Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
KM, minua vietiin tällä "polulla" kuin pässiä narussa, aloin nähdä enteitä ja merkkejä ja näiden takia hävitin koko elämäni, mutta kyseessä oli sittenkin eksytys. Uskoin Jeesuksen sanoihin: kuka elämänsä minun vuokseni hävittää, löytää sen. Tämän matkan käytyäni en usko enää yhteenkään mielen luomaan tarinaan, mutta tämä ei varmaan ole valaistuminen, ainoastaan mielen illuusion romahtaminen. En etsi enää mitään kun näin ettei mitään todellista etsittävää ole, ainoastaan uusi kierros harhamaailmassa jonne minulla ei ole halua enää lähteä. Tuntuu vähän oudolta, kuin koko pointti elämästä olisi kadonnut, mikään ei ole hukassa, kaikki on vaan tässä. Tässä. Olen vähän pettynyt.
Termi 'valaistuminen' on samalla tapaa ongelmallinen kuin useimmat ihmismielen ja -kielen termit: sitä käytetään monella eri tapaa ja eri merkityksessä. Siksi siitä ei kannata tehdä kovin suurta numeroa, sopiiko sen nimikkeen alle vai ei. Mielen illusoristen rakennelmien romahtaminen tai niistä läpi näkeminen kyllä ainakin omassa näkemyksessäni kuuluu hyvinkin olennaisesti asiaan. Samoin kuin tietoisen läsnäolon löytäminen niin, ettei koko ajan ole vain ajatuksissaan tai tekemässä jotain vaan voi ajoittain myös vain olla, täysin keskittyneenä nykyhetkeen, ilman että edes mieli kommentoi aistittua.
Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että se on kummallinen tunne, pitkän vuosikausien tai vuosikymmenten etsimisen jälkeen tajuta, ettei ole mitään etsittävää eikä löydettävää, että se kaikki on tässä, Minä olen Se. Sitä on lukenut ja tutkinut, rukoillut ja meditoinut, kokeillut erilaisia henkisiä opetuksia, polkuja ja tekniikoita, tuskaillut kun ajoittaisista hienoista kokemuksista huolimatta mikään ei muutu, ja itsekin tietää että ei, en ole löytänyt sitä mitä etsin vielä. Ihmisjärjen mukaan looginen ratkaisu on siis jatkaa etsimistä.
Mutta se mitä etsitään ei ole objekti, jotain mitä voisi fyysisesti tai mielessään tarkastella kuin kappaletta ja sanoa; "tuossa se nyt on, minä löysin sen". Silti ihminen luonnostaan etsii sitä ikään kuin se olisi joku olento, asia tai kappale, koska ihminen on niin ehdollistunut tähän kappaleiden maailmaan. Esimerkiksi itse oletin vuosia, että jossain syvällä tietoisuudessani olisi joku ikään kuin erillinen olento, joka olisi sielu tai syvempi minä ("inner self"), joka sitten olisi yhtä Jumalan kanssa jota etsin tai ainakin yhteydessä Jumalaan. Mutta en vaan löytänyt mitään sellaista toista olemusta itsestäni, en millään. Ainoa mitä aina vaan koin oli oma tietoisuuteni jossa kulki ajatuksia, aistimuksia, tunteita. Uskoin että minulla on joku kauhea psyykkinen blokkaus, joka estää tavoittamasta sielun tasoa, mutta pahus kyllä, tämä blokki vaikutti olevan ns. alitajunnassa joten siihen ei päässyt käsiksi.
Kuitenkin heräämisen hetkenä ei sitten ollutkaan niin, että olisin löytänyt jonkun erillisen olemuksen tai olennon, joka olisi sielu tai Kristus minussa tai muuta vastaavaa. Se "tavallinen" tietoisuus itse, johon en ollut kiinnittänyt mitään huomiota oli se. Minä olin se. Minä olin koko ajan Elämä, Oleminen ja Tietoisuus, mutta en ollut ymmärtänyt sitä, koska olin niin ehdollistunut uskomaan että olen "ihminen", ja ihminen on jotain muuta kuin tuota. Monella tulee tosiaan sellainenkin vaihe, että tajuaa ettei ole mitään etsittävää, mutta tila tuntuu lähinnä tylsältä. Itselläni tämän suhteen meni niin, että tajuamiseen meni vuosikymmeniä, mutta sitten kun oivalsin sen, se tuli samalla täyden kokemuksen kanssa, jossa koin sen Elämän tai Tietoisuuden tosiolemuksen ja voiman. Silloin tajusin mitä ne tekstit tarkoittivat, jotka sanoivat että Se on Oleminen-Tietoisuus-Autuus, enkä olisi millään voinut olla pettynyt. Mutta toisilla tosiaan on pitkiäkin vaiheita jolloin ei enää ole halua etsiä mitään, tietää että se kaikki on tässä, mutta silti ei välttämättä koe mitään autuutta tai muutenkaan ihmeempää.
