KirkkoSisko

Hei ap,

Yksinäisyys on kipeä ja monia tunteita nostattava kysymys. Kirjoitit kovin niukasti, joten en tietenkään tiedä, mikä tilanteesi on, mutta hyvin usein yksinäisyyden taustalla on tarina, johon liittyy pettymyksiä ja menetyksiä. Jos näin on kohdallasi, ovatko kyseiset tilanteet jääneet käsittelemättä? Jossain vaiheessa ihmisen tulee hyväksyä esim. menetykset omaksi elämänhistoriakseen, näin nyt vaan on käynyt ja siitä huolimatta on rakennettava elämää eteenpäin. Vanhassa laulussakin sanotaan "Jos yksi jättää ja toinen pettää, niin kolmas ystävä on, muista, hän on kyyneliisi täysin viaton"

Yksi keino saada uusia ihmisiä on vapaaehtoistyö itselleen merkittävän asiian parissa. Se voi olla urheilu- tai muu harrastus tai sitten jokin hyvän tekemisen kanava, olipa kyse sitten eläinsuojelusta tai ympäristöasioista tai vaikkapa vanhusten tai lasten hyväksi toimiminen, SPR:n ensiaputehtävät yms. Asuinpaikkakunnallasi on todennäköisesti monta eri toimijaa ja yhdistystä joiden kautta voi lähteä vapaaehtoiseksi, myös seurakunnilla on monentyyppistä vapaaehtoistoimintaa. Usein tällainen yhteinen, 'itseä suurempi' tavoite jonka eteen työskennelllään, yhdistää ihmisiä tavattomasti.  Voi olla, että sitä kautta löytyy joku kaltaisesi ystäväksi tai jos ei löydykään, on ainakin mielekästä puuhaa. Mitä ajattelet tästä?

Hei ap.

Ikävä kuulla, että tilanteenne on noin tulehtunut. Vauva tarvitsisi nyt voimiasi ja oletkin ihan myrskyn riepottelema. Ristiäistenkin soisi olevan mahdollisimman myönteinen ja lempeä, rauhallinen tilanne. Suosittelisin ammatillista keskusteluapua pikaisesti perheasiain neuvottelukeskuksesta tai yksityisiltä pariterapeuteilta. Päädyittepä eroon tai jatkamaan, on asian prosessoimisesta joka tapauksessa hyötyä, terapia auttaa ymmärtämään omaa ja toisen käyttyäytymistä eivätkä asiat enää välttämättä näyttäydy niin kaoottisina. 

Hei ap

Olet vihainen, koska sinusta tuntuu, että anoppi vie liikaa tilaa perhe-elämästänne.

Anopin tarpeet menevät teidän perheenne tarpeiden ohi. Villakoiran ydin ainakin sinun kannaltasi on, ettei mies osaa sanoa ei. 

Anoppi tuskin muuttaa pyyntöjensä määrää. Raja on teidän tehtävä.

Mietin, tietääkö mies sinun tuntemuksesi? Oletteko keskustelleet tästä ihan erillisesti, ei vain tiuskaisuina tms kun tilanne on päällä? Mielestäni asia pitäisi ottaa puheeksi perusteellisesti. Millaiset ovat parisuhteenne ja perheenne rajat, minkä verran voidaan hoitaa anopin tarpeita ja missä kohtaa taas opetellaan sanomaan ei. Tarvittaessa näitä asioita voi puida myös perheneuvonnassa. Kerroit miehesi olevan kiltti. Usein se sana on väärin ymmärretty. "Kiltti" ihminen voi ollakin vain läheisriippuvainen ja miellyttämispakon alla toimiva. Aidosti kiltti osaa olla kiltti myös itselleen ja huolehtia omasta ja perheensä jaksamisesta. Miellyttämishaluinen tai riippuvainen taas toimii näennäisesti muiden hyväksi, mutta itse asiassa pyrkii suojelemaan itseään esim, toisten suuttumiselta. Voit tietenkin ystävällisesti muistuttaa miestäsi siitä, että joku suuttuu joka tapauksessa, jos tilanne jatkuu tällaisena. Voit kertoa olevasi vihainen, jos kohtuuttomat pyynnöt häiritsevät perhettänne - hätätilanteet ovat tietenkin asia erikseen ja ne ymmärtää jokainen. Onko anopin kanssa keskusteltu asiasta rauhasa ja rakentavassa hengessä? Oletteko sanoneet esimerkiksi, että monta kertaa viikossa on liikaa, sovitaanko jatkossa että ollaan yhteydessä viikonloppuisin ja rauhoitetaan arki-illat perheille (tai jotain tämänkaltaista, mutta selkeää toivetta)

Toivottavasti saatte rakentavan keskustelun aikaan. Viime kädessä miehesi on valittava kykeneekö rajaamaan äitiään kohtuullisessa määrin. Jos ei voi, sinun on sitten mietittävä, miten sopeudut tilanteeseen. 

 

Hei ap.

Suru on huuhtonut ylitsesi. Suruun jokainen reagoi yksilöllissesti. Et kirjoittanut, kuinka kauan menetyksestä on? Joissain tapauksissa on viisainta ottaa sairauslomaa, jos tuntuu, ettei millään selviä töistään tai tekee virheitä siellä tms. Mutta useimmiten surun kanssa on terveellisintä jatkaa normaalia elämää ja hyväksyä erilaiset surun tunteet osaksi ihmiselämää. Jos ahdistus yms kaappaavat liian vahvasti mukaansa, on syytä miettiä mielenterveyttä. Mutta normaalia surua ei tule medikalisoida eli pitää 'vääränä' - normalistikin suruun kuuluu erilaisia tunnemyrskyjä pelosta murheesen ja apatiasta vihaan. Joillain paikkakunnilla järjestetään sururyhmiä, joissa surua voi prosessoida vertaistuen piirissä, mutta siihen ei voi mennä aivan kriisin pahimmassa vaiheessa, jotta  kykenee myös kuuntelemaan toisia ja hyötymään vertaistuesta.

Voit keskustella menetyksestäsi myös seurakuntasi papin tai diakoniatyöntekijän kanssa. Ja mene toki myös lääkäriin vointisi suhteen. Mikään pilleri ei surua poista, mutta jos kyseessä on surun laukaisema masennus tai voimakas ahdistus, mielialalääkkeet saattavat parantaa elämänlaatua. Lääkäri arvioi sen.

Hei, täältä tulee kannustusta!

Usein tuntemattomaan seurueeseen on hankala mennä siksi, että se herättää pelkoa siitä, saanko olla omanlaiseni, kelpaako se. Mutta nimenomaan saat olla juuri sellainen kuin olet, se on tarkoituskin. Jotkut saattavat tuntea toisensa ennestään, mutta ajan mittaan tutustut heihin sinäkin. Vauva pitää vielä sopivasti 'puuhassa kiinni' jos tuntuu, että vielä eka kerralla muiden kohtaaminen on vähän ujostuttavaa. Saa jännittää! Mutta uskoisin, että kerhon jälkeen sulla on huojentuneempi olo.  On ohjaajan vastuulla, että kaikilla on siellä turvallinen ja hyvä olla.