Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtava vertaistukiketju! Kiitos kaikille tähän osallistuneille, varsinkin Mystikolle:) itse pohdin näitä samoja asioita ja on mahtavaa lukea toisten ihan tavallisten ihmisten kokemuksia ja ajatuksia. En pahemmin kirjoittele nettiin tai muualle, mutta tänne tuntui oikealta osallistua.
Törmäsin Tollen "arvosteluun" Ihmeiden oppikurssista ja koska molemmat on Täällä mainittu niin ajattelin, että Tämä voisi kiinnostaa:
YouTubessa
Eckhart Tolle 2016 teaching- It's all in your mind August 15th 2016.Mielenkiintoinen, itse en IOK:sta kiinnostunut aikanaan, mutta tuossa tuli pari pointtia joiden takia voisin harkita uudelleen...
Kiitos tästä vinkistä! En ole tutustunut Tolleen aiemmin, vaikka hänen kirjansa lienee jo jonkinlainen klassikko. Noilla videoilla hän sanoo IOK:sta kaiken sen, mitä itse en siinä ole edes ymmärtänyt, mutta mistä minulla on kuitenkin ollut joku harmaa aavistus. Hyvin miellyttävän oloinen ihminen tämä Tolle, noita videoitahan voisi katsella vaikka kuinka kauan! :)
Tolle on muuten hauska esimerkki siitä, miten valaistunut ihminen tosiaan on oma itsensä, silti vaikka se oma itse ei olisi ehkä nykymaailman 'muodin' mukainen. Moni katsoessaan Tollea ehkä ajattelisi, että outo hidaspuheinen hissukka, mutta se on hänen persoonansa ja Jumalan ilmentymä sellaisenaan, siksi sitä ei ole mitään syytä yrittää muuksi muuttaa.
Jotkut muut taas ovat hyvin erilaisia persoonia, ja siinä ehkä tuleekin enemmän haastetta, koska perinteinen käsitys valaistuneesta ihmisestä on hyvin rauhallinen, hiljainen ja hidas ihminen. Mutta persoonat ovat erilaisia, valaistumisen jälkeenkin. Itse olin tulinen ja vilkas ennen valaistumista, ja vielä tulisempi ja vilkkaampi sen jälkeen, koska enää en häpeä sitä millaiseksi minut on luotu. Kuten ei kukaan enää häpeä koettuaan sen, että on Jumalan yksilöllistymä, joka on Jumalan tahdosta juuri sellainen ilmentymä kuin on.
Hei Käyttäjä102. Minä vähän hämääännyin tuosta, kun kerroit olleeksi tulinen ja vilkas ennen valaistumista, ja vielä tulisempi ja vilkkaampi sen jälkeen. Ai miksi hämäännyin? Kerroit aiemmin suunnilleen niin, että olet ollut hyvin rauhallinen ja tasainen etkä mm. siksi esim. helluntailaisten kokouksessa kokenut niin vahvasti kuin monet muut olivat hurmoksessa.
Lienee siis mahdollista olla rauhallinen ja tasainen sekä tulinen ja vilkas samassa ihmispersoonassa. En tietenkään epäile, mitä kerroit, mutta kiinnostaisi olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kyllä se on erittäin mahdollista. Olen aina ollut tunnemaailmaltani varsin tasainen tyyppi, joidenkin mielestä tylsämielisyyteen asti. Eräskin nuoruuden poikaystävä diagnosoi minulla kaiken aleksitymiasta aspergeriin, ja vertasi minua Star Trekin ylirationaaliseen Spockiin, koska häntä turhautti koska en ollut samalla tapaa vahvasti vaihtelevissa tunteissa eläjä kuin hän itse oli.
Ja myös noissa hurmostilanteissa tosiaan jäin aina vähän ulkopuoliseksi tarkkailijaksi silti, vaikka olisin halunnut itse kokea saman koska uskoin sen olevan Pyhästä Hengestä. Silloin koin sen johtuvan joko siitä, että Jumala ei jotenkin ollut minua kelpuuttanut ja siunannut samoin kuin niitä muita, tai sitten että minussa on joku perustavanlaatuinen joko fyysinen tai psyykkinen vika, joka estää pääsemästä tunnelmaan ja kokemasta. Nykyään ajattelen ettei se ole vika, kuten ei ole sekään että ne muut kokivat mitä he kokivat - molemmat ovat yksilöllisiä ominaisuuksia joilla on omat tarkoituksensa.
