Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen että ei ole niin tärkeää pohtia sitä, mitä jokin suuntaus kristinuskossa korostaa. Tärkeintä olisi kääntyä elävän Jumalan puoleen ja rukoilla hänen edessään, vaikka tuntikausia, ja pyytää hänen johdatustaan. Olisi tärkeää tutkia vilpittömin mielin ja Jumalan Pyhän Hengen johdatusta anoen, mitä Hän sanoo Raamatussa.

Minä tein tätä siitä asti kun ala-asteikäisenä tulin uskoon, ja se näyttää johtaneen tielle jota moni ei hyväksy ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko!

Kerroit joskus että valaistumisen jälkeen olet itse parantanut itsesi etkä käy enää lääkärillä.

Onko se oikeasti mahdollista? Entä jos tulee reikä hampaaseen terveellisistä elintavoista ja hyvästä hammashygieniasta huolimatta, niin kai silloin menet hammaslääkäriin? Pystytkö parantamaan itseltäsi lähes kaikki fyysiset vaivat?

Minulla on ollut kauan kipeä olkapää eikä ole vara mennä yksityislääkärin kautta magneettitutkimuksiin ja tk:n kautta jonotus menisi lääkärin mukaan syksyyn. Olen niin väsynyt tähän kipuun. Haluaisin tietää, miten voisin parantaa olkapääni itse. Olen saanut olkpäähän erilaista jäsenkorjausta, hierontaa ja reikihoitoa, mutta ne eivät ole auttaneet.

Olkapääni ei ole ainoa kipuni. Olisin tosi onnellinen, jos voisit neuvoa tai rukoilla puolestani. <3

On se mahdollista eikä edes niin harvinaista kuin ihmiset luulevat- eikä edes vaadi valaistumista. Esim. monet onnistuvat kehittämään johonkin parantamisen uskomus- ja menetelmäjärjestelmään niin vahvan uskon, että pystyvät sen kautta manifestoimaan parantamisia itselleen ja niille muille, jotka pystyvät myös riittävästi uskomaan siihen. 

Mutta kuten jo Jeesus tiesi, kukaan ei voi auttaa kaikkia koska kun joku paranee niin 'uskosi on sinut parantanut' eikä jokin suuri ulkopuolinen voima jostain. Siksi Jeesus jossain paikassa sanoi, ettei hän voinut tehdä ihmeitä 'heidän epäuskonsa tähden'. Koska jokainen on oman todellisuutensa ensisijainen luoja, eikä toinen voi sitä kumota ilman riittävää tahtoa ja uskoa. Yleensä tahtoa (parantua) on, mutta tämän maailman ehdollistama epäusko voi olla ongelma. Sitä vastaan voi toki tehdä paljonkin, jotta oppisi taas uskomaan laajempiin mahdollisuuksiin kuin mitä tämän maailman kollektiiviset uskomukset sanovat, mutta se vaatii työtä eikä ole pikakeinoja, ellei sitten satu törmäämään johonkin juuri itseen täydellisesti vetoavaan systeemiin johon alkaa uskoa luonnostaan. (Usein, mutta ei aina, mitä koulutetumpi ja luonnontieteelliseesti oppineempi ihminen, sitä vaikeampi on uskoa mihinkään sellaisiin luonnostaan).

Rukoilen, että elämänenergia itse, joka Minä olen, johdattaa sinut tielle tuosta umpikujasta.

Tuon vastauksesi kautta ymmärsin, miksi minuun ei ole tepsinyt erilaiset parantamiset, ei lähi- eikä kaukohoitona. Kävin kerran kirkossa parantamistilaisuudessa. Parantajina toimivat Seppo Juntunen ja Pirkko Jalovaara. Olin lukenut Pirkon kirjan ja olin satavarma, että paranen, jos pääsen hänen tai Sepon luokse.

