portland

Emerald kirjoitti:

Heippa vaan kaikille!

Mulla on sellainen olo, että on pakko saada purkaa tätä tunnetta, ja en voi puhua tästä kenellekään, joten löysin tämän foorumin.

Vähän taustaa itsestäni: lähentelen kriittisesti 30 ikävuotta, ja karsea vauvakuume vaivaa yhtäkkiä. Ajattelin aina, että en välttämättä ikinä halua edes lasta, ja en voinut ymmärtää koko vauvakuumetta, miten joillakin voi olla sellainen. Minulla on takana todella huonoja parisuhteita, kärsinyt vuosia traumaperäisestä stressistä niiden seurauksena. Joten ajattelin, etten ikinä edes löytäisi miestä, joka täyttäisi kriteerini. Ajattelin, ettei ole edes olemassa hyviä miehiä. Tämä "päätös" ei loppujen lopuksi pitänytkään, ja olen tainnut löytää potentiaalisen miehen, joka on tarpeeksi turvallinen ja oikeasti hyvä ihminen. Koko kuluvan vuoden olen pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan, mitä jos sittenkin haluan äidiksi. Ja nyt se haave onkin räjähtänyt totaalisesti.

Mies on epävarma, koska taloudellinen tilanteemme on vielä huono. Olemme molemmat opiskelijoita, mutta valmistumassa kuitenkin pian. Kunhan valmistumme ja työllistymme, ei olisi mitään rahahuolia enää.

Minä taas olen varma, että en voi enää odottaa. Uskon siihen, että asiat järjestyvät, ovat ne aina tähän astikin järjestynyt, vaikka mun elämä on ollut todella vaikeaa. Olen siis todellakin kokenut sen useaan kertaan, että aina ne asiat järjestyy, kun ei luovuta.

Tämä tunne on ihan kauhea, kun pelkään ihan hirveesti sitä, että alan olla liian vanha, ja hedelmätön. Ja mies haluaa odottaa. Ja yritän sanoa että en voi odottaa enää vuosia, siihen asti kunnes on asuntolainat ja omakotitalot.

Sitten on vielä se, miksi en uskalla puhua tästä kenellekään. Pelkään että muut tuomitsee. Että eihän me tähän tilanteeseen voida lasta hankkia. Kaikilla muilla on ne omistusasunnot/talot, naimisissa, perunamaa, jne. Tällä hetkellä siis toivon vaan hartaasti, että "vahinko" sattuu ja tulen raskaaksi. 

En pysty ajattelemaan mitään muuta, kuin sitä että haluan vain saada vauvan jo. Eilen purskahdin itkuun, kun sanoin miehelle, että pelkään että en voi enää odottaa. Kehoni tikittää kuin aikapommi, ja sanoo että nyt on se hetki. Hän heltyi, ja myöntyi, että ehkä se ei olisi niin paha asia, hänkin kuitenkin haluaa saada lapsen kanssani ainakin joskus.

Mutta hän ei kuitenkaan ole 1000% vielä mukana ajatuksessa, ja hänellä mieli vaihtelee. Hän pelkää, että tulen HETI raskaaksi, ja minä pelkään että siihen menee kuukausitolkulla, jos edes ikinä tapahtuu.

Noin pari kuukautta sitten, hän sanoi että aletaan yrittämään kesällä. Välillä hän sanoo että vuoden päästä. Hän siis ottaa asian puheeksi itsekin, vaikka tämä kuulostaa varmaan siltä että mä oon se joka jankuttaa hänelle.

Että en tiedä, mihin tämä tilanne kehittyy, toivottavasti siihen suuntaan että pääsen myös nauttimaan raskaudesta joku päivä pian :) 

Kiitos jos jaksoit lukea.. tarvitsen vertaistukea, ja saada purkaa tätä kamalaa oloa.

Kuulemisiin :) (tai lukemisiin)

Ymmärrän sinua hyvin ❤️. Voisiko mahdollisesti juuri tuo 30-rajapyykki olla yksi tekijä? Eli, että se on jonkinlainen raja, joka herättää asioihin? Puhut siitä "kriittisenä" rajana. Tiedän, ettei tämä sinänsä suoraan auta, se pitää itse elää ja kokea, mutta sanon silti, että se kolmenkympin ylittäminen on omassa piirissäni ollut oikeastaan kaikille loppujen lopuksi helpotus. Itselläkin se oli hirveä raja ja koin jonkinsortin kriisin, mutta kun synttärit tuli ja meni niin elämä yhtäkkiä ikään kuin räjähti laajemmaksi edessäni. Vähän kuin sitä tajusi, et "vitsi tästähän se elämä ikään kuin vasta alkaa!". Nyt kun neljäkymmentä lähestyy niin koen samankaltaista orastavaa epämukavuutta ja jonkinlaista suruakin.