Tuo tulisuus ei ole itselläni niinkään tunnetason ilmiö vaan puhtaan energian ja kehon tason ilmiö. Äitini oli aina samanlainen, ihan liikehdinnältään supernopea, samoin ajattelultaan. Olen aina ollut samaa maata, sellainen jolla reaktiot ei ohjaudu ajattelun ja sisäisen puheen kautta vaan elämänenergian liikkeet muuntuvat suoraan toiminnaksi. Sellaisen mielestä helposti näyttää, että muut ihmiset toimivat kuin hidastetussa filmissä. Aikanaan tätä osin blokkasi ego, joka koki tarvetta vähän valvoa mitä teen ja mitä suustani päästän, ja kritisoida toimiani jälkeenpäin. Mitä pienemmäksi se osa itseä taas tuli, sitä enemmän pystyin olemaan oma vilkas ja nopea itseni, ilman filttereitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju ja kiitokset mystikolle hyvin kirjoitetuista vastauksista. En luokittele itseäni etsijäksi siinä mielessä kun ketjussa puhutaan, ehkä olen tänä päivänä lähinnä agnostikko. Teiltä henkisen tien kulkijoilta haluan kysyä muutamaa asiaa, joihin ainakaan tässä ketjussa ei ole taidettu viitata.
Jos kuolema on eräänlainen illuusio ja lukuisat jälleensyntymät seuraavat ihmistä, niin kuinka monta sielua maapallon vaikutuspiirissä elää ja miksi maapallon väkilukua aina vain kasvaa?
Siitä pääsemmekin luontevasti maan ulkopuolisen elämään ja siihen noudattavatko "vaeltavat sielut" tuntemiamme luonnonlakeja. Onko siis jossain maapallon ulkopuolista elämää siinä muodossa kuin täällä, vai voidaanko sekin selittää mielen illuusiolla? Miksi esimerkisi Jeesus tuli juuri maapallolle vai onko tullut lihaksi jossain muuallakin maailmankaikkeudessa?
Tiedehän ei kaikkea selitä, mutta sulkee pois paljon pyhissä kertomuksissa esitettyjä väitteitä, jotka tosin aina voidaan kumota selittämällä kertomuksen uudella tapaa vertauskuvallisiksi.Kirjoitan tähän ensimmäisen kerran ja vastaan vain omalta osaltani, koska olen osittain samoja asioita pohtinut. Näkemykseni mukaan olemme kaikki yhtä hengessä, siis me olemme samalla sekä äiti Teresa että Hitler. Me olemme Kleopatra ja se nimetön orja, josta historiaa ei kirjoitettu. Psyykemme elää yhden elämän ja kuolee pois, sen kerran elävän persoonan kokemukset ovat meidän kaikkien kokemus henkenä.
Olen usein miettinyt, että olisiko se sittenkin noin, kuten lainatussa tekstissä lukee, vai olisiko niin, että elämme monta elämää.
Monet, kuten minäkin, muistavat omia entisiä elämiään, jotkut toistenkin entisiä elämiä, ja jos esim. Shanti Devin - jälleensyntymiskertomuksen tai Ian Stevensonin laajoja tutkimuksia lukee ja joitain dokumentteja aiheesta katsoo niin kyllä jälleensyntyminen tuntuu hyvinkin mahdolliselta.
Kaikki elämät ovat Minän elämiä, sen joka on Yksi. Joten se joka tuntee ykseytensä tämän tason kanssa, voi halutessaan "muistaa" tai pikemminkin tiedostaa ajan ja avaruuden illuusioiden tuolla puolen minkä tahansa muodon minkä Olemassaolo on koskaan ottanut.
Tiedostaminen kuitenkin tapahtuu Olemisen ottamissa yksittäisissä muodoissa eri tasoisesti. Moni ei tiedosta yhteyttään muihin olevaisiin ollenkaan. Jotkut tiedostavat osittain, ja se voidaan kokea ikään kuin ihmisyksilön jälleensyntymishistoriana. Mutta kun käsitys siitä mikä on ihmisyksilö muuttuu heräämisen myötä, sulaa myös ajatus siitä miten jälleensyntyminen usein käsitetään ja kaikki olevaiset on Minän inkarnaatioita.
Silti perinteinenkin näkemys jälleeensyntymisestä on monelle eteenpäin menemistä henkisessä mielessä, koska siinä käsitetään että on jotain materiaalisen ruumiin ja siihen liittyvän mielen ylittävää, jotain mikä voi muistaa sittenkin kun keho aivoineen on ajassa tuhoutunut kauan sitten.
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko, kysymyksiä. Olen käymässä läpi hyvin raskasta elämänvaihetta ja tullut jatkuvasti tietoisemmaksi itsestäni. En ennen kyennyt näkemään, kuinka ihmiset toimivat ainoastaan kivuistaan käsin, ja kuinka tämä kipu on kasvattanut kuorta ympärillemme. Olen ennen kaikkea herännyt omaan kipuuni. Olen myös rukoillut valtavasti. Koen, että rakkaus on se kaikki, mikä elämää ylläpitää ja mikä meissä on.
