Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
"Itse en koe niin - koen olevani ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä."
Miksi sanot näin, jos kerran ei mitään yksilöllisiä sieluja olekaan vaan pelkkä Jumala joka leikkii ja esittää kaikki monet roolit? Miten voit olla ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä, jos sinua ei oikeasti ole, ei myöskään minua, vaan Jumala vain joka leikittelee. KERRO
Samalla tavalla kuin meressä on aaltoja ja niiden ominaisuuksista kuten korkeudesta ja vaahtopäisyydestä voidaan puhua yksilöinä, vaikka se onkin kaikki sitä samaa merta joka aaltoilee ja kuohuu, tai yksi näyttelijä voi esittää monia eri rooleja eri produktioissa ja on mielekästä puhua niistä roolihahmoista ja niiden ominaisuuksista, vaikka totta on sekin ettei rooli ja näyttelijä ole erillisiä.
Mitä Jumalaan ja Jumalan esittämiin rooleihin tulee, niin ajattelen asiaa paljolti käytännöllisesti, sen kautta mistä on ihmiselle hyötyä siinä elämässä, jossa hän kokee olevansa. Siitä että yrittäisi uskoa olevansa pelkästään kaikkiallinen Henki samalla kun kokee olevansa erillinen psykofyysinen yksilö joka on maailmassa monenlaisessa vaarassa, ei ole juuri hyötyä - sitä ei pysty valtavan vastakkaisen aistien tuottaman todistusaineiston takia uskomaan kumminkaan. Sen sijaan se, että kokee että itseksi koetun olennon Olemisen tai Elämän olevan jostain yhdestä lähteestä, josta kaikki muukin nousee, on mahdollista ja voi tehdä paljon hyvää elämässä. Se kun mahdollistaa pääsyn eroon mieleen ihmiselämän aikana muodostuneista rajoittavista uskomuksista siitä mihin pystyy, ja vähemmän rajoittavat uskomukset manifestoituvat vähemmän rajoittuneeksi koetuksi todellisuudeksi.
On toki myös mahdollista kokemusperäisesti kokea se, miten täyttää kaiken kaikessa ja on Kaikki-Mitä-On, ja lopulta se on ainoa tapa tietää Hengen ja aineen suhteesta, Olemisen ja olevaisten suhteesta, siitä mikä on Ilmentymätön Jumala ja mikä on muodossa ilmenevä Jumala. Mutta useimmat ihmiset eivät ole kokeneet sitä, ja tarvitaan useita välivaiheita omien uskomusten ja kokemusten suhteen, että siihen voi edes päästä. Useimpien tila kun on kokea itsensä hyvin erillisiksi yksilöiksi, joissa ei ole mitään yhteistä vaikka puun tai kissan tai toisen ihmisenkään kanssa (saati jonkun Jumalan johon ei ehkä edes uskota), ei olemuksen tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Onko pakko olla edelleen täällä? Siis ei tietenkään ole, voinhan valita mitä tahansa mutta onko aihetta olettaa että koska olen vielä hengissä, mulla on jotain tehtävää ja koettavaa vielä täällä? Kun vahvasti epäilen että ei ole mitään koettavaa, että mitään uutta ei koskaan tule. Omaa syytä tietysti ettei tule, mitäs et kykene luomaan itsellesi parempaa elämää.
Sinun olemassaolosi on itsessään uskomattoman arvokas, se on maailmankaikkeuden tai Jumalan ainutkertainen tapa ilmaista itseään ja kokea olemassaolo yhdestä kulmasta katsoen. Yhdestä täysin ainoakertaisesta kulmasta, joka ei toistu koskaan. Vaikka eläisit ihmisten arvostelmien mukaan maailman tylsimmän ja itseään toistavimman elämän, niin koska olet täysin ainutlaatuinen yksilö, elämän tylsyys oli sinun kauttasi koettu aivan eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen tai jälkeen. Lisäksi kuten kaikki, sinäkin muutut koko ajan kuolevaisen osalta: keho muuttuu, mieli muuttuu, ja niinpä oikeastaan edes tämän päivän tylsyys ei ole sama tylsyys kuin huomisen tylsyys. Voit astua kyllä samaan jokeen kaksi kertaa, mutta se vesi joka ylitsesi virtaa ei ole toisella kertaa sama kuin ensimmäisellä.