Kirkossa ihmiset menivät kahteen jonoon. En päässyt Pirkon jonoon, mutta näin kuinka ihmiset kaatuivat tai vähintään vahvasti horjahtelivat myös Sepon edessä. Kaksi ihmisitä oli aina ottamassa parantuvaa, kaatuvaa ihmistä kiinni. Vuoroni oli ihan kohta. Olin varma, että nyt sitten kaadutaan ja parannutaan, mutta lopetin sen ajattelemisen, sillä kirkossa oli niin vahva energia, että tunnustelin sitä ja iloitsin siitä. Se sai kehooni kylmät väreet.

Sitten seisoin Sepon edessä. Mitään ei tapahtunut. En horjahtanut vähääkään, vaikka olin niin antautunut paranettavaksi. Olin ihmeissäni, ja niin oli Seppokin. Hän yritti uudestaan. Taas sama juttu. Sitten hän vain jotenkin siirtyi seuraavaan henkilöön jonossa sanomatta minulle mitään. Olin tosi pettynyt ja yllättynyt.

Uskon täysin, että Jeesus on voinut auttaa niitä ihmisiä, joilla riittää uskoa. Uskon, että samoin pystyy myös Mystikko ja moni muu, mutta mihin pitää uskoa -  siinä on se pointti - ainakin omalla kohdallani.

Mystikon vastauksen jälkeen tajusin, etten usko, että minulla on oikeutta tai mahdollisuutta parantua, sillä olen lapsesta asti kärsinyt niin paljon kivuista, joita on tullut sekä fyysisen ja henkisen väkivallan kautta, mutta myös sairauksien kautta. Äitini oli vaikea narsisti, joka piti huolen, etten saanut edes ruokaa niin paljon kuin sisareni. en paljon muutakaan.

Ilmeisesti minussa on liian vahva usko siihen, etten ansaitse paranemista tai että tähän elämään kuuluu koko elämän mittainen kärsimys.

Ja todellakin olen yrittänyt ajatella, että ansaitsen kaiken hyvän ja kaiken terveyden, mutta vielä on näköjään manifestaation suhteen harjoittelemista, jotta tuloksia alkaisi syntyä.

Varmaan kannattaa ensimmäisenä kieltää jeesus ja tällaiset jumalat jotka eivät kelpuuta parannettavaksi vaan ovat tuominneet sinut kärsimykseen. Haistattaa vitut niille. Pahoja ovat. Huijaavat vain. Niin minäkin tein ja kannatti. Ei enää yhtään jeesustelua minulle kiitos. 

Luulen, että olen itse tuominnut itseni kärsimykseen, eli ilmeisesti jollain alitajunnan tasolla en koe että ansaitsisin parantua. Joko syynä on se, että olen sielun tasolla valinnut kärsimyksentäyteisen elämän, jotta kulkisin tehokkaammin kohti valaistumisen tarvetta, tai sitten se johtuu siitä, että narsistiäitini on onnistunut vakuuttamaan minut siitä, että ansaitsen kokea vain kaikkea pahaa enkä missään nimessä mitään hyvää, enkä varsinkaan niin hyvää kuin siskoni.

Älä vaan omaksu uskomusta, että olet sielun tasolla valinnut kärsimystäyteisen elämän - juuri mikään ei ole tehokkaampaa estämään sinua saamasta parempaa elämää kuin tuollainen uskomus. Sen kanssa voi kyllä tehdä työtä, jos on lapsuudessa ehdollistettu haitallisiin uskomuksiin, jotka nyt heijastuvat koetuksi todellisuudeksi, mutta se on vaikeampaa jos uskoo että jo ennen syntymää on tehty joku sopimus jota ei käy muuttaminen.

Vierailija kirjoitti:

Uskon täysin, että Jeesus on voinut auttaa niitä ihmisiä, joilla riittää uskoa. Uskon, että samoin pystyy myös Mystikko ja moni muu, mutta mihin pitää uskoa -  siinä on se pointti - ainakin omalla kohdallani.

