KirkkoSisko

Itsekkyys onkin näitä vaikeasti määriteltäviä asioita.

Tietyllä tavalla itsekkyys kuuluu jokaiseen ihmiseen. 

Mutta ehkä se, millä itsekkyys voidaan määritellä, voisi olla jotain sellaista, että ottaa itselleen oikeuksia joita ei suokaan toisille. Minusta itsekkyys on nimenomaan epäoikeudenmukaisuutta, epäreiluutta. Ihan arkipäivän elämässäkin: vaikka parkkeeraa auton ei-sallitulle paikalle 'koska mulla on nyt kiire'. Tällöin ottaa etuoikeuden, joka on joltain toiselta pois eikä kunnioita kaikille sovittuja yhteisiä pelisääntöjä vaan pitää itseään poikkeuksena.   Epäitsekkyys terveenä on sitä, että pitää huolta, että kaikkien, myös omat oikeudet toteutuvat. Epäitsekkyys siis ei ole sitä, että kohtelee itseään huonosti.

Jotain tämän tapaista? Kiinnostava aihe, josta riittäisi pohdintaa laajemminkin

Hei. Et kerro, mikä suhteesi tähän ihmiseen on ja miksi sinun on tämän ihmisen kanssa oltava tekemisissä, joten vastaukset jäävät arvailuksi ja ylimalkaisiksi. Haastan sinua miettimään, onko  oikeasti oltava ja miten usein /millä tahdilla?

Jos kyse on seurustelukumppanista / puolisosta, suosittelen ilman muuta parisuhdeterapiaa.

Jos kyse on työtoverista / työn asiakkaasta tms, asia kannattaa ottaa esimiehen kanssa puheeksi: jos esimiehestä, niin esim. työsuojeluvaltuutetun kanssa.

Itsensä puolustamiseen ns siviilielämässä riittää, että sanoo, että puheesi loukkaavat minua tai tuntuvat pahalta ja et halua sellaista kuulla. Mikäli puhe jatkuu, voit ilmoittaa asiallisesti lähteväsi tilanteesta sillä erää, ei ovet paukkuen ja raivoissaan, vaan jo hetkeä ennen, rauhallisesti. Minä koen nyt parhaaksi lähteä kotiin, koska en pidä tämän keskustelun sävystä - tyyppisesti. Hei vaan, soitellaan ensi viikolla tms. On opittava rajaamaan, kannattaako keskustelua ja kanssakäymistä sillä kertaa enää jatkaa. Lyhyet riidat joissa pyritään selvittämään asia, ovat eri asia kuin asiattomat hyökkäykset.

Korostan kuitenkin, että nämä kommentit ovat hyvin yleiisellä tasolla, kun kukaan meistä sinua lukuunottamatta ei ole nähnyt tilanteita. Voihan olla että tämä toinen osapuoli kertoisi tarinan ihan toisella lailla.

 

Hei, kerrot niin  vähän taustatietoja, että vastaus on pakosti ylimalkaista. Mutta jotain halusin silti yrittää sanoa.

On inhimillistä vältellä vaikeaksi kokemiaan asioita. Valitettavasti välttely vain vahvistaa sekä näiden asioiden vaikeutta että sitä uskomusta että vain ei-vaikeat-asiat kannattaa tehdä. Siis se vahvistaa ajattelua, että asiat pitää tehdä vain fiilispohjalta jos tuntuu helpolta.

Miten motivoida itseään toimimaan oikein, vaikka se olisikin vaikeaa?

Keskimäärin ihmisiä auttaa asian mielekkyys ja siitä tuleva palkkio. Palkkio voi olla hyvä mieli tehdystä asiasta tai ihan konkreettinen etuus. Esim. jos tekee veroilmoituksen ajoissa, saa mahdolliset vähennykset osakseen. Tai jos maksaa laskun ajoissa ei tule viivästyskorkoja. Oikeassa elämässä kaikki vaan ei ole näin suoraviivaista. Lapsenkasvatus voi tuntua takkuavan ja mitään kiitosta ei heru, vaikka toimisi kuin itse enkeli. Sillloin pitää opetella palkitsemaan itse itseään: Hyvä minä, en provosoitunut vaikka muksu hankaloitsi ruokapöydässä.

