portland

Täytyy muuten vielä lisätä, että ovatko ne henkilöt, jotka tietävät yrityksestänne, ja varsinkin mikäli on pitkittynyt, kysyneet jotain asiasta kun tapaatte?

Olen kertonut läheisimmille, äidille ja hyville ystäville ja reagoin nyt siihen, ettei kukaan kysy miten menee. Tapasin viime viikolla pitkästä aikaa pari hyvää kaveria ja äidinkin eikä kukaan kysynyt mitään. Ymmärrän hyvin, ettei moni uskalla kysyä, että odottavat minun kertovan jos on kerrottavaa. Mutta jostain syystä loukkaannuin melkein vähän, että elämäni tämänhetkinen suurin asia ja kukaan ei osoita tukeaan, mielenkiintoaan ja myötätuntoaan kysymällä miten jaksan, miten menee, onko selvinnyt mitään. Sit taas koko asia on sen verran iso juttu, ettei tuntunut yhtäkkiä sopivalta itse alkaa puhumaan siitä, kun ei ole mitään uutisia, samaa vanhaa vaan. Ei ollut luontevaa paikkaa. "Niin, mehän edelleen yritetään sitä lasta, joo, ei mitään muutosta siinä ei, melko raskasta on ollut, niin, mutta mites teidän lapset ja niin niillähän alkaa nyt kesäloma vai mitä".

Reagoin vaan siihen, että minusta olisi ollut mukavaa jos joku joskus uskaltaisi kysyä miten menee yrityksen kanssa. Ne faktat ovat mitä ovat, mutta niitä tunteita olisi välillä kiva päästä purkamaan.

Tosin, ei kukaan, joka ei ole kokenut lapsettomuutta oikeasti ymmärrä mitä se on, eikä minulla ole ystäviä, jotka olisivat olleet tässä asemassa. Paitsi yksi ja kun minä yk9-kieppeillä kerroin yrityksestä niin hänen vastaus oli: "80% raskautuu vuoden sisällä". Ei mitään muuta. Joten ei se pitkään yrittäminenkään näköjään välttämättä herätä mitään empatioita.

Limbo. Sitä tarttuu erilaisiin juttuihin ankkuroidakseen itsensä milloin mihinkin, mutta loppujen lopuksi sitä on melko yksin ajatus- ja tunnepyörteiden kanssa. Kuten elämän kaikissa asioissa. Pitäisi vaan löytää se oma sisäinen rauha.

Tuosta jalat ylös-jutusta niin se on tosiaan omalla tavalla puppua. Samaa filosofiaa käyttäen niin pitäisikin maata vatsallaan mikäli on taaksepäin kallellaan oleva kohtu. Ne siittiöt, jotka lähtevät liikkeelle, tekevät sen myös heti siemensyöksyssä, se aine, joka tulee ulos on ns. kuljetusalusta, joka vie ne hollille. Sit se ylimääräinen aine vaan valuu ulos milloin valuukin. Minä ainakin pomppaan suht nopeasti ylös, koska minulta lähtee missä asennossa vaan valumaan ulos enkä pidä siitä sotkusta, ✌️.

Täällä kp12 (yk18), ovulaatio on, mikäli menee kuten yleensä, loppuviikosta joskus kp16-19 välillä, mutta tämä kierto menee nyt meiltä ohi kun mies joutui tänään leikkaukseen. Ei meillä tosin muutenkaan ole ollut seksiä kuukauteen, viimeksi viime ovulaation aikana. Minulla ei ole ollut enää haluja pitkään aikaan, normistikin todella vähän, suoraan sanoen en oikein välitä seksistä, mutta tämä pitkittynyt yritys on sit tappanut sen pienenkin kipinän. Tästä on jonkun verran puhetta mm. Simpukan lapsettomuus-sivuilla ja jotkut siellä kertovat, ettei se seksin kepeys ole heillä koskaan enää palautunut. Se vähän pelottaa, vaikka melko aseksuaalinen olenkin. Et lasta ei näy ja samalla menettää seksinkin. Et pitää ensin tehdä saatanasti töitä, jotta sen lapsen ehkä saisi ja sit vielä yhtä paljon tietoista työtä, että sen projektin jäljet saadaan ns. siivottua, henkinen paskakasa putsattua pois. Eikä sitä varmaan ikinä täysin saakaan pois.

Vähän negatiivinen pläjäys, pahoittelen sitä, 😅. Fiilikset eivät oikeasti ole kovinkaan maassa, mitään odotuksia ja toiveita kun ei oikeastaan enää edes ole. Silti yritystä ei voi noin vaan lopettaakaan tai ei ainakaan sitä henkistä puolta siitä. Voin lopettaa tikuttamisen, seksin ym, mutta ajatus siitä, että lapsettomuus on lopullinen, sitä en voi vielä hyväksyä. Jokin toive perheestä elää edelleen.