Vierailija kirjoitti:
"On jumalan tahto että olet asunnoton syrjäytynyt koska sun elämäntehtäväsi on kannatella kollektiivista tietoisuutta korkealla tasolla ja siksi sulle ei ole mitään paikkaa ja tehtävää tässä maailmassa". Uskokoon ken tahtoo.
Kukaan ei kannattele korkeampaa tajuutta, joka ajattelee että hänen osansa on kurja ja hän on joutunut siihen vastoin tahtoaan. Jos kyseessä oikeasti olisi taajuuden kannattelija, jonka tehtävä olisi elää hiljaisuuden ja rukouksen elämää suhteellisen irti tästä maailmasta, hän kokisi syvää rauhaa ja iloa siitä että saa elää sellaista elämää, vapaana tämän maailman paineista ja velvotteista. Se ilo, joka hänellä olisi sisäisestä elämästään ja palvelutehtävästään, tekisi varsin merkityksettömäksi sen, että toisten ihmisten mittapuulla elämä voisi olla kovin köyhää ja vaatimatonta.
Eckhart Tolle kuvasi hyvin tällaista elämänvaihetta "Läsnäolon voima" kirjassaan, kun hän kertoi että vietti vuosia ilman mitään työtä, istuskellen vain puistojen penkeillä mitä suurimman autuuden tilassa. Hänen tapauksessaan sitten myöhemmin tuli kutsu muunlaiseen palvelutehtävään, minkä takia kaikki tiedämme hänet, mutta jos hän oli autuuden tilassa, niin tuskinpa olisi haitannut vaikka sisäinen kutsumus olisi pysyvästi ollut kannatella autuuden ja rauhan taajuutta elämällä rentoa ja vapaata elämää.
Vierailija kirjoitti:
"Etsikää jumalan valtakuntaa niin kaikki teille annetaan". No saahan sitä etsiä mutta kun ei löydy ei. Elämästä ei tule mitään itse yrittäen eikä mikään "etsiminen" johda mihinkään muuhun kuin typerään passiivisuuteen. Tosin ei mulla taida olla tässä tilanteessa mitään muuta vaihtoehtoa kuin se typerä passiivisuus. Elämä on jumissa eikä se ikinä tule millään tavalla avautumaan.
Elämäsi on jumissa nyt, se voi hyvinkin olla totta - sellaisia tilanteita ihmiselämissä toisinaan on. Mutta tuo viimeisin lauseesi "eikä se ikinä tule millään tavalla avautumaan" ei ole totta eikä todellisuutta, vaan oma nykyhetken projisointisi tulevaisuuteen. Vieläpä vaarallinen sellainen, koska vaikka et uskoisikaan esim. Vetovoiman lakiin jonka mukaan ajatuksesi suoraan luovat todellisuutta, on tuollainen asenne omiaan tekemään kaikesta muutoksen yrittämisestä puolivillaista ja masentunutta, jo valmiiksi lannistunutta. "En minä kuitenkaan onnistu, ei tästäkään taas tule mitään, en minä tuonnekaan taas pääse, tällaistä samaa ankeutta aina". Toiset ihmiset vaistoavat negatiivisen ajattelun energian, ja kokevat henkilön tiedostamattaan jotenkin epämiellyttäväksi, ja hekin sulkevat siksi ovia, ilman tietoista pahaa tahtoa sinua kohtaan. Sillä vaikka olisi sekä oikein että mukavaa, että ihmiset nostaisivat masentuneita ja lannistettuja, niin valitettavasti tässä maailmassa on usein niin että "se jolla on, sille annetaan", se joka vaikuttaa energiseltä ja siltä että on hyvä pöhinä päällä, tulee positiviisesti huomatuksi ja hänelle avautuu toisten ihmisten reaktioiden takia ovia, kun taas se jo kauan sitten lannistunut joka ajattelee kokemustensa takia, että hänen elämänsä nyt vaan on kurjaa eikä mikään onnistu, jää huomiotta.
