Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ingram itseasiassa puhuu tuosta miten maailman illuusiona pitäminen aiheuttaa kylmäsydämisyyttä kärsimykselle.
Ingram ei opeta varsinaisesti valaistumista tai ei-dualismia vaan enemmänkin sitä miten liikaan ajatteluun tai sairaaseen hengellisyyteen eksynyt ihminen pystyisi palamaan elämään täyttä ihmisen elämää. Olettaisin että aivan eri vaiheessa hengellistä tietään olevat ihmiset hyötyy toisaalta Ingramista ja toisaaalta jostain Rupert Spirasta tai Mystikosta.
Oletko lukenut useampia Ingramin kirjoja? Itse olen lukenut vain sen suomennetun kirjan Intohimoinen läsnäolo, painovuosi 2004. Viimeisin suomennettu painos taitaa olla tältä vuodelta.
Olisikin mielenkiintoista tietää, onko C.I..n kirjan uudemmissa painoksissa muutoksia v. 2004 verrattuna. Kirja on kyllä hyvä, mutta koen, että C. Ingram on enemmänkin järjen tasolla tiennyt valaistumisen jälkeisestä elämästä paljon, mutta ei vielä valaistunut itse siten kuin esim. Mystikko on.
C. Ingram kirjoitti mm. siitä, miten havahtuneeseessa läsnäolossa elävä ihminen ei enää halua olla tekemisissä entisten parhaiden ystävien kanssa, sillä usein kaverukset ovat tavatessaan valitelleet kurjuutta eikä havahtunut (valaistunut) ole enää kiinnostunut keksityistä ongelmista.
Uskon enemmän siihen, miten Mystikko kuvasi asiaa, eli että kaikki tapahtuu spontaanisti. Sitä joko tapaa ystäviään tai ei - sitä ei voi etukäteen tietää.
C.I. kirjoitti myös: "Olen aina salaa ollut sitä mieltä, että isoäitien pitäisi hallita maailmaa, ei keski-ikäisten miesten."
Kuolemanjälkeisen elämän mahtollisuudesta C.I. kirjoitti: "... yksinkertaisesti ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu".
Jotenkin luulen, että Mystikko tietää. Tiedätkö? Ja voiko sitä mitenkään kuvata?
Käsittääkseni jatkamme tältä tiiviimmän unen tasolta vähän vähemmän tiiviille unen tasolle. Fyysisestä kehosta eteerisempään henkikehoon, henkimaailmaan.
En ole lukenut muita kuin Intohimoinen läsnäolo, tuntui jo sen perusteella että Ingram ei ole sitä mitä kaipaan. Minusta se havahtunut läsnäolo on aivan eri asia kuin valaistuminen, se on lähinnä täyttä ihmisenä läsnä hetkessä olemista. Eli minusta kirjassa ei puhuta oikeastaan mitään valaistuneesta tilasta vaan vain luonnollisen inhimillisestä tilasta jossa hyvin monet ovat ihan luonnostaan. Ingram vaan näytti kadottaneen sellaisen inhimillisen elämän täyteyden tilapäisesti kun meni niin pitkälle pakkomielteenomaiseen henkiseen etsintään jossa juoksi gurulta toiselle, New Age retriitiltä toiselle jne ajatuksella että jotain puuttuu, on pakko saavuttaa jotain.
Lopulta se tie tuli kuljetuksi loppuun ja Ingram vaikutti löytäneen psyykkisesti tasapainoisemman ja hetkessä läsnä olevamman elämän. Jonka jostain syystä olettaa olevan sama kuin valaistuminen, vaikka minusta mikään kirjassa ei viittaa siihen että siitä olisi kyse.
Kiitos tuosta viestistä. Ajattelen niin, että se mitä CI kirjoitti läsnäolemisen tilasta, oli vähän samanlaista tekstiä kuin Tollenkin kirjoissa.