Mahdollisimman mukavaa kesäkuuta kaikille, olkoon se mahdollisimman kepeä ja onnentäyteinen ❤️

Onnea Sukat on Rikki ❤️

Täällä meneillään kp3 ja siten yk18 on lähtenyt käyntiin. 1.5 vuottakin on nyt samalla melkein täynnä eikä haamun haamuakaan testeissä.

Pohdin aika paljon (taas), mm. kuinka kovasti haluan oikeasti lapsen. Mitä olen valmis tekemään sen eteen. Ja on jotenkin surkuhupaisaa, että olen valmis pistämään paljonkin rahaa matkustamiseen, kameroihin, pyöriin jne, tuhansiakin euroja, mutta kun on kyse lapsettomuustutkimuksista ja -hoidoista niin tökkii heti. Aukiolotutkimus olisi reilu 500€ ja minä en vaan halua vinguttaa luottokorttia siitä syystä. Siinä on taustalla joku ajatus epäreiluudesta, että miksi minun pitäisi maksaa itseni kipeäksi jostain sellaisesta, minkä kuuluisi tapahtua ilmaiseksi ja luonnollisesti?

Meillä on mennyt rahaa tutkimuksiin jo yli tonni, siinä vain parit-kolmet gynekäynnit, peruslabrat ja analyysit. Julkiselle pääsisi toki jonoon, mutta se jono on tällä hetkellä lähes vuoden mittainen Tyksin alueella. Ja päästääksemme jonoon pitäisi taas mennä gynelle ja taas pulittaa parisataa vaan siitä lähetelystistä. Toisaalta kun nyt kirjoitan tätä niin se parisataa jonossaolemisesta ei nyt välttämättä olisi niin paha kuitenkaan.

Lähinnä olen nyt sellaisessa pisteessä, että minun täytyy tehdä ratkaisuja, suuntaan tai toiseen. Tai meidän pitää. Täytän tänä vuonna 37 ja vaikka aikaa teoriassa edelleen on ja AMH-taso edelleen ok, niin tässä ollaan biologisesti jyrkässä alamäkilaskussa.

Lähdetäänkö hoitoihin? Ollaanko valmiita maksamaan niistä, paljon? Ollaanko henkisesti valmiita rankkoihin hoitoihin? Miten kipeästi me haluamme lapsen? Nämä ovat yllättävän vaikeita kysymyksiä tässä pisteessä. Pelkään itse lähinnä, ettei kumpikaan meistä tunnetasolla ymmärretä ajan rajallisuutta ja mahdollisuuden ikkunan hupenemista. Mies täyttää 40 ensi vuonna ja minä tulen kovaa perässä. Ei sitä voi mitenkään tajuta. Penskojahan me vaan ollaan.

Lisäravinteista ollut puhe. Olen nyt syönyt gelee royalea ja inositolia pari kiertoa. Ekassa kierrossa vaikutti siltä, et kaikki hormonireaktiot olivat vahvempia, PMS:ää myöden, mut en tiedä johtuiko suoraan tabuista tai sattuiko vaan sellainen kierto. B-vitamiinia olen syönyt koko aikuisikäni, auttaa hiukan tasaamaan hormonitunnemyrskyjä. Eka ja ainoa neuvo minkä sain äidiltä kun menkat 13-vuotiaana alkoivat, ✌️. Nyt lisäksi mama-vitamiinit koko yrityksen ajan ja myös kalamaksaöljykapselit. Mies on ostamassa minulle dosetin, 😅.

Lyyyli kirjoitti:

Hei suosittelen ehdottomasti lukemaan Satu Lindholmin kirjan ”Projekti vauva - Kaikki mitä olet aina halunnut tietää lasten tekemisestä”. Kertoo suomalaisesta pariskunnasta, joka kävi läpi lapsettomuuden, siihen liittyvät tutkimukset ja hoidot. He sai lapsen 3.5 vuoden yrittämisen jälkeen. Käy tosi hyvin läpi tuntemuksia ja ajatuksia siihen lapsettomuuteen liittyen, mä ainakin tunnistin tosi monta ajatusta ja tunnetta jo näin 5kk yrittämisen jälkeen. Kirja löytyy ainakin BookBeatista.