Jumalan valtakunnan etsinnän ei tarvitse myöskään johtaa passiivisuuteen ulkoisessa maailmassa. Prioriteettien muuttumiseen kylläkin. Ei voi esim. panostaa 100% uraan polttaen itseään loppuun molemmista päistä, ja etsiä tehokkaasti spirituaalista todellisuutta samalla. Mutta voi kyllä olla työelämässä, hoitaa perhe- ja kotivelvoitteensa, elää tavallista tuotteliasta elämää samalla.
On myös niin, että jos Jumalan valtakuntaa etsii pääsääntöisesti siksi, että voisi käyttää sitä välineenä samaan materian maailmassa sen mitä kaipaa, löytämisestä tulee epätodennäköistä. Ei siksi, että Jumala tai sielu kiukustuisi ja laittaisi ovet kiinni, vaan koska oma huomio on liikaa kiinni tämän maailman muodoissa, että voisi huomata sen muodottoman ja hienovaraisen, joka ensin näyttää melkein ei-miltään, mutta joka kuitenkin on kaiken muodonkin perusta. Taivasten valtakunta on teissä ja teidän keskellänne. Se on sunyata, tyhjyys, kuten taivaan olemus on olla avara ja ikään kuin rajaton tila jolle mahtuu kaikenlaisia muita asioita (lintuja lentämään, tähtiä, planeettoja..), ja se on jokaisessa koko ajan hänen omana tietoisuuden avaruutenaan, jossa kaikki ajatukset, tunteet ja aistimukset liikkuvat. Mutta vaatii paljon hiljaisuutta huomata, että se mikä näyttää pelkältä tyhjältä taustalta (koska ihminen on niin ehdollistunut kiinnittämään huomionsa "kappaleisiin" eikä avaruuteen) onkin jotain muuta, että se on itse asiassa se mitä kaikki etsii.
Etsivä löytää kirjoitti:
Muistan lukeneeni joskus jostain hengellisestä kirjallisuudesta, että "ihminen ei voi valaistua". Tulkitsin tuolloin tuon ajatuksen kirjaimellisesti ja olin siitä täysin eri mieltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, miten oikeassa se on. Ihmisyyttä, sellaisena kuin sen tunnemme, ei voi ottaa mukaan valaistumiseen: egomieleen identifioituneena en voi tuntea todellista olemustani.
Ihminen ei voi tosiaan valaistua, koska "ihminen" on ikään kuin määritelmän omaisesti vain hyvin rajoittunut näkemys siitä Jumalan lapsesta joka on yhtä Isän kanssa, joka jokainen on tosiasiassa: ihminen sellaisena kuin me sen yleensä käsitämme (kuolevainen, haavoittuvainen, lankeavainen, ulkomaailman armoilla oleva) syntyy kun omaksutaan joukko tämän maailman rajoittavia perususkomuksia siitä mikä "minä" on.
Sillä ei ole erikseen valaistunutta minää ja ihmisminää, ei sielua ja egoa, ei Kristusta ja lihan mieltä - ei todellisina olemassaolevina entiteetteinä. Ihmisellä toki useinkin on kokemus että tällaisia dualiteetteja olisi, mutta tosiasiassa on niin että "Taivas on tämä maa nähtynä valaistuneen tietoisuuden läpi". Ja tavallinen ihminen on Kristus tai Jumala nähtynä valaistuneen tietoisuuden läpi, ja valaistunut tarkoittaa: ihmisten perususkomusten hypnotisoivasta vaikutuksesta vapaata.
Usein valaistumisen tekee vaikeaksi se, että uskotaan että pitäisi tavoittaa joku aivan uudenlainen olemus tai olento jostain syvältä sisältään, ja sitten tuskaillaan kun ahkerasta rukouksesta ja meditoinnista huolimatta sellaista ei tahdo löytyä. Uskotaan myös että "lihan mieli" tai "ego" ovat oikeasti olemassa olevia asioita, ja hirvittäviä vastustajia joita vastaan on ankara taistelu. Asiassa helpottaa paljon jos tajuaa, että ne ovat illuusioita ja vääristymiä, jotka synnyttää kaikki ihmismaailman aivopesu, jota jokainen ottaa vastaan elämänsä alusta asti. Ne ovat vähän kuin pimeys: ei pimeydellä ole itsenäistä olemassaoloa vaan se on valon puutetta. Jos haluan valot huoneeseen jossa on pimeää, ei minun tarvitse ensin kantaa pimeyttä ulos tai tuhota sitä, vaan valon sytyttäminen riittää. Samoin on kaiken sen laita ihmisessä, mikä estää näkemästä että Hän itse on se mitä etsii, ei ole muuta löydettävää. On vain luopumista rajoittavista näkemyksistä ja uskomuksista, että alkaisi nähdä todellisuuden harhojen sijaan.