Ongelma tässä on toki ehdollistunut ihmismieli, joka ei huomaa hienovaraisia asioita vaan kategorisoi ja leimaa. Omenapuiden tai lintujen elämä se vasta näennäisesti on tylsää, koska niillä ei ole ollenkaan sellaisia mahdollisuuksia valita tietään kuin ihmisellä. Mutta eivät ne masennu ja ahdistu rajoittuneesta elämästään, koska niillä ei ole egoa joka marisisi: "taas tänäänkin tätä samaa tylsää, ei ikinä mitään vaihtelua, ei mitään eteeenpäin menoa". Vaihtelua on tosiasiassa paljonkin, mutta sen huomaaminen vaatii pienten asioiden tiedostamista. Esimerkiksi itselläni suurin ero entiseen valaistumiskokemuksen jälkeen on se, että minulla ei ole koskaan tylsää. Pelkkä olemassaolemisen tunne on suurta onnea tuottava energia joka on aina läsnä. Auringonpaiste iholla tuntuu ihanalta. Suloinen koira tai vauva lenkillä nähtynä tuottaa valtavaa onnea. Kaikki tunteet, negatiivisiin ja positiivisiin jaottelematta, on elävää elämänenergiaa liikkeessä, jotain minkä otan vastaan innolla.
Joskus on tosiaan niin että elämän vaakatasossa eli ulkoisten tasolla ei pysty saavuttamaan paljoakaan, mutta silloinkin on olemassa aina elämän syvyystaso, jonka voi löytää, ja se voi tuottaa enemmän onnea ja rauhaa kuin ulkoiset saavutukset ja muutokset. Mutta kyllä niitä ulkoisen tason muutoksiakin vielä tulee sinullekin, ei kenenkään elämä koskaan ole ikuisesti samaa. On aina yksi asia mistä voi ihmiselämässä olla varma olipa päällä onni tai ahdistus: "tämäkin menee ohi".
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi minusta tuntuu siltä, että on surua sielussa asti? Jotain kamalaa surua, josta en tiedä mistä se johtuu. Osaisitko kertoa?
Joku käveli juuri hautasi ylitse, silloin sattuu sieluun
Yksi ahdistuksen ja syvän surun lähde on, että nykyisessä materialistisessa maailmassa ihmisen sielu ei aina pääse esiintymään tässä maailmassa niin kuin se tahtoisi, ei kasvamaan. On kaksi suuntaa kasvaa: "alamaailma" eli oman sielun syvyydet ja toisaalta "korkeudet" eli Jumala, valaistuminen, tietoisuus jne. Nämä eivät ole toisistaan erillisiä, vaan sielu on Jumalan yksilöitymä ihmiseksi. Mutta ihmisen olisi hyvä paitsi etsiä korkeuksia meditaation, rukouksen, uskonnon tms. kautta, tutustua myös sielunsa syvyyksiin ja antaa niiden ilmetä elämässä oman näköisenä elämänä. Tästä aiheesta on olemassa hyvä kirja "Nature and the Human Soul" (Bill Plotkin) joka keskittyy tuon sielullisen puolen terveeseen kasvuun elämän aikana. Paljon on niitä, joiden hengellisen tienkin on tukkinut se, että on juttunut sielullisesti murrosikään mikä on tavallista nykyaikana.
Mitä tarkoittaa sielulliseen murrosikään juuttuminen?
Tarkoitan tällä sitä nykyään yleistä ja nykyisessä länsimaisessa kuluttajakulttuurissa jopa ihannoitua tilaa, jossa materiaalisten asioiden tavoittelu täyttää ihmisen elämän, ja ainoa henkinen puoli josta ihminen on kiinnostunut tai johon hän edes uskoo on ajatteleva mieli. Joskus käy niinkin, että henkilö kyllä kiinnostuu jollain tasolla henkisistä opetuksista, mutta koska hän ei ole saanut yhteyttä ajattelevaa mieltä syvempiin tasoihin itsessään, nämä opetukset ei vaikuta "toimivan". Jotkut ihan suoraan sanookin, että heistä on ihana lukea henkisiä kirjoja joissa puhutaan sielusta tai sisäisestä minästä tai sellaisesta, mutta jos rehellisiä ollaan niin heillä itsellään ei ole kokemusta että heissä olisi muuta sen syvempää kuin ajatusten ja tunteiden taso.