Ehkä valaistuneet elävät enemmän läsnäolossa kuin tavalliset ihmiset, jos ei lapsia lasketa. Me valaistumattomat aikuiset olemme usein mielessämme joko menneessä tai tulevassa ja vain hetkittäin kunnolla läsnä - jotkut eivät kykene olemaan juuri koskaan läsnä. Siis koin, että CI kirjoitti ihan asiaa, mutta en kirjasta mitään uutta löytänyt. Tosin se etsijä, joka etsii uutta, pitäisikin unohtaa. :)
"Hetkessä läsnäolo" on vain yksi tekniikka jota voi käyttää tavoitellessa mielenrauhaa tai valaistusta. Se ei ole ainoa keino eikä esiehto, eikä ihminen valaistuttuaan muutu sillä tapaa rajoittuneeksi, että olisi aina sidottu kokemaan vain ihmisten konsensustodellisuudessa nykyhetkenä pidetyn hetken. Pahimmillaanhan tämä tarkoittaisi jopa luonnollisten inhimillisten kykyjen kuten muistelun, suunnittelun tai mielikuvittelun katoamista ja pakkomielteistä takertumista "nykyhetkeen".
Jos liika ajattelevaan mieleen samaistuminen on ongelma -kuten se monella on, nykyhetken aistimuksiin keskittyminen on monelle toimiva tekniikka katkaista liikaa ajattelua ja siihen samaistumista. Mutta kun on saavuttanut sen mitä etsii, ei tarvitse pysyä nykyhetkessä, eikä edes tämän ihmisten todellisuuden pelkästään kokemisessa. Silloin näkee että hetki ei ole sellainen veitsenterä menneen ja tulevan välissä, jolta helposti putoaa, vaan se on Kaikki, eikä siitä siis voi joutua ulos. Se sisältää kaikki ajat ja todellisuudet, ollen kuitenkin ajaton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ingram itseasiassa puhuu tuosta miten maailman illuusiona pitäminen aiheuttaa kylmäsydämisyyttä kärsimykselle.
Ingram ei opeta varsinaisesti valaistumista tai ei-dualismia vaan enemmänkin sitä miten liikaan ajatteluun tai sairaaseen hengellisyyteen eksynyt ihminen pystyisi palamaan elämään täyttä ihmisen elämää. Olettaisin että aivan eri vaiheessa hengellistä tietään olevat ihmiset hyötyy toisaalta Ingramista ja toisaaalta jostain Rupert Spirasta tai Mystikosta.
Oletko lukenut useampia Ingramin kirjoja? Itse olen lukenut vain sen suomennetun kirjan Intohimoinen läsnäolo, painovuosi 2004. Viimeisin suomennettu painos taitaa olla tältä vuodelta.
Olisikin mielenkiintoista tietää, onko C.I..n kirjan uudemmissa painoksissa muutoksia v. 2004 verrattuna. Kirja on kyllä hyvä, mutta koen, että C. Ingram on enemmänkin järjen tasolla tiennyt valaistumisen jälkeisestä elämästä paljon, mutta ei vielä valaistunut itse siten kuin esim. Mystikko on.
C. Ingram kirjoitti mm. siitä, miten havahtuneeseessa läsnäolossa elävä ihminen ei enää halua olla tekemisissä entisten parhaiden ystävien kanssa, sillä usein kaverukset ovat tavatessaan valitelleet kurjuutta eikä havahtunut (valaistunut) ole enää kiinnostunut keksityistä ongelmista.
Uskon enemmän siihen, miten Mystikko kuvasi asiaa, eli että kaikki tapahtuu spontaanisti. Sitä joko tapaa ystäviään tai ei - sitä ei voi etukäteen tietää.
C.I. kirjoitti myös: "Olen aina salaa ollut sitä mieltä, että isoäitien pitäisi hallita maailmaa, ei keski-ikäisten miesten."
Kuolemanjälkeisen elämän mahtollisuudesta C.I. kirjoitti: "... yksinkertaisesti ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu".
Jotenkin luulen, että Mystikko tietää. Tiedätkö? Ja voiko sitä mitenkään kuvata?