Ongelmani on kuitenkin pelko. Olen elänyt koko elämäni peläten ja tätä pelkoa olisi tarkoitus lähteä terapiatyössä purkamaan. Huomaan kuitenkin jatkuvasti ylitarkkailevani itseäni ja mieleni liikkeitä. Pelästyn ajatuksiani, jotka eivät tunnu omiltani. Pelkään, jos tämä prosessi koituukin tuhokseni ja nämä pelottavat ja epäluuloisetkin ajatukset ottavat vallan. Tällä järjellä kuitenkin ymmärrän, että kyse on aina pohjimmiltaan pelosta. Pelkään kuitenkin, että pelko minussa ottaa vallan ja seurauksena on hulluus. Mieleni tässä tovissa on hyvin hajanainen (kärsin ptsd:stä).
Kysynkin nyt, kuinka tulit itse tietoiseksi omista ns. pimeistä puolistasi ennen varsinaista valoon astumista? Kuinka kivuliasta se omalla kohdallasi oli, kun omaa prosessiasi kävit läpi?
Pohjimmiltaan ongelmasi on väärä samaistuminen. Samaistuminen johonkin näennäisen erilliseen psykofyysiseen kuolevaiseen kokonaisuuteen, jonka koet persoonaksesi. Egoon. Se, mitä valaistuminen näyttää on, ettei sellaista sinua ole. On vain Jumala esittämässä äärettömiä rooleja joista yksi olet "sinä". Ja Sinä olet se Jumala.
Mutta kyllä minä tiedän miltä se tuntuu ja näyttää samaistumisen näkökulmasta käsin ja tunnen empatiaa sitä kohtaan. Erillisen persoonan kokemisen näkökulmasta koin paljon tuskaa ja ahdistusta jo lapsesta asti. Olin jo nelivuotiaana syvästi pettynyt siihen millainen maailma ja kuolevaisten elämä on. Kärsimys ja kuolevaisuus itsessään näyttivät tekevän koko elämästä merkityksetöntä, sellaista johon koskaan olisi parempi olla syntymättä. Tenttasin vanhempiani siitä, miksi he olivat tieten tahtoen tehneet minut tähän maailmaan, tietäen että syntymätön ei kärsi, mutta syntynyt kärsii ja kuolee. Kouluiässä olin kiusattu, sekä toisten lasten toimesta että oman eksistentiaalisen tuskani piinaama. Murrosiässä kärsin näin jälkeenpäin ajatellen paniikkihäiriöstä ja yleisestä ahdistuneisuudesta, mutta en halunnut "apua". Halusin kuolla.
Se kaikki kuitenkin hiipui jonkinlaiseksi alistumiseksi ihmisen osaan, kuitenkin halulla etsiä jotain yliluonnollista tai hengellistä. Etsin hyvin monista perinteistä, koin hienoja hetkiä, mutta en löytänyt vastausta perimmäiseen tuskaani. Pääosin aikuinen elämäni oli tylsää ja tavanomaista, lukuunottamatta lyhyttä ahdistuksen jaksoa ennen valaistumiskokemusta, jossa pelkäsin persoonani hajoamista ja hulluutta, mutta silti päätin heittäytyä koska olin kyllästynyt kaikkeen. En siis erityisemmin käynyt läpi mitään prosessia jossa minusta olisi tullut eheämpi tai parempi ihminen. Minä olin mikä olin, tuskineni, ja sitten oivalsin että Minä en ole ollenkaan se joka olin luullut olevani. Olin ollut unessa, painajaisessa, ja minä olin unennäkijä enkä unihahmo.
Sellaista on valaistuminen - koet olevasi kammottavassa taistelussa, viholliset piirittävät sinut, ei ole enää mitään toivoa, se on loppu: ja sitten: heräät omasta sängystäsi ja tiedät että se oli vain uni. Jännittävä seikkailu-uni, mutta uni kuitenkin. Ja venyttelet tyytyväisenä ja aloitat uuden päivän, uusien unien näkemisen.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin tänne taas vähän ajatuksiani purkaa, kun jotenkin kirjoittaminen tuntuu aina selkeyttävän asioita. Ja ainahan on mahdollista, että joltain täällä löytyy hyviä neuvoja :)
Jotenkin tulin johtopäätökseen, etten uskalla olla onnellinen. Ja se tuntuu tavallaan umpikujalta. Koitan tähän vähän avata miten tulin tähän lopputulokseen.
Asiat tuntuvat aina menevän tietynlaisissa aalloissa. Tyyliin : Ensin tulee joku iso katastrofi, maailma murenee, hetken. Sitten tulee ensin hetken hälläväliä jakso. Sitten alan jo nauttia olostani (usein katastrofikin korjaantuu kuin itsestään ja ajattelen usein, että tiesinhän minä, että näin käy). Yleensä tästä seuraa kausi, kun asiat tuntuvat rullaavan ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Intuitio tuntuu ohjaavan.
