Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä olet Krishnamurtin ajatuksista?
Krishnamurti ehdottomasti on aito valaistunut opettaja, mutta kuten on kaikkien opettajien kanssa, kaikki ei sovi kaikille. Krishnamurtilla oli esimerkiksi paljolti oman historiansa takia, jossa uskonyhteisö alkoi rakentamaan hänestä jo lapsesta asti uutta messiasta, hyvin kielteinen suhtautuminen kaikkeen järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen ja esim. muodolliseen meditaatioon. Osalle heidän omalla tiellään juuri tuo on sanoma mitä he sillä hetkellä tarvitsevat, osalle taas on parempi jatkaa esim. muodollista meditaatiota tai pysyä etsijänä uskonnolliisen ryhmittymän sisällä. Siiinäkin tapauksessa toki Krishnamurtia voi lukea, ja pitää sen minkä oma sielu kokee itselle hyväksi ravinnoksi, ja jättää huomiotta muun.
Ajatusten kanssa on usein yleensäkin niin, että ei ole absoluuttisen oikeita tai vääriä, sillä totuus ei löydy lopulta ajatusten tasolta, vaan on yksilölle sillä hetkellä hyödyllisiä, hyödyttömiä tai haitallisia ajatuksia. Samallekin ihmiselle eri vaiheessa hengellistä ja henkistä tietä sama teksti voi näyttäytyä hyödyttömänä tai äärimmäisen hyödyllisenä. Esimerkiksi itse aloin ymmärtämään Raamattua vasta, kun olin jo kokenut heräämisen. Sitä ennen, huolimatta siitä että olin ollut kristitty pitkään, en ymmärtänyt siitä kuin hyvin pintatasoa ja esim. Jeesuksen opetukset kuulostivat kovin katkelmanomaisilta ja vaikeilta ymmärtää. Esim. hän tuntui puhuvan vähän väliä taivasten tai Jumalan valtakunnasta, jota pitäisi etsiä, mutta ei koskaan tuntunut valaisevan mikä se on, heitteli vaan mystisiä heittoja jotka murskasivat yleisiä käsityksiä, kuten sen että ihmiset uskoivat että taivasten valtakunta on jotain minne pääsee kuoleman jälkeen jos on uskonut oikein ja elänyt hyvin, niin siihen Jeesus kuittasi taivasten valtakunnan olevan sisäisesti meissä ja meidän keskellämme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, miten pääsit ylipainosta eroon?
Heh...minäkin haluan tietää.
Tuo asia oli minulle alkupään Vetovoiman laki kokeiluja. Olin sitä etten harjoitellut pienillä asioilla tyyliin löydä höyhen, saa joku tarjoamaan itselle kahvit seuraavana päivänä, löydä parkkipaikkoja paikasta josta löytäminen yleensä on epätodennäköistä. Sitten aloin miettiä, että mihin oman elämän parantamiseen tätä voisi käyttää. Ymmärsin olevani aloittelija ja sen, että en todennäköisesti vielä saisi aikaan mitään, mikä vaatisi ns. yliluonnollisen tai äärimmäisen epätodennäköisen muutoksen. Usko ei vaan riittäisi vaikka psyykkaisin kuinka. Mutta ylipaino, siitä pääseminenhän ei vaadi ihmettä ja se häiritsi elämääni melkoisesti, joten lähdin työskentelemään sen kanssa.
Visualisoin itseäni päivittäin hoikkana, liikunallisena ja hyvinvoivana, tekemässä asioita kevyesti ja energisesti, kun lihavana kaikki oli raskasta ja uuvuttavaa. Teippasin vaa'an näytön päälle tavoitepainoni, joka oli paino jonka olin parikymppisenä painanut. Katselin kuvastoista vaatteita ja rakensin ikään kuin tyyliä itselleni olettaen olevani jo hoikka. Pääasia oli elää valtaosa ajasta uskomuksessa, että olen jo saanut sen mitä tavoittelen - satunnaiset epäilykset lihavuuden haittojen muistutellessa itsestään ei haitanneet, kunhan ne kuittasi heti sillä, että joka päivä uusi minä manifestoituu mielikuvituksen ja intuition maailmasta fyysiseeen maailmaan hieman lisää, ei tässä hätää. Vakuutin itselleni että uusi todellisuus on jo olemassa sillä merkittävimmällä tasolla, ja manifestoituminen olisi varma.
Kun näin elin ajatuksessa jossa olin hoikka ja urheilullinen ja hyvinvoiva, syöminen alkoi itsestään muuttua. Aloin tehdä smoothieita ja syödä ruokaisia salaatteja, käyttää paljon kasviksia ruoanlaitossa. Aterioiden kuittaaminen leivillä, einespizzoilla tai jopa suklaalevyllä jne jäi pois - eihän hoikka, terve ja energinen ihminen joka visualisoin olevani, sellaista juurikaan harrasta. Aika pian alkoi tehdä mieli myös lähteä usein kävelemään ja katselemaan luontoa. Energiaakin alkoi pian olla sen verran enemmän että jaksoi kävellä nopeammin eikä se ollut enää hikistä uuvuttavaa puhisemista kuten alussa. Aloin myös käydä uimassa, koska olin aina siitä nauttinut mutta jossain iässä vaan oli jäänyt pois. Näin kalorien saanti tippui ja kulutus lisääntyi, ihan ilman kalorien laskentaa tai tarkkojen ruokavalioiden miettimistä. Minä vaan jo elin sellaista elämää kun ajattelin tavoitepainoiseni ihmisien elävän, ja se painokin sitten tippui vähitellen tavoitteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valaistuminen on kyllä jotain muuta - sen tajuaminen että koko maailma on projektio ja sinua ja minua ei ole olemassakaan. On vain yksi oleva ”olento” tai tietoisuus ja näkökulmasta riippuen se voi olla sinä, minä tai me.
