KirkkoSisko

En ole pankkialan asiantuntija, mutta työssäni näen paljon ihmisiä, joilla on talousvaikeuksia ja velkaantumisongelmia. Fiksu pankki tietenkin käy läpi asiakkaan kanssa lainan takaisinmaksun realiteetit. Mutta kannattaa myös itse miettiä omaa elämänlaatuaan ja elintapojaan. Haluaako sitoutua esim 25 vuodeksi siihen, että joutuu tinkimään aivan kaikesta voidakseen maksaa asuntovelkaa? Mitä, jos elämässä tulee jotain yllättävää, esim joutuu sairauslomalle jolloin palkka putoaakin? Millainen turvaverkko silloin mahdollistaa elämisen? Laina on aina menoerä, josta on vastattava viimeiseen senttiin asti. Valinta on siis osittain myös sinun, osittain pankin, millaista elämää tahdot elää. Voi olla, että sama summa kuukaudessa sinulla menisi vuokraankin. Muistutan, että jo vaikka 10 km säteellä haluamastasi paikasta voikin asunnot olla todella paljon halvempia. Pääkaupunkiseudullakin esim kaksioiden hinnat vaihtelevat rajusti kaupunginosasta riippuen.

Minäkin kannatan pariterapiaa. Kerroit, että olette olleet yhdessä parisen vuotta. Siinä vaiheessa suhdetta yleensäkin tulee uudelleenarvioida. Alkuvaiheen 'huuma' on jo mennyt ohi ja alkaa arjen ja vakiintumisen teemat. Aika ajoin kaikissa parisuhteissa on vaiheita, jolloin kannattaa erityisesti käydä läpi sitä, missä mennään ja mitä mahdollisesti pitää muuttaa, jotta voitaisiin paremmin. Usein tämä on turvallisinta ja tasapuolisinta ulkopuolisen avun piirissä, jos omat keskinäiset keskustelut joko tahmovat, toistavat kehää tai muuttuvat riidoiksi. 

Jos jompi kumpi osapuoli ei enää tahdo sitoutua, sille ei toinen tietenkään viime kädessä mahda mitään. Mutta sitä ennen kannattaa käydä läpi, mitä muutoksia ja toiveita kummallakin suhteelle on, jotta siitä voisi tulla sellainen, että sitoutumista tahtookin jatkaa. Joskus se on mahdotonta.Hyvin usein se on mahdollista, jos vuorovaikutus on aitoa ja avointa.

Hei.

Lapsen kasvatus on vaikeaa puuhaa, ja erityisen vaikeaksi sen tekevät omat tunteet. Vanhemmuudessa joutuu sietämään ja käyttämään metodina myös omia hankalia tunnetta, kuten turhautumista, pettymistä jne, kaatamatta niitä laosen kannettaviksi.

Kannattaa tutustua tietoon, jossa kerrotaan lapsen kasvusta ja kehityksestä. Mm. Väestöliitolla on erinomaista tietoa lapsen aggression portaista, terveestä kehityksestä ja vanhemmuudesta tähän liittyen. Voi olla että asuinpaikkakunnallasi on myös esim. neuvolan, seurakunnan tai muun toimijan järjestämiä luentoja ja kasvattajille tarkoitettuja tilaisuuksia. 

Lyhyesti tiivistettynä: Lapsi opettelee rajojaan, omaa tahtoaan ja elämistä varsin tunnepitoisesti. Aikuisen tehtävänä on pysyä provoisoitumattomana, kuunnella lasta tunneviestinä ja ohjata käyttäytymistä ja toimintaa. Tähän liittyy kunkin oman ikäkauden haasteet. 2-v on eri kuin 3v jne. 

Jos mietityttää, kannattaa ehdottomasti mennä mielummin matalalla kynnyksellä vaikkapa neuvolaan juttelemaan uusista menettelykeinoista, kuin odottaa pitkään että ongelmat pahenevat. Pienilläkin sanavalinnoilla, muutoksilla jne voidaan saada riitatilanteista toimivampia ja vähemmän kuormittavia kaikille osapuolille. Mutta muutoksen käynnistäminen on aina aikuisen tehtävä. Lapselta ei voi odottaa sitä roolia.

Moi ap.

Otit esille tärkeän asian. Ja myös sen, miten oman kodin ja taustan 'puhumisperintö' tai puhumattomuus on vaikeaa vielä aikuisenakin. Tämän takia olisi tärkeää, että nyt oppisit avoimemmaksi vuorovaikutuksessa, ettet siirrä panttaamista omille lapsillesi.

Puhuminen on oikeastaan välttämätön silta toisen ihmisen luo. Toki kosketus, katseet, teot ja muutkin seikat luovat läheisyyttä, mutta oikeasti parisuhteessa (kuten muissakin ihmissuhteissa) emotionaalisen läheisyyden luo omien ajatusten, tunteiden ja tarpeiden ilmaiseminen puhumalla ja tietenkin kumppanin kuunteleminen vastavuoroisesti. Jos ei puhu asioistaan, alkaa vahingollinen tulkitsemisen kierre. Voi alkaa mielessään ajatella, että miksi tuo katsoi minua sillä tavalla, haluaakohan se erota  - tms. Joskus näistä tulkinnoista jopa tekee itselleen uskottavia johtopäätöksiä ja alkaa käyttäytyä omien johtopäätöstensä tavalla, tarkistamatta ollenkaan toiselta osapuolelta, mitä hänen päässään liikkuukaan.

Ihan samalla tavalla kumppanisi ei voi tietää, mitä tunnet ja ajattelet, ellet sitä itse hänelle kerro. Se on tavallaan myös aikuisuutta ja vastuun ottamista, että avaa mieltänsä ja sydäntään toiselle. Tässä piilee toki myös riski. Mitä isompia ja herkempiä asioita ottaa puheeksi, sitä isompi on tietenkin riski myös haavoittua. Onhan se tavallaan helpompaa puhua vain arkista smalltalkia. Mutta silloin ei myöskään voi kokea tulevansa omana itsenään kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi, ellei itseään aidosti näytä

Näitä asioita voi hyvin opetella pariviestinnän kursseilla. Siellä erilaisin harjoituksin opetellaan puhumaan ja kuuntelemaan. Taidosta on apua läpi elämän.

Mulle tuli kirjoituksestasi mieleen kaksi näkökulmaa, jotka ei oikeastaan kumpikaan liity vappuun tai juhlapyhiin:

Vertaileminen ja riittäminen.

Sosiaalinen media luo tutkitusti ihmislle helposti alemmuudentunteita, kun ihminen tuppaa vertailemaan itseään muihin sen mielikuvan perusteella, minkä ihmiset postauksissaan itse luovat ja tuovat elämästään esiin. Jos näkee muiden elämästä leikattuja pätkiä onnistumisista, kohokohdista ja juhlista, ja omassa elämässään näkee kokonaisuuden: eli myös harmaat hetket, epäonnistumisen hetket, turhautumisen ja epäonnistumiset jne, voi tulla suhteellisuusharha: Muiden elämä on hohdokasta ja minun pelkkää mössöä.

Tähän liittyy sitten tuo riittäminen:

Miten voi kannustaa itseään siihen, että riittää itselleen.  Ihan sellaisenaan, riippumatta siitä mitä muut tekevät tai miltä näyttävät. Miten voi opetella huomaamaan kiitollisuudella sen kaiken, mikä on hyvin ja mistä saa aitoa iloa. Ja hyväksymällä sen, että sitä mössöä nyt vaan on kaikkien elämässä, kohokohtien lomassa.

Mitä ajattelet tästä?