Lamisa

Rummunsoiton opettelu

Hei! Onko jollain aiheesta kokemusta? Kiinnostaisi alkaa "treeni" ja oppia soittamaan. Mistä kannattaa aloittaa? Tunteja netissä tai jotain? Minkälaista "settiä" suositellaan aluksi?

Miten puolison epävakaa persoonallisuus ilmenee

Parisuhteessa? Näkyykö heti alussa, vai pystyykö ihminen peittelemään sitä jotenkin?

Miten opit soittamaan kitaraa?

Itse vai opettajan kanssa?

Suuri gallup: oletko sinäkin pettynyt siihen, millaisia teinejä lapsistasi on tullut?

Minä nimittäin olen. Molemmat äärimmäisen pinnallisia, Tik Tokista maailmankuvansa ja sivistyksensä ammentavia, kotona omissa maailmoissaan kuulokkeet päässä käveleviä zombeja, joita ei kiinnosta sen enempää lukeminen kuin liikuntakaan - maailmantilasta puhumattakaan - vaan ainoastaan peilin edessä erilaisten vaatekertojen ja meikkien kokeileminen ja kavereiden kanssa Kampissa luuhaaminen. Netflix kiinnostaa ajanvietteenä kovasti, mutta sieltäkään ei toki mikään laadukas, vaan jotkut Kardashianit ym. Ja mitä sosiaalisiin taitoihin tulee, ne ovat kovin vaatimattomat, ja esim. kaverit tuntuvat vaihtuvan koko ajan eikä yhtäkään pitkäaikaista todellista ystävää näytä olevan. Niin, ja toisin kuin tutkimukset nuorten päihteiden käytön vähenemisestä osoittavat, näitä tuntuu ainakin erilaiset aineet kiinnostavan kovasti.

Ja ennen kuin tähän kommentiksi tarjotaan jotakin tyyliin "itsehän olet lapsesi kasvattanut" totean, että tietoisesti olen yrittänyt heitä toisenlaisiksi kasvattaa.

Lohdullista on se, että molemmat ovat älykkäitä ja näin ollen teoriassa voivat vielä tuosta muuttua, mutta nyt en kyllä rehellisesti sanoen kummastakaan ole erityisen ylpeä.

Ja ovat siis 17- ja 15-vuotiaat tytöt ja me vanhemmat molemmat akateemisesti koulutettuja (toinen tohtori), jos sillä nyt mitään väliä tietysti tässä on.

Kokemuksia parisuhteesta asperger-puolison kanssa?

Olen alkanut epäillä, että mieheni on autismin kirjolla. Minulla on aina ollut sellainen olo, että syvää yhteyttä häneen ei oikein saa, hän on aina vähän etäinen. Viihtyy omissa maailmoissaan koneella. Läheisyydestä ei ymmärrä mitä se oikein tarkoittaa. Hän ei myöskään ymmärrä tai tajua muita asioita, jotka on minulle itsestäänselvyyksiä. Ollaan oltu jo yli 10 vuotta yhdessä. Nykyään osaa esim merkkipäivinä ostaa minulle lahjan/kukkia tms, kun vuosia niitä ensin pyysin. Myös kotitöitä on jonkin verran oppinut tekemään. Mutta tosiaan aloitteellisuus on tosi huonoa mitä tulee ihan arkisiin asioihin. Ei edes hoida asioita omalla tyylillään vaan asioita kylmästi tekemättä, jotka on kuitenkin pakollisia, kun on lapsiakin. Ei myöskään osaa soveltaa ollenkaan tai prioirisoida tekemisiään. Jos olen esim pyytänyt laittamaan pyykit, kun olen pois kotoa illan, niin saattaa unohtaa antaa lapsille ruokaa, jos en sitä muista erikseen pyytää. Vaikka tietenkin jos aikataulut muuttuu, niin tärkeämpää on että lapset saa ruokaa, pyykit voi odottaa. Mutta hän jää täysin jumiin siihen, että olen pyytänyt häntä laittamaan pyykit.

Olen tosi väsynyt jankkaamaan itsestäänselvyyksistä. Mietin onko hän vaan niin välinpitämätön, eikä välitä kuunnella mikä minulle ja muullekin perheelle on tärkeää, vai onko jotain muuta problematiikkaa taustalla ettei vaan suoriudu arjesta. Yksi lapsista on myös haastava ja epäilen että hänkin saattaa olla autismin kirjolla, muitakin oireita on. On tosi erilainen kuin kaksi muuta ja ollut haasteita kaverisuhteissa ym, oppi 3-vuotiaana lukemaan, monella tapaa tosi lahjakas, mutta samalla on haasteita oppia jotain muita yksinkertaisia, etenkin arkisia asioita.

Onko täällä sellaisia jotka ovat parisuhteessa aspergerin kanssa? Onko jotain vinkkejä miten jaksaa suhdetta? Vai onko se vaan tätä taistelua ja pään hakkaamista seinään loppuun saakka ja ainoa vaihtoehto ero?

Miten hyväksyä krooninen kipu?

Tähän sairauteen ei kuole, mutta sairastuminen on tehnyt elämästä todella raskasta. Kärsin kroonisesta kivusta, tarkemmin sanottuna kroonisesta migreenistä ja kipu on vain pahentunut tämän vuoden aikana. Sopivaa hoitoa ei ole vuosien saatossa löytynyt, vaikka on kokeiltu lukuisia vaihtoehtoja. Käytössä on jo pitkään olleet biologiset lääkkeet. Lääkkeet vievät hiukset päästä ja niissä on omat haittavaikutuksensa. Neurologit ovat todenneet migreenini hyvin vaikeaksi. Päivittäisen kivun kanssa eläminen on raskasta, elämä on vain töistä, kotitöistä ja lapsiperhearjesta selviämistä. Meillä on pieni lapsi, onneksi mies on osallistuva isä, en muuten jaksaisi. Kivun kroonistuminen on pakottanut heittämään romukoppaan haaveet toisesta lapsesta ja uralla etenemisestä, sillä sairaana en noihin kykenisi.

Krooninen kipu on vienyt jaksamisen: selviän jotenkin töistä ja kotielämästä, mutta mitään ylimääräistä en jaksa. Ainoa, mihin jaksan kodin ja töiden ulkopuolella satsata, on oma terveys: huolehdin nukkumisesta, säännöllisestä syömisestä, käyn kävelylenkeillä ja olen normaalipainoinen. Yritän elintavoillani helpottaa sairauttani. Ylimääräisille asioille ei kuitenkaan riitä energiaa. En ole kuukausiin jaksanut nähdä ystäviä, en jaksa tehdä mitään erityistä tai käydä missään. En mielestäni ole masentunut, voimat ovat vain todella rajalliset ja kipu syö myös henkistä jaksamista. Elämä on kaventunut todella paljon kroonisen kivun takia. Ulospäin en näytä sairaalta ja ihmiset ihmettelevätkin, miksi en jaksa esim. töissä ahkeroida ylimääräistä. "Et sinä näytä sairaalta, tekisit jotain kivaa ja piristyisit", on minulle sanottu monta kertaa. Turhauttaa, kun ihmiset olettavat minun olevan terve, jos en heidän mielestään näytä sairaalta. Tuntuu, että elämä menee kivuista kärsiessä ohi. Koen syyllisyyttä, kun en jaksa sairaimpina hetkinä olla osallistuva äiti tai joustava työntekijä.

Haluaisin kuulla kroonisesta kivusta (migreeni tai muu) kärsivien kokemuksia. Miten olet oppinut hyväksymään kroonisen kivun? Millaista elämäsi on ja miten jaksat kivun kanssa?