Eli tällä haluan sanoa, että ymmärrän täysin tuntemuksesi juuri nyt, ja haluan kertoa, että parin vuoden kuluttua asiat voivat olla tietyiltä osin kevyempiä.

Yhtenä konkreettisena neuvona voisi olla, että kävisit gynellä ja tarkistaisit että mikä tilanteesi on. Jos se antaisi vähän mielenrauhaa. Esim. AMH:n mittaaminen kertoisi osviittaa siitä, onko teillä miten kiire. Tosin, se tietenkin maksaa yksityisellä n parisataa ultrineen ja verikokeineen.

On myös hirveän hienoa ja lohdullista, että miehesi itse ottaa lapsiasian puheeksi, se tarkoittaa että hän oikeasti prosessoi asiaa koko ajan ja vielä osaa jakaa sitä sinulle.

Ikä on paska tekijä naiselle, ja varsinkin tuollaisessa risteyskohdassa. Tottakai se herättää kaikenlaista, liittyen omiin ja ympäristön toiveisiin ja sitä herkästi panikoi ja arvioi sitä omaa elämää uudella tavalla. Taustasikin varmasti vahvistaa tuntemuksiasi, vihdoinkin uskallat haaveilla ja toivoa ja siksi kierrokset ovat kovia. Haluat äkkiä nyt kaiken, josta et ole voinut tai uskaltanut haaveilla tähän asti.

Itsellä oli vähän samankaltainen tilanne, siinä mielessä, että olin 34-vuotias kun päädyin ekaan parisuhteeseeni. Sitä ennen olin jo luopunut perhetoivosta ym. Sit kun kaikki yhtäkkiä olikin mahdollista niin se oli melkein henkisesti liikaa. Piti repiä kaikki auki ja iänkin puolesta oli tietty jo "kiire".

Ei tästä hirveästi apua sinänsä sinulle varmaan ole, eikä kukaan tietenkään voikaan neuvoa tai tuoda ratkaisua, mutta haluan vain sanoa, että näen sinut ja ymmärrän sinua ja toivon, että jatkatte keskusteluja. Ehkä te ihan kohtakin päädytte samalle tasolle ja pääset etenemään siihen suuntaan johon haluat mennä ❤️.

Äitykkä-77 kirjoitti:

Terolut kuuri seuraavien 3 kierron aikana (kp 15-24), jos ei tämä tiputtelu lopu sinä aikana niin sitten vastaanotolle ja tarkempiin tutkimuksiin.

Ja nyt kyllä sitten jänskättää että hypinkö kierron loppuvaiheessa seinille, kun olen niin herkkä kaikille hormonivalmisteille.

Sitä Inocapsia ei kai sitten uskalla tähän rinnalle ottaa vai uskaltaako?

En tietenkään osaa varmaksi sanoa, mutta inositolia kutsutaan myös B8-vitamiiniksi, joten siinä mielessä en näkisi, että siitä olisi terolutin kanssa haittaa (kun voi muitakin vitamiineja syödä).

Minäkin olen hormonille ja niiden vaihteluille tosi herkkä, mutta en ole inositolin suhteen huomannut mitään vuoristorata-tyylistä oireilua. Lievensi mahdollisesti omaa, vahvaa, psyykkistä PMS-oireilua. Mutta nämä ovat toki niin yksilökohtaisia juttuja nämä hormonihommat.