Mystikon vastauksen jälkeen tajusin, etten usko, että minulla on oikeutta tai mahdollisuutta parantua, sillä olen lapsesta asti kärsinyt niin paljon kivuista, joita on tullut sekä fyysisen ja henkisen väkivallan kautta, mutta myös sairauksien kautta. Äitini oli vaikea narsisti, joka piti huolen, etten saanut edes ruokaa niin paljon kuin sisareni. en paljon muutakaan.

Ilmeisesti minussa on liian vahva usko siihen, etten ansaitse paranemista tai että tähän elämään kuuluu koko elämän mittainen kärsimys.

Ja todellakin olen yrittänyt ajatella, että ansaitsen kaiken hyvän ja kaiken terveyden, mutta vielä on näköjään manifestaation suhteen harjoittelemista, jotta tuloksia alkaisi syntyä.

Ihmisillä on aika paljon tosiaan kaikenlaisia alussa alitajuisia uskomuksia siitä, miksi paranemista ei vaan voi tapahtua. Yleisin on toki hyvin syvään juurtunut usko luonnonlakien ja lääketieteen kuvaamien sairauksien prosessien vääjäämättömyyteen - usko siihen, että ihmeitä ei oikeasti tapahdu. Ihminen voi haluta uskoa, mutta jossain alla ehdollistunut kyynikko ei kerta kaikkiaan usko ja voi jopa pilkata sitä mielen osaa joka toivoo ja uskoo.

Sitten on tosiaan nämä syntisyyden ja arvottomuuden tunteet, jotka saavat uskomaan että minulle ei kuulu paranemista. Samoin identiteetin rakentuminen osin sairauden kautta - silloin ego ei halua päästää irti sairaudesta, koska se tarkoittaisi uhkaa koko identiteetille, sille itselleen. Usko karman lakiin ja siihen, että minun nyt täytyy vaan kärsiä koska olen sen ansainnut teoillani joko tässä tai aiemmissa elämissä, toimii myös hyvin esteenä. 

Itse taistelin kerran pitkään sen uskomuksen kanssa, että ajattelin että jos "Jumala jotenkin koskettaisi" minua, minun vaadittaisiin muuttuvan pyhimykseksi. En saisi enää harrastaa tiettyjä asioita joista koin nauttivani, esimerkiksi juoda alkoholia tai nauttia härskistä viihteestä. Pelkäsin että joko halu näihin asioihin vietäisiin minulta jolloin koin etten olisi enää oma itseni, tai vielä pahempaa: halu jäisi mutta kokisin jatkuvasti vaatimuksen pidättäytyä hintana paranemisesta. Ja että rangaistus synnistä olisi kovempi sen jälkeen jos kerran olisin saanut kokea Jumalan voiman konkreettisesti, enkä silti uskoisi ja olisi kunnolla. Nämä ajatukset tuli uskovaistaustasta ja perinteisestä synti- ja jumalakäsityksestä. Niitä vastaan väittelin sekä järjellä tietoisen mielen tasolla että käytin tekniikoita joilla saan paranemisuskomuksen suoraan alitajuntaan, ajattelevien mielen epäilysten ohi.

Se mihin pitää uskoa - että olet parantunut tai paranet. Edes hetken. Itselleni oli aina helpompi uskoa asteittaiseen paranemiseen, jollain toisella on toisin. Millään tekniikoilla ennen valaistumista en olisi saanut itseäni esim. uskomaan, että pääsen 10-vuotiaasta asti tarvitsemistani allergialääkkeistä hetkessä. Mutta sain uskon riittämään siihen, että tämä vähitellen, esim. kuukauden aikana, tästä paranee eikä tule takaisin. Tämä torjui myös oireiden häiritsevyyttä: ok, tuntuu vielä allergiselta mutta ei se haittaa, paraneminen on vasta manifestoitumassa. Ja toki järjelle puhuin affirmaatioina sitä, miten allergia ei edes ole parantumaton sairaus ja ei se varsinaisesti ole ihme jos joltain ihmiseltä loppuu allergiaoireet, että se on ihan mahdollisuuksien rajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut sellaista, että katselen tätä kehomieliolentoani vähän kuin yläviistosta ehkä metrin-kahden päästä. Koen silloin olevani vapaa tarkkailija, jolla on hyvin rauhallinen ja myönteinen, rakkaudellinenkin olo. On ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka sen henkilön työt vain onnistuu, "vaikken ole paikalla" kehossa. En ole samaistunut tähän kehomieliolentoon silloin.