Käsittääkseni jatkamme tältä tiiviimmän unen tasolta vähän vähemmän tiiviille unen tasolle. Fyysisestä kehosta eteerisempään henkikehoon, henkimaailmaan.
Sillä onko joku valaistunut vai ei, ei ole lopulta paljonkaan väliä. Jos koet jonkun opetusten kiinnostavan ja vetävän puoleensa, ja niiden noudattamisen hedelmä elämässäsi on hyvä, niin ei se haittaa mitään onko kirjoittaja valaistunut vai ei. Monet eivät pysty kuitenkaan hyppäämään siitä missä he ovat nyt suoraan valaistukseen, ja usein silloin lähempänä omaa tietoisuuden tasoa olevat opettajat on jopa hyödyllisempiä kuin jotkut valaistuneet. Esimerkiksi joku voi tarvita tällä hetkellä enemmänkin psykologista viisautta tai apua materiaalisen elämän pyörteissä luovimiseen kuin filosofiaa, metafysiikkaa tai tuonpuoleisten pohtimista. Tai vaikka manifestoinnin opettelua ja yleensä sen tutkimista onko olemassa mitään muuta kuin nykyisin luonnollisena pidetty, eikä niinkään yritystä oivaltaa Universaali itsessä ja kaikessa.
Kuoleman jälkeen... Minä tiedän ettei kuolemaa ole, että minä tai kukaan muukaan ei tosiolemukseltaan ole kuolevainen olento. Eikä ole edes aikaa, jossa voisi ensin elää ja sitten kuolla. Mutta kaikkia näitä on unissa ja illuusioissa, erilaisina versioina erilaisilla "todellisuuden" tasoilla ja erilaisista uskomusjärjestelmistä riippuen samankin tason sisällä. Ihmisiä hämää se, kun tämä elävien ihmisten maailmaksi kutsuttu on niin vahvasti konsensustodellisuus, joka luodaan kollektiivisesti hyvin suurilta osin. He siis uskovat vahvasti, että on jokin yksi aistittava objektiivinen todellisuus, jossa kaikki ovat, ja uskovat että siis kuoleman jälkeenkin täytyisi jatkua niin, että siellä on joku yksi todellisuus johon kaikki menee ja kokevat suunnilleen samanlaisia asioita. Mutta uni"todellisuuksien" luomisen mekanismi on erilainen eri vaiheissa, eikä ole järkevää edes puhua kuin olisi tämän maaiman kataista konsensustodellisuutta. Jotkut kokevat että on, toiset ei. Riippuu heidän tietoisuudestaan ja uskomuksistaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista manifestoida löysä iho laihtumisen jälkeen kiinteäksi?
On. Se kuinka haastavaa se on, riippuu omasta uskomusmaailmasta. Jos uskoo että se vaatisi yliluonnollisen ihmeen, se on vaativaa, jos taas uskoo että se on mahdollista luonnostaankin, helpompaa. Esim. jos henkilöllä on uskomus, että pari vuotta laihtumisen jälkeen iho vielä kiinteytyy, mutta sen jälkeen ei, niin hänelle asian korjaaminen manifestoimalla on helpompaa ne pari vuotta kuin sen jälkeen.
Vaativakaan ei tarkoita mahdotonta. Mutta se vaatii järjestelmällistä harjoittelua muilla asioilla, ja useimmat eivät viitsi siihen prosessiin ryhtyä, että omistaisivat niin paljon aikaa, vaivaa ja energiaa oman todellisuutensa luomisen tutkimiseen ja harjoitteluun. Siksi käytännössä useimmille jotka uskoo asian vaativan yliluonnollisen ihmeen, materiaalisen tason eli lääketieteen apu on ainoa vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei KM, kerroit aiemmin, että jotkut ihmiset viihtyvät seurassasi tosi hyvin, suorastaan hakeutuvat seuraasi, kun joillain taas on tarve yrittää provosoida sinua, jonka jälkeen he ärsyyntyvät, kun et reagoi provoiluun.
Miten suhtaudut valaistuneena sellaisiin ihmisiin, jotka ovat sinua kohtaan epäystävällisiä?
