Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Minua pelottaa, kun en oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Välillä tuntuu, että meinaan irtaantua itsestäni ihmisenä. Muutenkin on jo niin vaikeaa että usein pelkää menettävänsä järkensä. Sitten lisäksi nuo olotilat, joissa ei tunne olevansa ihminen enää. Mutta ei auta kuin luottaa Jumalaan ja yrittää uskoa siihen, että kyllä pysyn järjissäni tämän kaiken sekasotkun keskellä ja että ei minulle runnota läpi mitään kokemuksia, jotka vain hajottaisivat. Kiitos KM kun olet taas tullut vastailemaan.

Tuollainen kokemus on hyvin tavallinen valaistumista kohti kuljettaessa. Koska siinä nimenomaan oivalletaan, että sinä et ole ihminen, vaan koettu ihminen, -kaikki ihmiset, kaikki olemassaoleva-, on yksi rooli jota esität. Sinä olet se tila jossa kaikki ilmenee, nykyhetken tila, tietoisuus tai henki joka täyttää kaiken ja on kaiken olemassaolo ja elämä. Ihmiset ovat ajassa ja paikassa ja syntyvät ja kuolevat, mutta Sinä et ole sitä. Sinä olet se jossa ihminen ilmenee, ajaton ja paikaton tausta kaikille ajan ja paikan illuusioille, niiden tiedostaja mutta et sillä tavalla ne, että esim. kuolisit niiden mukana. Vertauskuvana voisi sanoa että ne ovat ikään kuin sinun uniasi tai illuusioitasi, ja siinä mielessä sinua, mutta sinä et muutu tai synny tai katoa niiden mukana sen enempää kuin ihmiseksi itsensä kokeva syntyy, muuttuu tai katoaa unihahmon mukana.

Tiedän, että se tuntuu kauhean pelottavalta irtautua keho/mieliperäisestä identiteetistä, johon on ehdollistunut. Mutta lopulta itse kokemus ei ole ollenkaan pelottava eikä sekava. Ego ja mieli vaan pelkäävät sitä, mutta pelon takana ei ole mitään oikeaa pelättävää.

pisara lehdellä kirjoitti:

No mites toi että jos pitäisi rintamalle lähteä? Eikös paremmin kuitenkin toteuttaisi maailmanrauhaa mökillä mietiskellen js muurahaisten valtataistelua seuraillen?

Jokainen tehköön oman omantuntonsa mukaan. Tämä maailma ei ole vielä siinä vaiheessa, ettei lainkaan tarvittaisi voimaa, esivaltaa ja armeijoita sen hyvän puolustamiseen, mitä on saatu aikaan. Eli ei ole väärin olla sotilas tai lähteä varsinkaan puolustussotaan. Toisaalta on ihmisiä, joiden tietoisuus on sellainen, etteivät he enää käytännössä pysty sotimaan. Heille joko intuitio ja omatunto kehottaa muuhun ratkaisuun, tai jos he velvollisuudentunnosta ja lainkuuliaisuudesta menevät sotaan, käy kuten Joel Goldsmithille joka lähti toiseen maailmansotaan kun käsky kävi, mutta loukkaantui ensimmäisessä taistelussaan ja päätyi taustatyöhön jossa ei tarvinnut osallistua taisteluihin. 

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rukoilisitko puolestani. Haluan parantua.

Rukoilen.

Ja mitä helevetin apua sun rukoilusta on kenellekään? Munkin puolesta olet vissiin rukoillut ja täällä mä vaan v*ttuilen teille edelleen. :D

Loki

Rukouksen suhteen on vähän niin kuin Jeesus sanoi monelle "Sinun uskosi on sinut parantanut / pelastanut". Usko tarvitsi vain syntyäkseen välikappaleen, johon henkilö pystyi uskomaan. Minä tai joku muu voi olla sellainen jollekin, jollekin toiselle taas joku muu tai vaikka ihmeitätekevä reliikki, tai ehkä ei kukaan tai mikään.

Vierailija kirjoitti:

Rukoilisitko puolestani. Haluan parantua.

Rukoilen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla myös raskas olotila päällä. En ole yhteydessä mihinkään mikä antaisi lohtua. Tunnen tarvitsevani lohtua ja hyväksyntää. Yhtäkkiä huomaan että voinhan ainakin itse hyväksyä itseni tai kuvitella että jokin sisimmässäni puhuva hyväntahtoinen henki osoittaa hyväksyntää. 

Joskus tuntuu että taannun ihan lapseksi, joka itkee nurkassa ja tuntee olevansa hylätty. Olenko hylkääjä vai hylätty? Tiedän, tämä kuulostaa enemmän psykologiselta tilalta kuin hengelliseltä. Psyykkiseen ahdistukseen tosin voi saada apua löytämällä hengellisyydestä jonkin asian joka siinä hetkessä auttaa pienesti etäämmälle ankeudesta ja autiudesta. Nyt se asia olisi anteeksiantamus. Häpeän poistuminen.

Hyvää yötä, kaikki hyvin. En ole pilvet, olen taivas.

Niin sinä olet. Eikä tuo ole mikään eksoottinen kokemus jonka saavuttaa vaikeaa tietä, se on niin arkipäiväinen ettei monet sitä huomaa. Taivas on  havainnoiva tietoisuus, se missä kaikki ajatukset, tunteet, näkö- ja kuulo- ja haju- ja tuntoaistimukset, kaikki havaittava kulkee ja tulee tiedostetuksi. Sen perusluonteeseen kuuluu rauha, ilo ja rakkaus, mutta useimmat eivät huomaa sitä, koska he kiinnittävät niin paljon huomiota havaittuihin objekteihin, että ne peittävät pilvien lailla perimmäisen itsen tosiolemuksen. 

Et ole hylkääjä etkä hylätty, olet Tietoisuus joka havaitsee hylkääjät ja hylätyt ja kaikki näiden ajatukset ja tunteet. Katsele, hyväksy, anna tulla ja mennä. Voit toki ajatuksin ja teoin lohduttaa ja hoitaa itseäsi myös, antamalla anteeksi ja myötätuntoa jne, mutta perimmäinen vapautus on sen tiedostaminen, että kaikki se on vain jotain mitä tapahtuu sinussa, ei sinä. Ja että sinä voit olla täysin rauhan tilassa vaikka tietoisuutesi taivaalla kulkisi hyvinkin synkkiä pilviä.