Samana "tietoisuutena" olen meditaatiossa lennellyt siellä täällä pitkin maapalloa ja myös maapallon ulkopuolella. Olen voinut zoomata tarkkailuni johonkin kohteeseen, vaikka kasveihin veden alla tai joihinkin tosi pieniin esineisiin, vaikka sormuksen kiviin. Olen myös käynyt spontaanisti, harkitsematta, jonkun ihmisen kodissa tai joskus ihan tilattuna, kun olen tehnyt selvänäkötulkintaa hänelle.

Onko se oleminen vähän tuollaista silloin, kun ei samaistu kehoon, vaan on vain se "todellinen itse"/oleminen/tietoisuus, jota ei voi määritellä muuten kuin siten, mitä se ei ole. Tosin kuvailen sitä rakkaudeksi, näkijäksi, tarkkailijaksi myötätunnoksi, iloksi, rauhaksi, tietoisuudeksi, olemiseksi, mutta se ei siis ole mitään nähtävää muotoa tai persoonaa - niin luulen, koen. 

Mistähän on kyse tuossa edellisessä? Ja miksi en enää meditaatiossa noita koe, vaikka varmaan kymmeniä vuosia niitä koin ja lapsenakin joskus.

Se on eräänlaista astraalimatkailua, fyysistä kehoa hienovaraisemman tason vapautumista tiukasta kiinnittymisestä fyysiseen kehoon. Sellainen on sekä hauskaa että hyödyllistä, mutta ei mitenkään välttämätöntä esim. valaistumiseen. Kuten itse arveletkin, se tosiaan voi edistää jäykästä keho/mielisamaistumisesta vapautumista, mutta siinä on myös ansa: se on vielä persoonallinen 'keho', katoavainen olento, ja mieli voi alkaa kuvitella että se on Perimmäinen.

Mutta Perimmäinen ei mene sinne tai tänne, katsele jotain tiettyä asiaa, tahdo sitä tai tätä vaan se aina sekä on yhtä 'aikaa' kaikki, että kuitenkin myös olemisen ja ei-olemisen tuolla puolella. Ikuinen, muuttumaton. On toki totta että sikäli kun asiaa katsoo kehollisen olennon näkökulmasta, niin vaikka olisi kokenutkin tuon, on rajoitettava sen kokemistaa. Esimerkiksi minä koen meditaatiossa olevani elämänenergia joka olen kaikki mitä on ja täytän kaikki maailmankaikkeudet (ja sen lisäksi olemisen tuolla puole oleva muuttumaton). Mutta kun haluan esittää ihmisen roolia, minun täytyy ottaa rajoittunut näkökulma jossa en aisti energiaani kaikissa kehoissa kaikkialla, vaan pääasiassa siinä kehossa, jona muut minut näkee, katson sen aistielimistön silmin jne. Muuten kommunikaatio toisten kanssa olisi mahdotonta.

Hienosti vastattu, kiitos!

Sain kerran sairauskohtauksen ja menin tajuttomaksi ja minua jouduttiin elvyttämään. Ihmiset olivat hyvin hätääntyneitä ympärilläni. Kuulin kaiken ja olin hyvin rauhallinen, siis täysin levollinen, en kokenut olevani persoona, en kokenut oikeastaan mitään muuta kuin kuulin ja tiesin.

Vaikka en katsellut enkä edes nähnyt tapahtumia, niin silti tiesin tarkalleen, missä tämä keho(ni) sijaitsi, missä asennossa se oli. Tiesin, mihin kohtaan pihaa ambulanssi ajoi jne. Tiesin, että sitä kehoa kannettiin ambulanssiin.

