Moira

Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.

Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.

Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.

Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.

Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.

Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.

And just like that - en kestä!

Oletteko jo katsoneet HBOlta Sinkkuelämää jatkosarjan. Katsoin ne kaksi ekaa jaksoa ja oli aivan kamala aloitus! Ihan epäuskoinen olo tuosta juonenkäänteestä Mr Bigiin liittyen.

Harmittaa! En ole varma haluanko katsoa enempää, kun julkaisevat.

Mikä tilanne tuolla Riinis Palanderilla on päällä?

Storien mukaan on yksin ilman lapsia. Mihin ne lapset on viety ja kuka ne on vienyt?

Läheisriippuvuudesta eroon

Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.

Tää on sairasta!

Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?

APUA! Lapseni tulevan luokan oppilaista 40 % on erityisluokalta. Keksitkö integraatiosta mitään positiivista?

Onko kellään kokemusta erityisluokan onnistuneesta integraatiosta tavalliseen luokkaan?

Lapseni aloittaa syksyllä yläkoulun sellaisella luokalla, johon on integroitu sellaisenaan koko alakoulun erityisluokka. Oppilaista 9/23 tulee olemaan erityisluokkalaisia.

Pelkän, että luokassa ei ole työrauhaa ja opetuksen tason romahtaa, jos mennään heikoimman mukaan. Luokassa on esimerkiksi lievästi kehitysvammaisia sekä käytöshäiriöisiä lapsia.

Pystyykö joku löytämään tästä järjestelystä MITÄÄN positiivista ns. tavallisten lasten kannalta?

Sydämeni särkyy oman lapsen puolesta. Hän on se kiltti, hiljainen lapsi, joka ei vaadi opettajalta mitään, eikä aiheuta häiriöitä koulussa.