Sitten alkaa hiipimään pelko, mitä korkeammalle kiipeää, sitä pidempi on pudotus. Alan pälyilemään, että jotain on pakko olla pielessä. Yleensä tämä loppuu aina siihen katastrofiin, jota olen melkein jo toivonut ja odottanut.
Sen jälkeen on taas "puhdistunut" olo ja ei kun uudelle kierrokselle. Eli olenko tässä limbossa niin kauan, kun en uskalla kiivetä huipulle, vaan heittäydyn takaisin lähtöpisteeseen? Eli niin kauan, kun pelkään menettäväni jotain?
No, joka tapauksessa, jos vuorikiipeilyyn haluaa tätä verrata, niin tuntuu, että jokaisen katastrofin jälkeen pääsee aina metrin pari ylöspäin :D
Ja tavallaan kai pelkään, että jos elo käy liian mielekkääksi ja sujuvaksi, niin lähden vaan liihottelemaan täysillä mukana ja unohdan koko "henkisen puolen" (joka tuntuu olevan lähempänä, kun on vaikeaa). Että karua sen olla pitää :D Mutta toisaalta kuulostaa, aika oudolta sellainenkin ajatus :/
T. 1424(muistaakseni)
Kyllä, olet tuossa limbossa niin kauan kuin olet kiinnittynyt mieleltäsi aineellisiin, katoavaisiin muotoihin. Kun toivot toisten muotojen ilmestymistä ja pelkäät toisten katoamista. Lopulta näet, ettei sillä ole väliä missä vaiheessa koettua elämän limboa olet, ei sillä meneekö tämän maailman näkökulmasta sillä hetkellä hyvin ja huonosti, tunnetko onnea vai surua. Se on kaikki katoavaista, se on kaikki vain sen Elämän unta ja leikkiä, joka Sinä olet.
Tuo kärsimyksen henkistävyys on asia johon monet uskoo perinteisten uskontojen peruja. Jos ajatellaan esimerkiksi perinteistä rukoilemista, niin toki sitä tekee enemmän tilanteessa jossa itseltä tuntuu puuttuvan paljon ja täytyy siis pyytää Jumalalta apua paljon, kun taas kun kaikki menee hyvin muutenkin, ei välttämättä muista koko Jumalaa. Mutta ei sen tarvitse olla niin, voi olla henkinen rukoilematta tai lukematta mitään henkistä tai tekemättä mitään asian eteen, vain heittäytymällä sen Elämän pyörteisiin joka on Kaikki-mitä-on. Ja lopulta ehkä huomata olevansa yhtä sen kanssa joka muodostaa kaiken näkyvän ja näkymättömän.
Tavallaan on totta, että itse Tietoisuus on helpompi tiedostaa, jos se on edes välillä melko tyhjä sisällöstä ja siinä mielessä rauhallinen mieli auttaa. Varsinkin voimakas tunneperäinen tietoisuuden sisältö on monella sellaista, joka vetää kaiken huomion itseensä automaattisesti, ja sen takia se voi tosiaan häiritä ainakin tietynlaisia henkisen tien menetelmiä.
Toisaalta menetelmiä on monenlaisia, eikä kaikki niistä vaadi tietoisuuden sisällön hiljentämistä ja tyhjentämistä. Meditaatiossakin on omat perinteensä, jossa kaiken mitä tietoisuudessa kulkee annetaan vain vapaasti tulla ja mennä, ja katsellaan kaikkea sitä ikään kuin sivustakatsojana. Tällöin vähitellen samaistuminen tähän sisältöön heikkenee, ja lopulta pystyy tiedostamaan itsensä tiedostavana tilana itsenään, ja näkemään kaikki ohimenevät ilmiöt minän olemuksen kannalta merkityksettöminä. Sen sijaan että olisi "minä olen nyt ahdistunut", "nyt minä olen iloinen", on "minä olen avara tietoisuuden tila jossa tällä hetkellä esiintyy iloisuuden tunnetta, tietokoneen hurinan kuulemista, vilun tunnetta".
Ja jotkut menetelmät perustuvat tietoisuuden sijaan enemmänkin elämänenergian itsensä kokemiseen ja aistimiseen, koska se on silta aineellisen ja aineettoman välillä. Sellainen sopii niille, joille on helppoa aistia energia kehossaan ja joidenkin jopa muissa olevaisissa. Ja onpa niitä melko puhtaasti älyllisyyteenkin perustuvia teitä, joita pitkin jotkut niin suuntautuneet ovat etsineet ja löytäneet.