tavoitettavissa? 

Miksi ylipäänsä pitää soittaa, jos ei ole hätätilanne? Miksi soitetaan päivällä, vaikka tiedetään, että toinen on töissä? Aivan käsittämätöntä. Asiat voi hoitaa viesteilläkin. Ei kai kukaan muu nykyään soita paitsi vanhukset tätä vielä harrastaa.

 

Ihmiset vastaavat nykyään aika laiskasti viesteihin. Jos laittaa viestin, tuloksena on

Miten selvisit lankapuhelinten aikaan, kun sulla ei ehkä ollut edes sukulaisesi/kaverisi/naapurisi työpuhelinnumeroa? Kaffebulla tuossa nimittäin kirjoitti just siitä, että miksi pitää soittaa just työaikaan ja työpaikalle. Mä olen kohta 64v enkä muista, että mulle olisi yksityisasioissa soittaneet kukaan muu kuin lasteni päiväkoti tai koulu. Ja silloinkin vain, jos lapsilleni oli sattunut joku tapaturma. Mä vastaan edelleenkin työaikana vain työpuheluihin, en sukulaisten tai kavereiden soittoihin. Onneksi mulla ei edes ole niin ääliöitä ystäviä, että soittelisivat mulle kesken työpäivän. Mutta ollaankin sityä sukupolvea, jolle ei kukaan töihin soitellutkaan vaan vasta sitten työpäivän jälkeen.