Toinen voisi olla asian pilkkominen riittävän pieniin askeliin. Jos ajattelee vaikka siivousta, turha ajatella koko isoa asuntoa yhtenä yksikkönä. Ajattelee esim tekeväsnä 10 minuuttia tai yhden asian, vaikka eteisen kenkähyllyn ja sitten taas pieni tauko. Ihmisille voi toimia tuo mahdottoman tehtävän muuttaminen mahdollisiksi askeleiksi.

Miltä nämä ajatuksenalut sinusta kuulostaa?

Hei ap.

Hyvä, että olette pariterapiassa ja voitte siellä toivoakseni keskustella myös tästä esille ottamastasi asiasta.

Kerroit, että moni asia suhteessanne toimii hyvin: keskustelut ja läheisyys jne. Toinen puoli suhdetta sitten on käytännöllinen arki. Kerrot sen olevan haasteellista eri rytmien ja toimintatapojen suhteen.

Minulle tulee mieleen tavallaan kolme vaihtoehtoa, miltä nämä sinusta kuulostaa.

1) Nautitte suhteestanne nimenomaan erillään asumalla. Toteatte, että elintapanne ovat niin erilaiset, että turha venyttää kummankaan hermoja. Tapailette siis toistenne kodeissa ikään kuin 'vierailulla' tai lomamatkoilla, mutta ette pyrikään muuttamaan yhteen. Tästä tosin voi koitua tietynlaista emotionaalista etäisyyttä tai epävarmuutta, se lienee tämän mallin hinta.

2) Teette täysin selvät sopimukset yksityiskohtaisesti, miten toimitte kussakin konfliktia aiheuttavassa tilanteessa. Esim sovitte 'hiljaisuusajat' esim klo 21 - 09 jona aikana kumpikaan ei saa aiheuttaa meteliä kodissa häiriten toisen unta. Tai sovitte, miten siivotaan jne. Tämä perustuu siis sopimusvaraiseen kumppanuuteen. Tämän mallin hinta saattaa olla kontrollointi, suhteen muuttuminen pinnalliseksi /tekniseksi ja suorituskeskeisyyden korostuminen

3) Suhteen syvempi luotaaminen. Keskustelette ihan pohjaa myöten, mitä te odotatte parisuhteelta, mihin sitoudutte ja mikä on suhteenne tulevaisuus: mihin te olette valmiita. Mitkä roolit teillä kummallakin on, miten luodaan 'me' : läheisyyden ja erillisyyden puntarointia. Tätä ehkä pariterapiassa jo teettekin. Tämän seurauksena parhaimmillaan saattaa olla upea, uusi suhde, jossa kumpikin muovautuu yhteisten päämäärien eteen, muuttamatta toista, muuttaen itseään esim. siten, että osaat paremmin puolustaa itseäsi (telkkarin katsominen jne,) pelkäämättä.  Pahimmillaan riskinä on eroon päätyminen.

Mitä muita vaihtoehtoja näet tai miltä nää tuntuu?

Hei ap.

Kurja, että työnhakusi on osoittautunut noin haasteelliseksi. Toivottavasti voit työvoimatoimistosta saada kaikki mahdolliset asiantuntijapalvelut, jotta tilanne helpottuisi. Voisit miettiä myös uudelleenkouluttautumista, oppisopimusta tai muita vaihtoehtoja. Uskon, että joitain vaihtoehtoja aina on, vaikka ne eivät olisikaan ensisijaisesti toivottuja. 

Mitä tuohon periaatteellisempaan kysymykseesi asioiden järjestymisestä tulee, eihän sellaista voi kukaan eikä mikään luvata. On paljon ihmiskohtaloita, joissa asiat eivät ole järjestyneet, vaan ihmiset ovat joutuneet kohtaamaan esim rikollisuutta, tuhoisia tapaturmia tms onnettomuutta. Mutta silti elämässä pitää voida luottaa siihen, että vaihtoehtoja on yleensä enemmän kuin yksi. Jotkin elämän onnettomuuksista johtuvat siitä, ettei näe kuin yhden vaihtoehdon. Elämään luottaminen ei tarkoita sitä, ettei joudu kohtaamaan koettelemuksia, vaan sitä, että niistä huolimatta voi kokea saavansa tukea, oppivansa jotain ja säilyttävänsä toivon.