KirkkoSisko

Hei ap.

Yksi elämän tärkeimpiä asioita on rajat. Niitä tulet asettamaan pojallesikin kun hän kasvaa, mutta nyt on alettava laittaa äidille rajoja. Se on helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, sillä rajojen laittamisesta seuraa yleensä loukkaantumista ja mielipahaa. On kuitenkin valittava, annatko tilanteen jatkua tällaisenaan vai laitatko rajat, vaikka se sitten maksaisikin 'yhden riidan'. Vaikuttaa sitlä, että äitisi ei rajoja laita, ellet itse aktiivisesti luo niitä.

Tyly ei tarvitse eikä kannata olla eikä vihapäissäänkään sanoa mitään sellaista kuin että sulla ei ole enää kotiini asiaa tms. Mutta voit selkeästi esimerkiksi pyytää vara-avaimen takaisin tai ainakin sopia, että sitä ei saa missään tilanteessa käyttää kysymättä ensin sinulta. Voihan se joskus olla tärkeä, mutta ilmoittamatta ei toisen kotiin saa tulla.

Mitä voit tehdä itse? Voit myös alkaa entistä enemmän huolehtia itsenäisesti omista asioistasi. En tarkoita tällä sitä, että apua ei saa pyytää, mutta esim. rasvojen osto kaupasta tms asiat kuitenkin tavallaan vahvistavat äiti-tytär-asemaanne eivätkä lujita sinun asemaasi aikuisena itsenäisenä naisena. Voitko ajatella, että jatkossa enemmän pyydät apua esim. ystäviltäsi tuontapaisiin asioihin ja äitiäsi tapaat enemmän 'tasaveroisissa' tilanteissa, jolloin olet enemmän aikuisen naisen roolissa etkä äitisi lapsena. Lapsuusperheen roolit jäävät helposti päälle, ellei niitä tietoisesti kasvata pois.

Voit myös muissakin asioisa selvästi ilmoittaa, että tuo ei käy, kuten esim. lapsen ruokkiminen yöllä omin päin. Etukäteen sovittaessa asia on ok. Mutta voit sanoa, että kaikki lapsen hoitotoimet yms sinä päätät ja äitisi pyytää luvan saadakseen tehdä jotain. Sinä olet lapsen äiti ja sinun äitisi on 'tyydyttävä' mummin rooliin eikä omittava äidin roolia, vaikka se olisi miten houkuttelevaa tahansa. Varaudu siihen, ettei tämä ehkä suju hankaluuksitta.

Toivon asioiden järjestymistä ja sinulle kykyä olla napakka mutta ystävllinen ja rakentava. 

Hei.

Aloitan lopusta päin. Kerrot teidän käyneen terapiassa, mutta nyt mies ei enää suostu. Mistähän johtuu, että terapia ei ole auttanut tai että siihen on tullut tuollainen 'stoppi' ettei mies halua käydä? Minusta tilanteenne kuulostaa siltä, että hyötyisitte suuresti ulkopuolisesta avusta, kun oma toimintanne pyörittää vahingollista noidankehää.

Yksi aikuisuuden vaatimuksista on kyky tehdä päätöksiä ja valintoja elämässään. Ja aina, kun ihminen valitsee jotain, hän samalla valitsee jotain muuta pois. Kerroit, että hieno hellyyskokemus olikin saanut ajatukset erosta taas sekaisin. Eroamisessa kyse kuitenkin on muusta kuin hetkellisestä tunnekokemuksesta. Kun ihminen eroaa puolisostaan, hänen tulee alkaa prosessoida luopumista ja lopettamista. Usein eroaminen pelottaa, ja siksi solahtaa mielessään ikään kuin oljenkorteen, että ei sittenkään. Sellainen oljenkorsi ei kuitenkaan jaksa kannattaa kokonaisen ihmissuhteen painoa vaan perustuu enemmänkin hätään ja pelkoon kuin siihen, että suhde toimisi. Olet varmaan myös miettinyt ja kysynyt itseltäsi, että tämä toinen mieskin toimii vain oljenkortena jonkin hukkumisen tunteen loitontamiseksi, se ei vaikuta vakaalta uudelta parisuhteelta? 

Minulle tulee kertomuskestasi sellainen tunne, että teillä on jäänyt aikuistuminen ja itsenäistyminen kesken, kummallakin. Jos ihminen osaa olla oikealla tavalla erillinen ja itsenäinen, hän pystyy myös sitoutumaan terveesti toiseen, koska tuntee omat vaikuttimensa ja motiivinsa ja ne ovat myönteiset, eivät kielteiset (kuten riippuvuus, pelko jne). 

Jos yhteinen terapia ei onnistu, voitko edes yksin jatkaa asian työstämistä terapeutillasi? Saisit paremmin ehkä eväitä elämään jatkossa ja mahdolliseen seuraavaan parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Kiitos palautteesta.

Mitä toivoisit vastauksiltani tai yleensäkin palstan vastauksilta. Millainen on sinusta sisällökäs ja ytimekäs vastaus?

Elämänmakuinen, aito, omiin tuntemuksiin perustuva. Usein toki myös tutkimusfaktoihin ja ihan tieteelliseen tietoon. 

Vastauksesi ovat kuin jostain sosiaalialan oppikirjasta, luku "Empatia 6". 

Hyviä luonnehdintoja kaikki nuo esille ottamasi hyvän vastauksen tuntomerkit, joihin tulee pyrkiä. Itse ajattelen lisäksi, että aito ja elämänmakuinen voi olla, vaikka tekeekin työtä ammattinsa puolesta. Myös työkokemus on 'omaa' ja  sitä ei voi irrottaa yleisestä elämänkokemuksesta.  Ajattelen niinkin, että hyviä kohtaamisia  ja juttuja voi toteuttaa työssäni niin diakoniavastaanotoilla, kotikäynneillä, tapahtumissa kuin myös verkon välityksellä, verkkokeskusteluissa ja muualla somessa. Ihmiset on pohjimmiltaan samoja, eri foorumeilla vain.

 

Kiitos palautteesta.

Mitä toivoisit vastauksiltani tai yleensäkin palstan vastauksilta. Millainen on sinusta sisällökäs ja ytimekäs vastaus?

Hei ap

Tuon ikäisen kaverisuhteisiin ei vanhemmat pysty enää kovin paljon vaikuttamaan. Mietin, että voisitko kuitenkin kokeilla jotain yhteistä kivaa porukkatekemistä. Esim. pyydät  kutsumaan 3-4 poikaa (tai miksei tyttöäkin toki) luokalta mukaan ja viet pojat vaikka keilaamaan, uimahalliin, metsäretkelle grillaamaan laavulle tai leffaan tai ihan mitä tahansa nyt keksitkin mikä poikaasi innostaisi. Ei liian isoa porukkaa ettei mene säädöksi, mutta ei myöskään ehkä vain yhtä, koska se voi olla liian 'sitoutttavaa' jos ei ole kovin hyvä ystävä. Pikku porukassa on helpompi pitää kivaa meininkiä yllä. Jos yksi tällainen reissu onnistuu, sen voi uusia vaikka kerran kuussa. Mitä aattelet tästä?