Sit itse asiaan: onko täällä muita kolmivuorotyöläisiä? Oon miettinyt että alkaisin mittailee aamulämpöjä, mutta mietin tota mun vuorotyötä ja sitä kuinka se sotkee kaiken. Miten esim yövuorojen välissä mittaan, kun pääsen nukkumaan noin klo 9 ja herään klo 17? Eli onko se yön lepo oleellinen aamumittauksen kannalta? Vai elääkö lämpö samalla tavalla, ihan sama nukkuuko vai valvooko yön?

Vuorotyö sotkee lämmöt, tai nimenomaan ne valvotut yöt. Se on syy miksen minä ole viitsinyt yrityksen aikana aloittaa mittailua, se kun vaatii juuri sitä säännöllisyyttä ja minulla joka päivä alkaa ja loppuu eri aikaan.

Toisekseen niin kolmivuorotyö voi heikentää hedelmällisyyttä, varsinkin sen nukkumisrytmin takia, kun sitä ei ole. Sirkadiaaninen rytmi perustuu hormoneihin ja siitä taas on kytkös hedelmällisyyteen ja.... Olen itse pohtinut onko ainoa keino raskautua ryhtyä päivätyöhön. Se vaan ei ole mahdollista.

Toki moni vuorotyöläinen raskautuu, mutta on olemassa se riski, että vaikuttaa raskautumiseen. Liittynee taas siihen kuinka herkkä on hormonitason vaihteluille jne.

Ja Kaneli, hei! Käyn edelleen silloin tällöin kurkkimassa, 😊. Olen miettinyt tuota omaa ryhmää, mut todennut saman kuin Chardkin, tai kuka se oli?, ettei sitä välttämättä silti tarvita. En tiedä olisiko siellä itsellään enemmän annettavaa ja toisaalta niin sit monella alkaa jo se hoitorumba ja sekin on sit oma juttunsa. Olen nyt facen Simpukka-ryhmien jäsen, ja siellä just korostuu se hoitopolku ja yleinen lohduttomuus jotenkin. Jopa vellominen. Eikä se mitään, mut ehkä siinä just huomasi tämän palstsn hyvän puolen, ettei se pääse niin surulliseksi ja negatiiviseksi koko ajan kun täällä on myös uutta verta ja innostusta mukana.

Iso kiitos kaikille kommenteista ja tsempeistä ❤️. Vuoristorataahan tämä on, hetken ollaan pohjalla ja synkissä mietteissä ja sit taas olo on kepeämpi ja toiveikkaampi. Kuten tänään. Ostinpa jopa niitä inositol-kapseleita, 🙈😅.

Kiitos Mustikkainen Simpukka-vinkistä, en tiennytkään, et heillä on face-ryhmäkin! Pitää tutustua.

Ja te muut, varsinkin te pitkään yrittäneet kuten Kaneli, nuttura, Aloy, ja Villahuivi, ja unohdan varmaan parikin nimeä, vaikkei ole kivaa, että kuulutte siihen porukkaan niin on kiva ettei sitä ole yksin ❤️.

Mannapuuro, onhan tämä yrittäminen melkoinen taival. Meilläkin eka puoli vuotta oli rentoa vaikkakin määrätietoista, seuraava puoli vuotta vähän enemmän oikeasti tekemistä hampaatkin irvessä ja nyt viimeisin lähes puolivuotinen on sit ollut ailahtelevampaa. Ei jaksa enää laittaa paukkuja. Ehkä suvantovaihe onkin ihan hyvä juttu, jaksaa sit ehkä taas vähän myöhemmin aloittaa uudella energialla.

Kepler, tunnistan itseni kirjoituksestasi. Minä, ja varmaan moni muukin meistä, kävi suorastaan kierroksilla ne ekat kierrot. Kroppa teki vaikka mitä mielenkiintoisia tepposia ja vahvojakin oireita. Minunkin mieheni ei osannut oikein suhtautua omaan hösäämiseeni, vaan toppuutteli. Eihän se tuntunut kovinkaan kivalta siinä kun itse oli toivon pauloissa, mut toisaalta hän on sellainen ikäväkin realisti muissakin asioissa. Hän on muutenkin enemmän tulee jos on tullakseen-linjalla enkä saa hänestä sellaista surkuttelukaveria kun itseä suruttaa tärppäämättömyys. Mutta kummankaan meidän tavasta kohdata tätä yrittämistä ei ole väärä, joten tärkeää on vaan puhua ja ymmärtää sitä toisen perspektiiviä. Sinun miehesikin varmaan enemmänkin vaan haluaa, ettei sinun, tai hänen, tarvitsisi pettyä ja siksi jarruttelee fiilistelyä. Väitän myös, että moni mies ei vaan pääse kiinni siihen, miten kokonaisvaltainen prosessi tämä on naiselle, sekä henkisesti että fyysisesti.