Eräs ihminen on kohdellut minua vuosikymmenet ilkeästi, jopa julmasti. En pysty enää tapaamaan häntä. Jos valaistuisin, antaisin kai automaattisesti anteeksi kaikki hänen tekonsa ja puheensa. Hän on narsisti, siis ihan oikeasti hyvin kova, itsekäs ja kylmä tyyppi. Luulen, etten haluaisi edes valaistumisen jälkeen sellaista ilkeää ihmistä elämääni.
Onko tuo ajatukseni aivan outo, kun eihän valaistumisen jälkeen enää ego valitse seuraansa, vaan menee sinne, minne Jumala haluaa. Vai valitseeko sittenkin?
Oletko sinä vapaaehtoisesti tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat sinua kohtaan inhottavia?
Kirjoitin tässä sellaisesta narsistisesta ihmisestä, joka ovat täysin empatiakyvytön, hyvin itsekeskeinen, nauttii toiselle ihmiselle sattuneesta vahingosta tai hänen toiselle aiheuttamasta kärsimyksestä (henkisestä tai fyysisestä). Suunnittelee, miten voi toista loukata tehokkaimmin. Joka ei koskaan kadu eikä pyydä anteeksi, mutta saattaa esittää katuvaa ja saattaa pyytää anteeksi, jos siitä on hänelle hyötyä, mutta sen jälkeen on taas yhtä ilkeä, jopa julma. Hän saattaa olla ihan psykopaattikin, mutta narsistin diagnoosin on saanut.
Että jos valaistuisin (ego ei voi valaistua), ja tämä julma ihminen pyytäisi apuani, niin menisinkö häntä auttamaan, vaikka tietäisin, että hän minua silti siellä tai sen jälkeen taas loukkaisi?
Vastaathan tähän joskus KM, kiitos.
Et voi mitenkään tietää sitä etukäteen mitä tekisit. Reaktio auttaa tai olla auttamatta, tai jatkaa väleissä tämän ihmisen kanssa tai katkaista välit, syntyisi spontaanisti siinä tilanteessa. Eikä siinä olisi mitään sellaista säännönmukaista kaavaa kun on luonnollisen egomielen ohjaamilla kuten "hän on sellainen kynnysmatto joka aina vaan antaa loukata uudestaan eikä osaa sanoa ei" tai toisaalta "hän on sellainen joka pitää tiukasti rajansa eikä katso yhtään loukkauksia". Voisit toisessa tilanteessa olla tiukka, toisessa paljon sietävä, mutta mikään ei olisi sinulle ongelma koska mikään "loukkaus" ei enää loukkaisi sinua. Tekisit ratkaisusi vaistomaisesti sen perusteella, mikä hyödyttää kokonaistilannetta, myös sen toisen kannnalta. Joskus on loukkaajalle parempi että hänen rinnalleen jäädään, joskus että hänet jätetään yksin tekojensa seurauksena. Luonnollinen ihmismieli ei sitä tietä miten on, mutta Henki tietää, korkeampi Itse tietää sillä se on myös sen loukkaajan Elämä ja Henki, ja se ohjaa valaistuneen päätöksen siinä hetkessä kun valinta tulee eteen.
Vastaus on lopulta juuri se, että sellaista henkilöä ei ole. Niin se itsellenikin aukeni lopulta, että pyörittelin etsimisen ja tuskastumisen kiihkossa kaikkia ajatuksia mitä MINUN on pakko saada tai löytää, miten MINÄ kärsin, miten en enää kestä yhtään jos en nyt pian valaistu, että MINUN on ehkä jopa pakko lopettaa elämäni jos en pian löydä koska minä palan, PALAN enkä kestä enää. Ja sitten kysymys siitä että kuka on se MINÄ joka kärsii, jonka on pakko löytää, joka etsii, joka valaistuu? Ja yhtäkkinen sen näkeminen ettei sellaista olentoa ole, vain kokemus erilaisista ajatuksista ja aistimuksista joista osaan olen lyönyt leiman MINÄ, MINUN.