KirkkoSisko

Hei ap.

Otit esiin kinkkisen pulman; missä määrin ihminen voi puuttua toisen elämään ja miten tehdä se niin, että se oikeasti auttaa? Missä määrin pitää antaa toisen olla itse vastuussa valinnoistaan mutta missä kohtaa raja menee, että onkin otettava vastuuta tämän rajan yli?

Syömishäiriö on vakava tila. Pahimmillaanhan se voi viedä hengen. Olet jo kertonut olevasi huolissasi, mutta ymmärsinkö oikein, että olet sanonut sen hieman ohimennen?  Rohkaisisin sinua ottamaan asia puheeksi uudelleen, niin, että on aikaa ja tilaa puhua siitä. Miten valita sanat, ettei toinen mene lukkoon, ja huononna tilannetta? Kannatan minäviestin korostamista. Miten voisit kertoa, että sisaresi on sinulle rakas, ja siksi kannat huolta hänestä. Että puheesi ei ole hänen arvostelemistaan tai syyttämistään vaan tuen antamista. Auttaisitko, jos sanoisit, että tulet hänen mukanaan lääkäriin keskustelemaan asiasta?Syömishäiriöön kuuluu yleensä asian hoitamisen vaikeus, sairas vähättelee ja välttelee asian hoitamista. Selkeä tuen tarjoaminen voisi auttaa. 

Ihan viime kädessä et voi sisaresi tai kenenkään puolesta elää. Mutta jospa aito välittämisesi saisi hänet havahtumaan?

Hei ap.

Kerrot elämästä, joka on sisältänyt pettymyksiä ja surua, mutta myös uudelleenrakentumista ja toipumista. Viestisi lopussa kerrot toiveesi siitä, että löytäisit vielä 'sen oikean'. Ajattelen, että voisiko se oikea tässä vaiheessa olla juuri sinä itse? Voisitko vielä tehdä matkaa löytääksesi itsesi, omat tunteesi, toiveesi, tarpeesi. Jos koet elämän tyhjäksi, helposti alkaa antaa toisille sitä roolia, että he täyttäisivät elämän tarkoituksen. Kuitenkin ihmisen pitää myös olla itsenäinen ja sisäisesti vapaa, eikä hakea toisesta ihmisestä ikään  kuin vastausta olemassaolon kysymyksiin. Jos olet aikaisemmin saanut keskusteluapua tai terapiaa vaikeina vuosina, voisitko kenties hakeutua takaisin keskusteluavun pariin? Joskus on niinkin, että sitä apua alkaa vasta voida syvemmin hyödyntää kun ei ole aivan kriisitilanne päällä-

Toivotan elämääsi hyviä muutoksen askelia ja kykyä luoda hyvä suhde itseensä

Hei ap.

Ero on aina kriisi, jonka jälkeen täytyy, kuten kirjoit, alkaa rakentaa elämää uudelleen. Mistä voimia ja tukea tähän? Omien läheisten  kanssa käytävän keskustelun lisäksi ammattimaista tukea eron käsittelyyn voi hakea mm. seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksesta. Prosessia usein helpottaa vertaistuki, jota voi puolestaan löytää eroryhmistä - niitä järjestetään joillain paikkakunnilla. MOnissa seurakunnissa on myös yksinhuoltajille tarkoitettua vertaistukitoimintaa. 

Hei ap vielä.

Kerrot häpeäväsi vartaloasi. Se on myös surullista. Vartalosi on kaunis, oltuaan monen vauvan kasvupaikka. Olet synnyttänyt ja ruokkinut.  Jos siitä jälkiä on jäänyt, ne ovat äitiyden jälkiä, ei rumuuden jälkiä. Olet ehkä häpeäsi vuoksi ottanut etäisyyttä mieheesi.

Entäpä, jos laittaisitte lapset mummolaan ja lähtisitte parisuhdekurssille? Tai muuten vaan, kahdestaan ottaisitte askeleen lähemmäksi toisianne. Ehkä et kaipaa vierasta rakkautta, vaan tunteen siitä, että tämä oma rakas on lähellä, vierellä, kumppanina?

Hei ap.

Minusta oli surullista lukea uskomuksesi, ettet 'kelpaa enää kellekään', vetosit ulkoisiin seikkoihin kuten tukkaat. Tästä herää väistämättä minulle kysymys, mitä tarvitsisit, että kelpaisit itse itsellesi? Mistä sinulle on tullut ajatus, että et olisi naisellinen tai kiinnostava, koska olet nyt aikuinen? Miten voisit riittää itsellesi?

Kirjoitat myös kaipaavasi nuoruuden huolettomia aikoja. Aikuiselämä, jota nyt elät, vaikuttaa tylsältä ja mielenkiinnottomalta. Mitä itse asiassa kaipaat? Kerroit kaipaavasi rakastumista. Olisiko kuitenkin kyse vielä syvemmästä; rakkaudesta? Millainen suhteesi on nykyään, lapsiperhe-elämässä? Miten voisitte toimia, että löytäisitte toisistanne kipinän ja mielenkiinnon?  Millaista päivitystä suhteenne kaipaisi?

Monta kysymystä, joita haluteessasi voit miettiä.