Pipa93 kirjoitti:

Moikka, mahtuukohan vielä mukaan :) Täällä yksi kuumeilija/pian alkaa yrittäminen. Ehkä. Aika todennäköisesti. Ja silti ehkä. Jännittää, pelottaa, hymyilyttää, ihana fiilis, ja sit taas tuntuu, että ollaanko hulluja... Vauva ollut haaveissa jo vuosia ja nyt alkaisi olla sellainen tilanne, jossa suunnitellusti voisi vauvan ottaa vastaan. Toki vauva olisi ollut tervetullut aikaisemminkin, mutta nyt on ehkä yleisesti puitteet paremmat. Minä olen valmistunut, miehellä parempipalkkainen työ, olemme asuneet puolisen vuotta omistusasunnossa. Tosin, tämä on kaksio. Ja minut on lomautettu. Eikä säästöjäkään ole ihan niin paljon kuin ideaalitilanteessa ehkä haluaisi :D Eli monta epäilystä ja epävarmuutta liittyy edelleen tähän... Silti on puhuttu, että nyt kesäkuussa aletaan yrittämään.

Onko tämä ihan "normaalia" että ajatus vauvasta on aina ollut suloinen ja ihana, ja nyt kun suunnitelma realisoituu, pelottaa ja on epävarma olo?! Tiedän, että pärjäämme ja tiedän, että nautin varmasti vanhemmuudesta 100%... silti välillä mieleen pomppaa epävarmuus, jännitys, huoli. Onko tilanne kuitenkin liian epävakaa? Pitäisikö tililtä löytyä 50 tuhatta "vauvasäästöjä" ennen kuin uskaltaa? ...tuskin.

Mun miehelle koko ajatus vauvasta on aina ollut 100x pelottavampi kuin mulle ja hän ei ole aikaisemmin ollut lainkaan valmis vauvaan. Nyt hän kypsyy koko ajan enemmän ja enemmän ja uskaltaa jo lähteä yrittämään. Tuntuu kuitenkin, että mun voimavaroista paljon menee hänen tukemiseen ja rohkaisuun. Kuka rohkaisisi minua? Samaistun Henna_inna1 viestiin:

Henna_inna1 kirjoitti:

 Meillä mies aina kuumeillut enemmän, mutta se ei tunnu ollenkaan miettivän tätä yritysprosessia. Ei oikeen osaa puhua siitä tai suhtautua omaan tiedonnälkääni ja pelkoihin mitenkään, hän vaan odottaa vauvaa ja perhe-elämää. Onko teillä muilla myös ollut näin? Ollaan kai miehen kanssa vaan tosi erilaisia, itse haluan puhua ja ottaa selvää kaikesta ja raskaus tietysti koskettaa näin alkuun mua enemmän, mutta silti miehen "välinpitämättömyys" ärsyttää vähän. Tämä oma jännitys ja odotus tuntuu aika yksinäiseltä kun sitä ei voi kunnolla jakaa sitä, onneksi te olette täällä!

Olen itse samanlainen - haluan ottaa selvää, lukea, tietää kaiken mahdollisen asiasta. Ja pohtia asioita monelta eri kantilta. Mies taas on todennut, että ok, yritetään. :D Välillä tuntuu, että jään yksin pohdintojeni kanssa. Olen yrittänyt hakea vertaistukea, mutta koen, ettei ihan samanhenkisiä ihmisiä ole löytynyt. Tai enemmänkin kyse on siitä, että en ole löytänyt vielä sellaisia vertaisia, jotka pohtii samoja asioita ja joita mietityttää samat kysymykset!

Mielenkiintoista että täällä puhuttiin lämmön seurannasta. Olen itse käyttänyt reilu vuoden ajan ns. luomuehkäisyä. Seuraan sekä valkovuotoa että aamulämpöä, jonka mittaan kielen alta. Hedelmällisinä päivinä käytössä on toki ollut kondomi. Ollaan tykätty tästä menetelmästä ja toisaalta raskauden suunnitteluun on vain plussaa, että tunnen kiertoni ja kehoni hyvin.

Ymmärrän hyvin nuo ajatukset siitä, että onko tarpeeksi valmis, niin henkisesti kuin materiaalisesti. Itseäkin stressaa välillä, et on tämän ikäinen, alle 10k säästöjä, vuokra-asunto, lainaa ei saa kun ei ole niitä säästöjä vaikka palkka on oikein hyvä jne jne. Välillä olen jopa miettinyt, et onneksi yritys on venynyt, jotta on saanut näennäisesti enemmän aikaa yrittää säästää ja jotenkin olla "enemmän aikuinen". Mutta oikeasti niin en usko, että sitä on koskaan "tarpeeksi valmis", aina löytyy joku heikko kohta jos alkaa asioita miettimään. Eikä se lapsi sitä materiaa kaipaa, riittää että on läheisyyttä ja lämpöä, pieni nurkka missä nukkua. Raha toki tuo enemmän turvaa, mutta vähemmälläkin pärjää. Ja vaikka kuinka yrittää olla varautunut niin elämä voi aina heittää curveballeja, ylläreitä.