Nuo kokemukset mistä puhutte ovat satori-kokemuksia (googlatkaa satori).
Oikea valistuminen on vähän järkyttävää eikä aina mitään fantastista.
Mikä siinä järkyttää sitten?.
Se on ihmismielelle usein hyvin järkyttävää alkuun. Voi tuntua että sekoaa, ei kestä, hajoaa kokonaan psyykkisesti. Kyse on siitä, että siihen asti on kokenut koko minuutensa sillä tavalla kuin ihmiset sen yleensä kokevat, kehon ja mielen ominaisuuksien ja rajojen kautta. Että minä olen tämä ruumis ja mieli, elän tässä ajassa ja paikassa, teen näitä asioita. Ne, joille valaistumiskokemus tulee äkillisesti eikä asteittain ja monien satori-kokemusten kautta, järkyttyvät usein mielen pohjia myöten siitä mihin kokemukseen joutuvat. Ja se onkin tavallaan kuolema, mutta sitä seuraa välitön ylösnousemus.
Joskus kun olin hyvin ahdistuneen ihmisen seurana, ajattelin hetken, että voisinpa näyttää sinulle maailman kuten se on minulle. Sitten tajusin, että se olisi hänelle silkkaa kauhua eikä sitä autuutta mitä minulle. Hän näkisi ajan ja paikan romahtavan, erillisen minuuden sulavan ykseyteen joka näyttäisi pelottavalta tyhjyydeltä, ja lopulta ei olisi enää mitään häntä joka näkisi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvää päivää. Jokainen erikoinen kokemus luokitellaan valaistumiseksi. Tässäpä ohje: olet valaistunut kun tajuat että sinua ei ole.
Nuo sipulin kuorimiset ovat normaalia henkistä kehittymistä.
Pohjimmiltaan noin. Kun voi yhtä hyvin sanoa "minua ei ole" ja "minä olen kaikki mitä on", ja kokea molemmat totena, on perillä.
Kun ei enää vedä jotain tietoisuuden kvanttikentästä vaan tajuaa olevansa paitsi se kenttä, myös "tyhjyys" sen takana. Brahman ja Para-Brahman, sanoisivat hindut.
Se tuntuu useimmista tuolta. Se on juurikin ego, ehdollistunut minä, se valeminä joka on rakennettu minäksi kun yhteyttä Todelliseen Minään ei ole ollut, joka pelkää. Se on hallinnut ihmisen elämää käytännössä koko eliniän, siitä on tullut hänen identiteettinsä. Se ei tunne muuta tapaa ohjata toimintaa ja elää tuotteliasta elämää kuin että se itse on ruorissa. Sen näkökulmasta mitään muuta ohjaavaa henkeä ei ole edes olemassa tai jos on, se on kaukainen ja epäluotettava.
Itse muistan miten siinä vaiheessa kun olin heräämisen rajoilla jo, tunsin jatkuvasti intensiivistä kauhua. Tuntui kun nuorallakävelisin rotkon yllä, toisaalta peläten putoamista, varmana siitä että se tarkoittaisi joko hulluutta tai kuolemaa, toisaalta lopulta niin väsyneenä pelkäämään että tekisi mieli jo heittäytyä sinne rotkoon. Niin minä yhtä aikaa halusin ja pelkäsin, ja se oli pahimmillaan kuin paniikkikohtaus päällä jatkuvasti. Itse lopulta vaan väsyin pelkäämään niin paljon, että annoin mennä. Varsinkin kun itse olin vuosia kuumeisesti etsinyt sitä minkä tiesin nyt odottavan, enhän voinut sitten torjua sitä kun se oli saatavilla.
Mutta se mitä tuollaisen jälkeen kokee ei ole mitenkään epäterve tila edes inhimillisestä näkökulmasta. Se on äärimmäisen selkeyden ja rauhan tila, jossa kaikki normaalit arkiasiat tulee hoidetuksi, mutta nyt ilman mitään painetta tai stressiä. Ne vaan järjestyy, sen mitä ns. egosta on jäljellä vaan katsellessa sivusta miten kaikki hoituu kuin itsestään. Eikä sitä myös unohda millaista oli olla tavalliselta mielen tasolta elävä ihminen, ja sen takia voi tuntea empatiaa myös ystävien ja muiden ihmisten murheita kohtaan, silti vaikka itse ei niistä samoista asioista enää omassa elämässään murhetta tuntisikaan. Ja se energia itse, mitä herännyt, todellisen Itsensä tunteva ihminen lähettää ympäristöönsä vaikkei edes sanoisi mitään, on yleensä ihmisille parempi lohdutus kuin mikään määrä psykologisen viisauden tai myötäelämisen sanoja. Sen aistii usein sellaisetkin ihmiset jotka ei usko edes mihinkään energioihin ja valaistumisiin, ja saattavat kommentoida vaikka: "sinulle on tosi helppo puhua" tai "olet varmaan tosi onnellinen ihminen" tai "oletko uskovainen, kun sinussa on sellaista erityistä rauhaa".
Sinun aikasi alkaa olla hypätä samealta näyttävään veteen. Mutta hyppyhetkeä ei pakoteta, sinä valitset sen itse. Vakuutavan vaan, että mikään kielteinen ei odota sinua vaan rauha, ilman ulkoista syytä sisältä nouseva hiljainen, syvä onnellisuus, ja ykseydentunne kaiken olemassa olevan kanssa. Siitä näkökulmasta suurimman osan muista ajattelu ja elämä näyttää joukkopsykoosilta tai unelta, mutta kyllä sitä osaa silti roolinsa näytellä siinä unessakin kun kerran siinä mukana on (vaikkakin itse hereillä).