KirkkoSisko

Hei ap.

Yksinäisyys on inhimillinen ja ymmärrettävä tunne, jota kokee hämmästyttävän moni. Riippumatta edes siitä, onko parisuhdetta tai ei. 

Ajattelen kuitenkin, että mahdollisen tulevan parisuhteesikin kannalta sinun olisi tärkeä oppia ei vain sietämään yksinäisyyttä vaan myös luomaan siitä ja siinä omat voimavarasi. Toisen ihmisen kautta ei ole tervettä elää. Myös parisuhteessa kumpikin on vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Miten voit kasvattaa onnellisuuttasi jo nyt?

Olisiko sinun mahdollista lisätä itseilmaisuasi sopivalla luovalla harrastuksella? (Saatko lastenhoidon järjestymään tai ovatko he jo niin isoja että selviävät tunnin pari itsekseen). Moni ihminen löytää onnellisuuden luovasta ilmaisusta: saa purkaa tuntojaan ja ajatuksiaan ottamatta tavallaan toisia huomioon, ilmaisemaan nimenomaan aidosti itseään. Se voi olla musiikkia, kuvataiteita, tanssia, juoksua, mitä kellekin.

Toinen tekijä, jonka on todettu lisäävän elämän merkityksellisyyden kokemusta, on jonkinlainen vapaaehtoistyö. Kun ihminen antaa aikaansa ns itseään isomman tavoitteen eteen, siitä avautuu syvempi mielekkyyden tunne. Joku toimii eläinsuojelun parissa, toinen vaikkapa tukihenkilönä teinille, kolmas ryhtyy vanhukselle ystäväksi, neljäs ympäristöliikkeeseen jne. Pointti on se, että voi kokea suurta yhteyttä siihen päämäärään, jonka eteen antaa voimiaan ja aikaansa ja sitä kautta muihin ihmisiin. Hyvän tekeminen siis tekee  hyvää paitsi kohteelle, myös tekijälle itselleen. Win-win. Mitä ajattelet tästä?

Hei ap.

Joku joskus tokaisi, ettei ihminen voi kuin epäonnistua kasvatuksessa, niin vaikea laji se on. Olkoon tämä hyväntahtoinen huumori armolause.

Mutta noin niin kuin vakavissaan: Lapsuus on toistojen aikaa. Toistoilla lapsi oppii taitonsa. Kehotusten sisäistäminen on hyvin yksilöllistä. Lapsen KUULUUKIN ajatella lyhytjänteisesti. Ei häntä oikeasti kiinnosta käsienpesu, kun ei sillä ole suoraa ja välitöntä syy-yhteyttä hänen maailmassaan mihinkään. Kengät jos jättää laittamatta ulos, jalat kastuvat, mutta näkymättömät bakteerit eivät motivoi lasten mieltä. Kyse on aikuisen tiedosta, ja siksi on aikuisen vastuulla pitää siitä kiinni. 

Hyväksy toistot, mutta samalla voit miettiä, millaisin uusin menetelmin ja omaa käytöstä muuttamalla muistuttaminen voisi toimia kivemmin  niin että kaikilla on hauska, neutraali olo eikä riidantynkää. Voisitko ujuttaa lasten legoleikkeihin käsinuken, joka kehottaa pesemään kädet.  Tai piirtää heille sarjakuvan hauskoine kuvineen tms. Katkaista rutiini ja 'nalkuttamisen' kierre huumorin avulla? Mitä tuumit?

Hei ap!

Mikäli ymmärsin lukemani oikein, olet ollut sairauslomalla ja koet että sitä et voi enää jatkaa, vaikka et koe toipuneesi ja palautuneeksi. Ensimmäiseksi tahdon haastaa tuon "en voi enää poiskaan olla". Jos et ole työkuntoinen, voit olla ja sinun tuleekin jatkaa sairauslomaa. Työlläkin toki on kuntouttava merkitys (ihan siis kelle tahansa, työ aikaansaa myös onnistumisen kokemuksia, yhteenkuuluvuutta, sosiaalisia suhteita jne), mutta silloin työstä kuuluisi saada tyydytyksen tunnetta ja työniloa. Jos koet yleistä kaikenkattavaa toivottomuutta ja sitä, että työ on yhtä teeskentelyä ja nippa nappa ihmiskontaktien sietämistä, silloin vaikuttaa että työ kuluttaa enemmän voimavarojasi nyt kuin mitä antaa.

Ilmeisesti sairausloman aikana saamasi tuki ja apu ei ole ollut riittävää. Olipa kyse sitten lääkityksestä, terapiasta tai muusta avusta, sinun kannattaa kertoa avoimesti lääkärille, että nykyinen hoito ei ole poistanut tai lieventänyt oireita riittävästi. Kuoleman toiveet ja toivottomuus ovat merkki siitä, että voimavarat on finaalissa. Tarvitset lisää apua elinvoimasi löytymiseen. Myös lapsesi tarvitsevat sinua. Teini-iän ongelmiin kannattaa hakea apua esim. nuorisoneuvolasta tai muusta tahosta paikkakunnallasi. Teinivuodet voivat olla vaikeita koko perheelle, mutta niihin panostaminen luo toisaalta pohjan koko aikuisuuteen siirtymiseen, joten kannattaa hankkia siihen myös tukea riittävässä määrin. 

Älä siis usko toivottomuuden olevan totta, vaan masennuksen oire.

Mitä ajattelet tästä

Hei ap, myös minä suosittelen ottamaan välittömästi yhteyttä esim. koulun oppilashuoltoon (terkkari) tai perheneuvolaan tai jopa lääkäriin. Lapsi tarvitsee silloin apua, jos hänen 'kohtauksensa' ovat niin överiksi meneviä, että vanhempi ei pysty niitä rajoittamaan. Lapsi kokee turvattomuutta ja rajattomuutta, jos aikuinen ei saa tilannetta haltuun.   Lasta voidaan auttaa monin tavoin ammattilaisten toimesta, mutta tilanteeseen pitää puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Mitä pidemmälle odotat, sitä hankalampaa korjaaminen on.

Hei. Tämäntyyppiset tapaukset herättävät kysymyksen: Mikä on auttamista? Joskus auttamista on Ein sanominen. Jos ihminen on todellisessa, ilmiselvässä pulassa, häntä tulee auttaa esim. antamalla ruokaa tms välttämätöntä. Mutta leväperäisyyden tai ajattelemattomuuden tukeminen ei ole oikeaa auttamista, vaan sillä tuetaan vääriä asenteita. Kerroit oman tulkintasi, ettei anopille riitä päivärahan elintaso. Jos näin todellakin on, on oikeaa auttamista auttaa heitä hyväksymään tosiasiat ja esim. miettiä heidän kanssaan, millaisilla elintavan muutoksilla rahat riittävät välttämättömimp'ään, mitä voi myydä, voiko lopettaa esim. lehtitilauksia tms. Rahan antaminen ei olisi auttamista, koska se ei auttaisi heitä omassa prosessissaan. Voi myös olla, että itse tulkitset heidän tilanteenne väärin. Mutta siitäkin huolimatta, avun lähteelle auttaminen (esim. toimeentulotukihakemuksen täyttäminen Kelaan tms) on pidemmällä tähtäimellä läheisten ja sukulaisten tehtävä, ei rahan katteeton antaminen.