Yhteys kaikkialliseen Elämään ja Energiaan on kuitenkin syvemmällä itsessä kuin tasolla, jolla ohimenevät tunteet ja ajatukset tulee ja menee, vaikka kyllä sieltä Lähteestä toki välillä jokaisella pulpahtaa jotain pintamieleenkin esim. intuitioina. Siksi hengellisen etsijän olisi hyvä hiljentyä tuntemaan omia syvyyksiään ajattelun tason tuolla puolen.
Ja joskus syvemmän itsen kokemusta haittaa myös psyykkiset asiat kuten uskomus että kaikki täytyy pyrkiä pitämään aina keveän onnellisena ja turvallisena, tai torjutut "kielteiset" asiat jotka on muodostaneet alitajuntaan Varjon jota henkilö pelkää niin että ei todellakaan vapaaehtoisesti halua olla missään tekemisissä sen tason kanssa - ennemminkin hän lähinnä pelkää että mitähän ikävää sieltä taas pulpahtaa pintamieleen häiritsemään elämää.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko. Elämmekö tekoälyn luomassa simulaatiossa, joka matkii alkuperäistä orgaanista fyysistä maailmaa? Matrix-elokuvan tapaan.
Ei tekoälyn, vaan oman erillisyyttä Olevaisesta kokevan tietoisuudemme kollektiivisesti luomassa. Alkuperäinen todellisuus ei ole fyysinen, materian ja kappaleiden todellisuus on ihmisten joukkoilluusio.
En ole koskaan ollut niitä jotka kokee tuolla tavalla fyysisesti. Minun vallitseva tapani joskus nuorena oli ensisijaisesti yrittää tehdä päätöksiä ajattelevalla mielellä, ja toisaalta emootiot vaikuttivat toki myös, joissain asioissa kuten vaikka ihmissuhdeasioissa enemmän ja toisissa vähemmän.
Myöhemmin sain kosketuksen intuitiooni, vaistoon joka tuntui tulevan sekä ajattelevan mielen että tunteiden tuolta puolelta. Usein intuitio tuli mieleen ikään kuin jostain syvältä pullahtavana ajatuksena jonka mukana tuli varmuus siitä että näin asia on. Sitten ihan aloin kokeilemaan noiden intuitioiden luotettavuutta, alkuun hieman skeptisesti, mutta koska niiden seuraaminen näytti johtavan hyvään, opn luottamaan niihin.
Samoin sinulla, jos olet huomannut että nuo gut feelingit johtavat hyvään, niitä kannattaa seurata. Ajatteleva mieli voi usein olla enemmän ulkopuolisten ehdolllistama, ja siksi johdattaa sovinnaiseen ratkaisuun eikä niinkään oikeasti sinun näköiseen ratkaisuun. (Mutta on myös ihmisiä, jotka mielestään saavat intuitioita vähän väliä, ja nämä voi olla keskenään ihan ristiriitaisia mielialan vaihteluiden mukaan, ja siksi ehdotan tuota intuitioiden tulosten seuraamista, enkä suoraan luottamista niihin ehdottomasti.)
Nykyään itselleeni on vähän eri, koska valaistumiskokemus välttämättä tekee sen ettei ihminen koe olevansa enää ajattelija ja päättäjä, ego. Ajatuksia tulee ja päätöksiä tulee, ne nousevat kaikkiallisesta energiasta joka on se sama joka saa luonnon kukoistamaan ja kaiken olemassa olevan olemaan. Minä ihmisenä olen eräänlainen tietoisuuden heijastuspiste, josta valo taittuu yhdellä tavalla, kun jostain toisesta muodosta toisella tavalla, mutta olen enemmän tarkkailija kuin toimija. Ykseydessäni sen Olemisen tai Energian kanssa olen kaikkiallinen toimija, mutta ihmismuotona vain "huilu, jota Kristuksen tuuli soittaa" tai rooli, jota Minä muotojen takana esittää näytelmässä tai unessa joka on olevainen.