Olen kuullut monen jopa sanoneen, että onneksi tekivät/saivat lapset opiskelujen aikana kun ei omakaan vaatimustaso ollut niin kova. Sitä pärjäsi niin pienellä ja stressiä oli jotenkin vähemmän kuin mitä myöhemmin isommilla tuloilla (kun pyrkii ylläpitämään kovempaa tasoa).

Ei tarvitse olla tietoisesti oikeasti vastuuton, mutta väitän, että suurin osa pärjää enemmän kuin hyvin vähilläkin jos lapsi ilmoittaa itsestään, kyllä sillä elämällä on tapana järjestyä, 😊. Ja vanhemmaksi kasvaa sen lapsen kanssa, ei kukaan ole siihen oikeasti ennalta valmis. Paras vanhempi on se, joka luottaa itseensä ja osaa tarkkailla ja kuunnella sitä ihmistainta. Ei siihen oppaita tai sääntöjä tarvita.

Näin minä yritän muistutella itseäni kun tulee niitä tenkkapoo-hetkiä.

Äitykkä-77 kirjoitti:

Kp 1...toivottavasti. Ainakin aamusta hanat taas aukesi sellaisella voimalla ettei mitään älyä. Mutta pääasia ettei kierto ainakaan virunut pitkäksi.

Täällä useammalla on käytössä Inocapsit, ilmeisesti tasaamassa kiertoa vai olenko ymmärtänyt väärin? Mietin että kannattaisiko minunkin kokeilla, jos nyt ei lääkäri jotain rohtoa määrää 🤔

Tutkiskelin tuotetta niin huomasin että miehille on oma Inoman tuote, joka lisää miehen hedelmällisyyttä. Onko tätä kenenkään puolisolla käytössä?

Minulla on ollut käytössä ihan luontaistuotekaupan inositoli nyt kolmatta kiertoa. Tänään haen postista Inocapsit, koska siinä on muutakin kuin inositolia ja voin siten jättää pois muita vitamiinijuttuja, vähentää pillerimäärää. En ole vielä huomannut mitään suoraan ovulaatioon liittyvää vaikutusta.

Mut siis itse aloin syömään sitä ihan vaan kokeilumielessä, ei ole psocia tms, mut buustausajatuksella, jos se pistäisi vähän ylimääräistä vipinää johonkin. Pari viikkoa sitten selvisi vahingossa facen PMDD-ryhmän kautta, että inositoli on uusissa tutkimuksissa todettu auttavan PMDD:ssä, eli ns. vaikeassa PMS:ssä, joka minulla on. Olinkin huomannut viime kierrossa, ettei ahdistus ja masennus ovulaation jälkeen ollut yhtään yhtä syvää kuin normaalisti ja ihmettelin sitä. Inositoli liittyykin aivojen välittäjäaineisiin ja siten serotoniin yms. Eli voi vaikuttaa positiivisesti mielialaan, varsinkin mikäli reseptoreissa ongelmaa.

Tällaisena nice-to-know-tietona.

Chard kirjoitti:

portland: nuo ovat niin yksilökohtaisia juttuja, että varmaan jokainen toivoo lapsettomuutensa kohdattavan omalla tavallaan ja sitä on taas muiden vaikea tietää, että miten suhtautuisi. Jotkut loukkaantuvat kyselemisestä ja myötäelämisestä ja jotkut sitten taas kyselemisen ja myötäelämisen puutteesta. Ehkä paras olisi tehdä läheisille selväksi, että toivoo heiltä silloin tällöin oma-aloitteista huomiota asialle tai sitten että ei toivo mitään huomiota, jos kokee asian siten <3

Itse tykkäsin siitä, että kukaan ei kysellyt, vaan sain itse puhua silloin jos tuntui siltä. Meillä exän aikoihin tiesi aika moni läheinen ystävä sekä kummankin perheet yrityksen toivottomuudesta ja nollamahdollisuuksista luomusti. Joskus alussa tilitin äidille tai silloiselle anopille hoitokierron vaiheita ja vain pari kaveria pidin joskus ajantasalla hoidoista, yleensä en. Koska inhosin sitä tunnetta, että minua "kytätään" ja odotetaan päivityksiä tai uutisia. Kun vihdoin saatiin pysyvä plussa esikoisesta (keskenmenot ym. alla) niin taisin kertoa omalle äidilleni vasta rv 7+, kun oltiin käyty alkuraskauden ultrassa toteamassa syke. Samoin kuopuksesta, kukaan ei tiennyt kai, että lähdetään hoitoihin edes ja vanhemmille kerrottiin vasta seitsemännellä viikolla, kun oltiin käyty ultrassa ekan kerran.