Näin tosiaan oli, että olin työssäni nolon lahjaton ja huono ns. luonnollisilla kyvyilläni. Olin valinnutkin ammattini vähän hölmösti: täysin taipumuksiani tai edes kiinnostuksiani vastaan, koska halusin päteä miesvaltaisella alalla, jota pidettiin vaativana ja jonka ammattilaisia hyvin älykkäinä (eikä sekään haitannut että palkat oli erittäin hyvät). Ala on matemaattinen ja tekninen, kun omat kykyni taas olivat enemmänkin kielellisiä ja enemmän ihmiskeskeisiin asioihin kuin tekniikkaan suuntautuvia. Sisulla ja hammasten kiristyksellä opiskelin kuitenkin itselleni tutkinnon ja menin alan töihin.
Vain tajutakseni, että se on yhtä tuskaa. Selvisin juuri ja juuri, rimaa hipoen, niin että tein työpäivän jälkeen useita tunteja ilmaista ylityötä kellekään kertomatta, paikkaillakseni hitauttani ja lahjojen puutettani. Näinkin tehden olin selvästi keskivertoa huonompi ja jatkuvasti pelossa, että tulee jokin haaste josta en vain selviä, tai että minut poistetaan yt-neuvotteluissa, koska olen huono. Näin tein alani töitä yli 10 vuotta, eli kyse ei ollut vain luonnollisesta useimpien uusien ammattilaisten kohtaamasta shokista työelämässä, kun tuntuu ettei ihan ensi vuosina välttämättä tunne osaavansa tarpeeksi. Lahjakkaammat kuitenkin oppivat aika äkkiä osaajiksi.
Mikä sitten muuttui heräämiskokemuksen myötä? Koko usko siihen, että olen erillinen ihminen, jolla on tietty geenien määräämä lahjakkuuspotentiaali, joka valitettavasti vaikutti olevan varsin rajoitettu. Minä olin koko universumin luoneen älykkyyden ilmentymä, yhtä sen kanssa! Se eli minussa ja minun kauttani ja minuna, jos vain annoin sen elää, enkä yrittänyt ihmismielelläni mennä väliin uskomuksineni ja säätöineni ja pelkoineni. Kun tietoisuus tietää olevansa yhteydessä siihen, jota sanotaan Jumalaksi tai Tietoisuudeksi, ei ole rajoittuneisuutta. Jos on, se on vielä jäljellä olevista ihmisuskomuksista tulevaa, itse aiheutettua rajoittuneisuutta. Siihen on hyvin helppo langeta takaisin! Jos on vuosia soittanut päässään esim. levyä "minä raukka olen matemaattisesti täysin lahjaton, en pärjää", niin stressin hetkellä se levy voi pärähtää taas päälle jos ei ole tarkkaavainen ja väitä heti vastaan: "ei, nyt en elä enää minä vaan Kristus minussa, ja se kyllä hoitaa jokaisen tehtävän johon minut on johdattanutkin". Käytännön tasolla tämä ilmenee esim. niin, että jos on ajattelua vaativa ongelma ratkaistavana, niin välillä meneekin ajatuksettomaan hiljaisuuteen, on vain, ja sitten vasta kun saa inspiraation, alkaa taas käyttää nyt inspiroitunutta ajattelevaa mieltään. Tietoisuus vaihtelee hiljaisuuden ja ajattelun välillä. Tosin vuosien myötä itselläni on paljolti jäänyt ajatteluvaihe niin pitkälle kokonaan pois, että on kuin katsoisin ulkopuolelta ilman mitään ajatuksia itseäni tekemässä työtäni, en ajattele juuri ollenkaan. Silti vuosikausia heräämisen jälkeenkin oli niin, että jouduin kyllä ajattelemaan ja ratkomaan ongelmia, mutta nyt koin että oli yhteys hiljaisuuden ja tietoisuuden tasoon, josta aina tarpeen tullen voin hakea inspiraatioita ja oivalluksia, jos en itse tajunnut jotain.