Mistä tuossa on kyse? Ei kai kuitenkaan siitä astraalimatkailusta?

Onko tuossa tilassa mitään samankaltaista kuin Perimmäisenä olemisen tilassa?

Olen myöhemmin sekä astraalimatkaillut, kuten tuossa lainauksessa kerroinkin, mutta myös kokenut tuon saman tilan kuin tajuttomuudessa, mutta eri kautta:

Tämä fyysinen kehoni laitteli pyykkiä koneeseen täysin keskittyen siihen hommaan (harjoittelin täydellistä keskittymistä tekemääni asiaan). Yhtäkkiä vain koin tuon saman kuin siinä sairauskohtauksessa. Hiljainen, rauhallinen, seesteinen tarkkailija, ei mielipiteitä, ei odotuksia, ei pelkoja, ei reagointia. Henkilö(ni) touhusi edelleen, tiedostin, että sillä oli myös välillä ajatuksia, mutten kokenut ajattelevani niitä.

Mistähän siinä oli kyse?

Voiko ihminen päästä samaan tilaan sekä ollessaan tajuton että ollessaan tajuissaan?

Voi päästä. Voi olla irti samaistumisesta fyysiseen kehoon ja ajattelevan mielen rakentamaan persoona-konstruktioon myös "valveilla", joka useimmilla tarkoittaa vain vähän erilaista unen vaihetta, jossa henkilö edelleen heijastaa tietoisuuden valkokankaalle oman virtuaalitodellisuutensa mutta kokee sen eri valveillaolokertojen välillä vaan muuttumattomammaksi kuin öisin nähtävät unet. Valvetila tästä näkökulmasta on vain luovuutta enemmän rajoittava, rajoittunut uni kuin se mitä unitilaksi kutsutaann. Mutta toki, ihmiset tapaavat kutsua sitä todellisuudeksi.

Kyllä tuo on eräänlainen kokemus siitä mitä perimmältään olet. Se voi mennä toki vielä syvemmäksi, vielä vähemmän keho-mielimuotoon kiinnittyneeksi, ja tulla pysyvämmäksi. Mutta perusasia kokemuksessa on totta: sinä et ole keho etkä mieli etkä edes joku erillinen ikuinen yksilösielu - sinä olet Tyhjyys, Tila tai Tietoisuus jossa kaikki tapahtuu. Mutta se Tyhjyys ei tarkkaan ottaen ole "ei-mitään" vaikka se muotoon samaistuneiden näkökulmasta siltä näyttääkin koska sillä ei ole muotoa eikä persoonaa - se on Tietoinen, se on Henki, se olen Oleminen itse. Ja samaan aikaan se onn kaiken muodossa olevan ydinolemus ja elävöittäjä jota ilman kaikki katoaisi heti olemasta. Se on Tyhjyys ja Oleminen, kaikkien maailmankaikkeuksien ja todellisuuksien Oleminen, ja Sinä olet se. 

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko, tuo jäi vielä mietityttämään.

Näkevätkö sielut unta siellä "kotonakin/lähteelläkin", että ovat erillään Jumalasta/Yhdestä,  ja sen vuoksi jotkut heistä lähtevät aina uudestaan syntymään tänne pallolle tai muulle planeetalle, kun eivät ymmärrä olevansa kaikki mitä on, Rakkaus, Todellisuus, Jumala, Absoluutti jne?

Tietoisuus ei ole koskaan ollut unessa, se on valveillaolo itse. Se on valveilla tällä hetkellä niissäkin, jotka kokevat olevansa muotoon ja persoonallisuuteen samaistumisen unessa. Se on hereillä sinussakin, nyt, se tietoisuuden tila jossa koet kehosi, ajatuksesi, ulkoisena pitämien asioiden tuottamat aistimukset. Se on muodoton henki, mutta kaiken muodon perusolemus ja Sinä olet se. Mieli voi nähdä uniaan ja rakennella fantasioitaan ja heijastaa ne näkemäkseen todellisuudeksi, mutta Sinä et ole se.