Äitikoo, pahoittelut :(

Piipari, tuo vihjailu on kyllä niin tökeröä. Muistan kun oltiin yritetty eksän kanssa jo pari vuotta ja saatu se tuomiokin, että luomusti ei mitenkään mahdollista saada lapsia, niin oma mummoni naureskeli, että hänellä oli minun iässään jo kolme lasta, mutta minulle ei osaisi kuvitella kyllä ensimmäistäkään vielä. Se viilsi ja syvältä. Muutenkin jäänyt niin ikävästi mieleen kaikki vyötärön vaivihkaiset mittailut häiden jälkeen, autonvaihdon yhteydessä kuullut "mahtuu sitten ne lastenvaunutkin sinne" -letkautukset ynnä muut kivat jutut. Itse en ikinä puutu kenenkään lapsisuunnitelmiin millään tavalla.

Onhan se just noin, että on niin yksilöllistä ja kuten nuttura sanoi, asia on myös tabu. Yllätyin vähän itsekin siitä omasta reaktiosta. Tosin ihmettelen myös, että miksi juuri tämä asia yhtäkkiä on sellainen, ettei kysellä, kun puhutaan äidin ja kahden kaverin kanssa aivan kaikesta ja avoimesti. Puhutaan seksistä ja ahdistusongelmista ja lääkityksistä ja parisuhdeasioista ja ja. Ollaan tunnettu yli 30v, tsempattu toisiamme lapsuudesta asti kaiken läpi. Ja äitin kanssa ollaan myös tosi läheisiä.

En vaan tässä kontekstissa tajua mikä tekee tästä asiasta yhtäkkiä jutun, josta ei voi kysyä tai puhua, kun itse olen avannut aiheen ja tehnyt sen hyvinkin avoimesti.

Toinen asia mikä on jännää oli, että lapsettomien lauantaina rohkaistuin laittamaan instan stoorien puolelle lyhyen tekstin, jossa käytännössä kerroin kuuluvani tähän porukkaan ja yritys on pitkittynyt. Noin sata ihmistä näki sen, tunnen heidät kaikki. Yksi ainoa reagoi siihen, laittamalla pari sydäntä. Yksi sadasta. Se hämmensi. Ei sillä sinänsä ole väliä, en minä sääliä tms kaipaa eikä se reaktio ollut perimmäinen tarkoitus, mut en vaan ole ihan tajunnut kuinka vaikeaa ihmisten on reagoida siihen, että joku kertoo, että lasta halutaan, mutta sitä ei näy.

Onko se vaan sitä, että asiasta ei puhuta, että se on omanlainen tabu? Se pitää kyllä rikkoa ja kuopata, koska meitä on niin niin monta, jotka joutuvat käymään pitkän tien tässä asiassa. Siitä puhuminen pitää olla ok ja normaalia (aivan kuten hiljaakin oleminen tietenkin).

Yleisesti ottaen niin silloin alussa kerroin innoissani aika monellekin yrityksestä. En meinannut pysyä nahoissani. Mitä pidemmäksi on mennyt, sen hiljaisemmaksi olen muuttunut ja tosiaan, koko tämän ajan olen puhunut täysin avoimesti vain kolmen läheisen kanssa. Nyt alkaa ilmeisesti seuraava vaihe, jossa en enää välitä vaan haluan tehdä tästä arkea ja tavallista, koska se on minun arkea ja tavallista. Riittää jo tämä hyssyttely. Mutta minä prosessoin asioita puhumalla ja sanallistamalla, kuten näistä mun pitkistä kirjoituksista huomaa. Siksi tämä iso suru on liian raskas kannettavaksi sisäisenä tunteena. Sen pitää tulla ulos osana tarinaani.